lauantai 26. maaliskuuta 2011

Guy de Maupassant - Pikku lekkeri

Guy de Maupassant - Novelleja I

PIKKU LEKKERI

Herra Chicot, joka oli ravintoloitsija Eprevillessä, pysähdytti kiesinsä rouva Magloiren moision eteen. Hän oli neljänkymmenen ikäinen, iso, punanaamainen, möhömahainen miehenvekkuli, kulkupuheitten mukaan lisäksi luihuluontoinen.
Hän sitoi hevosensa kiinni portin pieleen ja astui talon pihalle. Hänellä oli maatila, jonka rajat ulottuivat aivan tuon vanhan rouvan maihin asti, ja nämä hän jo kauan aikaa oli halunnut saada itselleen. Parikymmentä kertaa oli hän pyytänyt saada niitä ostaa, mutta aina oli rouva Magloire itsepäisesti hylännyt hänen tarjouksensa.
– Täällä olen syntynyt ja täällä aion kuollakin, - vastasi rouva aina.
Ravintoloitsija tapasi rouvan oven kynnykseltä perunoita kuorimasta. Vanhus oli kahdenkahdeksatta ikäinen, laiha, ryppyinen, kyyryselkäinen, mutta aherteli kuin nuori tyttö. Herra Chicot löi häntä ystävällisesti olkapäälle ja istui sitten penkille lähelle häntä.
– Mitenkäs muori jaksaa? Hyvin kai?
– Tuossahan tuo menee. Entäs te. herra Prosper?
– Kah,  mitä vähän jäseniä kolottaa, muuten voin erinomaisesti. erinomaisesti.
– No, hyvähän tuo on sitten.
Ja sitten vanhus vaikeni. Chicot katseli hänen työntekoaan. Muorin väärät, luuvalosta nystyräiset sormet, jotka olivat kovat kuin äyriäisen sakset, ottivat kuin pihdit ikään vasusta harmaita mukuloita, ja nopeasti käsissään pyöritellen hän viilteli niistä pitkiä kuorinauhoja vanhalla veitsenterällä, jota hän toisessa kädessään piteli. Ja kun peruna oli keltaiseksi kuorittu, viskasi hän sen vesiämpäriin. Kolme kanaa uskalsi siinä perätysten tulla aivan hänen hameensa liepeille, sieppasi kuoria ja puikki, minkä jaloistaan pääsi, tiehensä, kullakin saalis nokassaan.
Chicot näytti olevan ymmällä ja epäröivän näköinen aivan kuin hänellä olisi ollut kielenkärjellä jotakin, jota ei saanut suustaan lähtemään. Vihdoin rohkaisi hän mielensä:
– Kuulkaahan, rouva Magloire ...
– Mitä saisi olla lupa?
– Tätä moisiota, ettekö sitä vieläkään halua myydä?
– Enkäpä en. Älkää toivokokaan. Se on kerran sanottu eikä siitä maksa vaivaa puhuakaan enää.
– Nähkääs, minä olen keksinyt ehdotuksen, joka olisi edullinen meille molemmille.
– Ja mikä se olisi?
– Nähkääs. Voitte sen myydä minulle ja saatte sentään pitää sen. Eikös se sovi? Ottakaa nyt minun neuvoni onkeen!
Vanhus taukosi kuorimasta perunoitaan ja loi kurttuisten luomiensa alta ravintoloitsijaan terävän katseen.
Tämä jatkoi:
– Selitän teille vielä. Minä maksan teille joka kuukausi sataviisikymmentä frangia. Ymmärrättekö? Joka kuukausi tuon teille kieseilläni kolmekymmentä viiden frangin hopeakolikkoa. Ja kaikki pysyy ennallaan, aivan muuttumatta; asutte kotonanne eikä teidän tarvitse välittää minusta mitään, ette ole minulle velkaa mitään!  Otatte minulta vain rahat vastaan, ei muuta. Sopiikos näin? Ja hän katseli rouvaa iloisesti ja hyväntuulisesti.
Muori silmäili puolestaan häntä epäluottavasti ja koettaen keksiä, missä ansa oli. Siten hän kysäisi.
– Se on minun hyväkseni. Mutta eikös tästä moisiosta sitten teille lähde mitään hyötyä?
Mies vastasi:
– Älkää te minusta huoliko! Saatte asua täällä niin kauan kuin Jumala teille ikää suo. Olette aivan kotonanne. Annatte minulle vain pienen virallisen paperin, että tila teidän jälkeenne joutuu minulle. Eihän teillä omia lapsiakaan ole, sisarusten lapsia vain, joista ette vähääkään välitä. Eikös se passaa? Saatte pitää tilanne koko elinaikanne ja minä maksan teille kuukausittain sataviisikymmentä frangia. Muori joutui ehdotuksesta kovin hämilleen ja levottomaksi, sillä se kiihdytti hänen mieltään. Hän vastasi:
– En nyt sano sitä enkä tätä. Tahdon asiaa aprikoida. Tulkaa siis siitä uudelleen juttelemaan nousevalla viikolla.
Annan teille sitten vastauksen, mitä siitä ajattelen. Ja herra Chicot lähti tyytyväisenä kuin kuningas, joka on voittanut kokonaisen valtakunnan.
Rouva Magloire kävi miettiväiseksi. Hän ei saanut nukutuksikaan seuraavana yönä. Neljän päivän kuluessa vaivasi häntä oikea epätietoisuuden kuume. Hän vainusi kyllä jotakin pahaa tuossa asiassa, mutta samalla sytytti hänen mieleensä raivoavan himon tuo ajatus, että kuukausittain putoaisi kolmekymmentä kaunista, kilisevää hopeakolikkoa hänen esiliinaansa, tippuisi siihen kuin taivaasta hänen istuessaan ihan ristissä käsin vain.
Silloin meni hän asianajajan luo ja kertoi jutun hänelle. Tämä kehoitti häntä hyväksymään Chicotin ehdotuksen, mutta pyytämällä viisikymmentä viiden frangin rahaa, koskapa hänen moisionsa oli vähintäin kuudenkymmenen tuhannen frangin arvoinen.
Vanha rouva värisi oikein ajatellessaan noita kahden sadanviidenkymmenen frangin kuukausituloja, mutta hän oli yhä epäluuloinen, pelkäsi odottamattomia asianhaaroja, joitakin salaisia vehkeitä ja teki kysymyksiä iltaan asti voimatta ratkaista asiaa. Vihdoin viimein käski hän valmistaa myyntikirjan ja palasi kotiaan huumaantuneena, aivan kuin olisi juonut neljä tynnyriä nuorta olutta.
Kun Chicot saapui kuulemaan vastausta, oli rouva vielä kauan taipumaton selittäen, ettei halunnut kauppaa tehdä, mutta samalla kalvoi häntä pelko, ettei toinen suostuisi kahtasataa viittäkymmentä frangia maksamaan. Kun mies yhä vaati ratkaisua, ilmoitti rouva ehtonsa.
Ostaja säpsähti hämmästyksestä ja hylkäsi ehdot.
Saadakseen miestä vakuutetuksi alkoi hän puhua siitä, kuinka kauan ehkä vielä saattoi elää.
– En varmaankaan tule elämään kauemmin kuin korkeintaan viisi tahi kuusi vuotta. Nyt olen jo kolmannellakahdeksatta ja lisäksi kivulloinen.  Toissa iltana luulin jo lopun olevan käsissä. Tuntui ihan kuin sisälmykseni olisivat tyhjentyneet ja minut täytyi kantaa vuoteeseen.
Mutta Chicot ei tarttunut siihen koukkuun
– Vielä mitä, vanha viisastelija, te olette luja ja kestävä kuin kellotapuli. Elätte vähintään sadan vuoden vanhaksi. Te varmaan vielä saatatte minutkin hautaan.
Joku päivä kului vielä Keskusteluihin. Mutta kun vanhus vain ei hellittänyt, täytyi ravintoloitsijan vihdoin suostua vaadittuun korotukseen.
Seuraavana päivänä he allekirjoittivat asiakirjan. Ja rouva Magloire vaati vielä viisikymmentä frangia harjakaisiksi.

Kului kolme vuotta. Vanha rouva oli terve kuin nuorikko. Ei hän näyttänyt hituistakaan vanhentuneen, ja Chicot aivan joutui epätoivoon.  Hänestä tuntui jo kuin olisi puoli vuosisataa noita korkorahoja maksanut ja että oli tullut petkutetuksi ja saatetuksi vararikkoon. Silloin tällöin kävi hän vierailulla rouvan luona aivan siihen tapaan kuin heinäkuussa mennään pellolle katsomaan, joko vilja on valmis leikattavaksi.  Ja rouva otti hänet aina vastaan häijy ilme katseessa. Näytti kuin hän olisi iloinnut kepposesta, jonka oli ostajalle tehnyt. Tämä taas nousi äkkiä jälleen kieseihinsä muristen:
– Etköhän sitä sitten koskaan kuolekaan, senkin käkkärä?
Mies ei tietänyt, mitä tehdä. Hänen olisi tehnyt mieli kuristaa akka kuoliaaksi nähdessään hänet. Hän vihasi häntä mitä julmimmalla, salakavalimmalla tavalla niinkuin konsanaan talonpoika, joka tuntee joutuneensa varkaan uhriksi.
Silloin koetti hän keksiä jonkin keinon.
Eräänä päivänä tuli hän sitten vihdoin taas rouvaa tervehtimään käsiänsä hykertäen aivan samoin kuin oli tehnyt ensimmäisellä kerralla, jolloin kauppatarjouksensa teki.
Ja juteltuaan vähän aikaa sanoi hän:
– Sanokaahan, muori hyvä, miksi ette tule koskaan talooni päivällistä syömään, kun Eprevillessä käytte? Siellä ihmiset juoruavat, ettei olla enää hyviä ystäviä ja se on minua kovasti surettanut. Tiedättehän, etten minä teiltä mitään maksua ota. En minä siitä välitä. Tulkaa siis vain milloin haluttaa. Olen siitä kovin iloissani.
Vanhaa rouvaa ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja kahden päivän kuluttua, kun hän renkinsä Celestinin ollessa ohjaksissa kävi ostoksilla, panetti hän kursailematta hevosensa herra Chicotin talliin, ja halusi saada jäädä päivälliselle.
Ravintoloitsija loisti ilosta, kohteli häntä kuin mitäkin ylhäistä rouvaa, tarjosi hänelle kananpoikaa, lihamakkaroita, sianlihaa ja muhennettua kaalia. Mutta rouva söi niukasti, sillä lapsuudestaan asti oli hän tottunut nauttimaan vain vähän lientä pienen voileipäpalasen kanssa. Chicot pyyteli pyytelemistään eikä tietänyt mitä tehdä. Eikä rouva mitään juodakseen tahtonut. Kieltäytyipä kahvistakin.
Ravintoloitsija kysyi silloin :
– Juotte kai ainakin pienen lasin viiniä?
– No, sitä kyllä. Siinä en pane vastaan.
Ja minkä jaksoi huusi nyt ravintoloitsija, niin että kapakka kaikui:
– Rosalie, tuoppas sitä hienoa, kaikkein hienointa, oikein kymmenkertaista!
Ja palvelijatar tuli kantaen kädessään pitkäkaulaista pulloa, jonka ympärille oli kierretty paperinen viinipuunlehti.
– Maistakaahan, muori hyvä, tämä on sitä mainiota.
Ja vanha rouva alkoi juoda hiljakseen, pienin kulauksin ja nauttien kauan aikaa. Tyhjennettyään lasin kuivilleen lausui hän:
– Niin, oikein, tämä on sitä hienoa.
Ei ehtinyt muori vielä lopettaa puhettaan, niin kaatoi Chicot hänelle jo toisen lasillisen. Rouva aikoi kieltäytyä, mutta oli jo liian myöhäistä, ja hän maisteli sen loppuun samalla tavalla kuin ensimmäisenkin.
Ravintoloitsija tahtoi häntä juomaan vielä kolmannen, mutta rouva pani vastaan. Mies penäsi puolestaan:
– Mitä joutavia! Sehän on pelkkää maitoa. Minä juon sitä kymmenen, jopa kaksitoistakin lasia kuin ei mitään. Se haihtuu kuin sokeri, ei mene mahaan, ei päähän, ihan kieleltä katoaa minne kadonneekin. Eihän sen parempaa ole terveydelle mitään.
Rouvan teki mieli ja hän taipui, mutta joi vain puoli lasillista.
Silloin huudahti Chicot heittäytyen ylen anteliaaksi:
– No, koska se teitä niin kovin miellyttää, niin minä lahjoitan teille pienen lekkerin näyttääkseni teille, että olemme hyviä ystäviä aina edelleenkin.
Rouva ei lahjasta kieltäytynyt. Ja palasi kotiaan hienossa hutikassa. Seuraavana päivänä ajoi ravintoloitsija rouva Magloiren talon pihaan ja otti ajopeliensä pohjalta esille pienen, rautavanteisen lekkerin. Sitten tahtoi hän antaa rouvan maistaa sen sisällystä, jotta tämä tulisi vakuutetuksi sen olevan varmasti samaa.
 Ja kun he vielä olivat juoneet kumpikin kolme lasia lausui mies lähtiessään:
– Tiedättehän kyllä, että kun tämä on lopussa, niin heruu uutta taas. Älkää siis ollenkaan kursailko. En minä sillä väliä pidä. Kuta pikemmin se saadaan loppuun, sitä parempi minulle.
Ja hän nousi kieseihinsä.
Neljän päivän kuluttua tuli hän taas. Muori istui ovensa edessä päivällisleipäänsä leikkaamassa. Ravintoloitsija teki hyvän päivän ja astui niin lähelle, että tunsi vanhuksen hengen hajun. Silloin miehen kasvot kirkastuivat.
– Tarjoatte kai minulle lasin viiniä? sanoi hän.
Ja sitten he kilistelivät jälleen muutaman kerran.
Mutta pian alkoi huhu käydä kylässä, että rouva Magloire ryypiskeli ihan yksikseen. Milloin oli hänet tavattu juovuksissaan keittiön lattialla, milloin pihalta, milloin talon läheltä maantieltä, ja hänet oli täytynyt kantaa sikahumalassa, liikkumattomana kuin pölkky kotiinsa.
Chicot ei käynyt enää hänen luonaan, ja kun hänelle vanhasta rouvasta puhuttiin, nutisi hän surullisen näköisenä:
– On se surkeata, kun tuossa iässä semmoiseen tottuu.
Eihän vanhalla siihen varojakaan riitä. Kyllä hänen siinä pelissä vielä hullusti käy. Ja hullusti vaimoparan kävikin. Hän kuoli seuraavana vuonna joulun aikaan jäätyään juovuksissaan lumihankeen makaamaan.
Ja herra Chicot sai periä moision. Silloin hän lausui:
– Ellei se ruoja olisi itseään myrkyttänyt, niin olisi ainakin vielä kymmenen vuolta elossa pysynyt.

Guy de Maupassant - Rippi

Guy de Maupassant - Novelleja I

RIPPI.

Marguerite de Therelles oli kuolemaisillaan. Vaikka hän olikin vasta viidenkymmenenkuuden ikäinen,
näytti hän vähintään kuudenkymmenenviiden vuotiaalta. Kalpeampana kuin vuoteensa lakana hän vaikeroi hirveiden puistatusten vallassa, kasvot vääntyneinä, katse harhailevana, aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi ollut jotakin kauheata.

Hänen vanhempi sisarensa Suzanne, joka oli häntä kuutta vuotta vanhempi, nyyhkytti polvillaan vuoteen ääressä.  Pienellä pöydällä lähellä kuolevan makuusuojaa oli pyyhkeen päällä kaksi sytytettyä kynttilää, sillä odotettiin pappia, jonka piti antaa hänelle, viimeinen voitelu ja herranehtoollinen.
Huoneella oli kuolinhuoneen synkkä sävy. Lääkepulloja vetelehti huonekaluilla, liinavaatteita virui nurkissa sinne potkaistuina tahi viskattuina.  Epäjärjestyksessä seisovat tuolit näyttivät nekin aivan kuin eksyneiltä, ikäänkuin olisivat sinne tänne juosseet. Pelottava kuolema oli läsnä, piilossa, odottamassa.
Näiden molempien sisarusten tarina oli liikuttava. Siitä puhuttiin kaukanakin; monet silmät olivat siitä kyynelöityneet.
Vanhempaa siskoa, Suzannea, oli muinoin hulluuteen asti rakastanut eräs nuori mies, jota hänkin rakasti. He olivat kihloissa ja odotettiin vain hääpäivää, kun Henry de Sampierre  yht'äkkiä kuoli.
Nuoren tytön epätoivo oli kauhea, ja hän vannoi, ettei koskaan menisi naimisiin. Hän pitikin sanansa ja pukeutui lesken vaatteisiin, joita ei jättänyt milloinkaan.
Silloin tuli hänen sisarensa, pikku Marguerite sisko, joka oli vasta kahdentoista vuotias, eräänä aamuna ja heittäytyi vanhemman sisaren syliin sanoen:
 ,,lso sisko, et sinä koko ikääsi saa itkeä. Minä en jätä sinua koskaan, en koskaan, koskaan! Minäkään en milloinkaan mene naimisiin.
Tahdon olla luonasi aina, aina, aina!"
Tästä lapsen rakkaudesta heltyneenä Suzanne suuteli häntä, mutta ei uskonut. Tyttönen piti kuitenkin sanansa, ja huolimatta vanhempainsa rukouksista ja vanhemman siskonsa pyynnöistä ei hän koskaan mennyt naimisiin.  Hän oli kaunis, hyvin kaunis; mutta hän antoi rukkaset monelle nuorelle miehelle, jotka näyttivät häntä rakastavan, eikä jättänyt sisartaan.

He asuivat yhdessä elämänsä kaiket päivät kertaakaan eroamatta toisistaan. He kulkivat rinnan erottamattomasti yhdistettyinä toisiinsa. Mutta Marguerite näytti aina murheelliselta, masentuneelta, synkemmältä kuin vanhempi sisar, ikäänkuin hänen ylevä uhrautuvaisuutensa olisi murtanut hänet. Hän vanheni nopeammin, sai valkoiset hiukset jo kolmenkymmenen iässä ja sairasteli usein aivan kuin jokin tauti olisi kalvanut häntä.
Nyt hän oli kuolemaisillaan. Hän ei ollut enää vuorokauden aikaan puhunut mitään.
Oli sanonut vain päiväin sarastaessa:
– Menkää hakemaan pappia, hetkeni on tullut.
Ja niin hän oli jäänyt selälleen makaamaan suonenvedon puistattamana, huulet liikkuvina, aivan kuin jotkin hirveät sanat olisivat pyrkineet hänen sydämestään pääsemättä ulos, ja hänen katseensa oli epätoivoisen kauhun hurjistama; sitä oli aivan pelottava nähdä.
Sisar itki rajusti tuskan raatelemana, otsa vuoteen laidalle painettuna, ja toisteli:
– Margot, Margot raukka, pikkuseni!
Hän oli häntä aina sanonut  ,,pikkuisekseen", samoin kuin nuorempi sisar aina oli häntä kutsunut  ,,isoksi siskoksi".
Portailta kuului askeleita. Ovi aukeni. Ilmestyi kirkkokuoron poika kauhtanaan puetun papin seuraamana. Hänet huomattuaan alkoi kuolevaa puistattaa; hän aukaisi huulensa, sopotti pari kolme sanaa ja ryhtyi kynsiensä kärjillä raapimaan lakanoita, ikäänkuin olisi tahtonut saada reiän niihin.
Kirkkoherra Simon astui lähemmä, tarttui häntä kädestä, suuteli häntä otsalle ja lausui lempeällä äänellä:

- Jumala antaa teille, lapsukaiseni, anteeksi; rohkaiskaa mielenne, nyt on hetkenne tullut;  puhukaa!
Marguerite, joka vapisi päästä jalkoihin asti, niin että koko hänen vuoteensa tärisi, sopersi silloin:
– Istu, iso sisko, ja kuuntele!
Pappi kumartui Suzannen puoleen, joka yhä vielä oli kyykkysillään vuoteen jalkopielessä, auttoi häntä nousemaan, istutti hänet nojatuoliin ja tarttuen molempien naisten käsiin lausui:
– Taivaan Herra Jumala, anna heille voimaa, suo heille armosi!
Ja Marguerite alkoi puhua. Sanat pusertuivat hänen huuliltaan yksitellen, käheinä, katkonaisina, aivan kuin riutuneina:
– Anteeksi, anteeksi, iso sisko, anna anteeksi minulle! Voi, jos tietäisit, kuinka olen tätä hetkeä pelännyt koko elämänikäni! ...
Suzanne sopersi kyynelsilmin :
– Mitä on minulla sinulle anteeksi annettavaa, pikkuseni? Olethan antanut minulle kaikkesi, uhrannut kaiken mitä olet voinut; sinä olet enkeli.. .
Mutta Marguerite keskeytti hänet:
– Älä puhu, älä puhu! Anna minun sanoa... älä keskeytä minua. . . Se on kauheata. . . anna minun sanoa kaikki... loppuun asti... Kuule!... Muistathan... muistathan... Henryn...

Suzanne säpsähti ja katsoi sisareensa. Tyttö jatkoi:
– Sinun täytyy kuulla minua loppuun asti, kärsittääksesi kaiken. Olin kahdentoista vanha, vasta kahdentoista vanha, muistathan sen hyvin, eikö niin?  Olin hemmoiteltu, sain tehdä kaikkea mitä tahdoin!... Muistathan, kuinka minua hemmoiteltiin?. . . Kuule!.. . Kun hän tuli ensimmäisen kerran,  niin hänellä oli kiiltonahkakengät jalassa; hän astui hevosen selästä portaitten edessä ja pyysi anteeksi pukunsa tähden, vaikka toi sanaa isälle.  Muistathan kyllä sen, eikö niin?.. . Älä sano mitään.. . kuule. Kun näin hänet, olin aivan hurmaantunut, niin kauniilta hän minusta näytti, ja minä seisoin eräässä salin nurkassa koko ajan, kun hän puhui. Lapset ovat kummallisia ja... hirveitä... Oi, niin... minä haaveksin hänestä...
Hän kävi sitten monta kertaa uudelleen... minä katselin häntä silmieni, sieluni pohjasta... Olin ikäisekseni jo suurikasvuinen... ja paljon viekkaampi kuin saattoi uskoakaan. Hän tuli usein... Minä ajattelin vain häntä.
Lausuin itsekseni:
– Henry. . . Henry de Sampierre !
Sitten sanottiin, että hän aikoi naida sinut. Mikä tuska! . .. Voi, iso sisko... mikä tuska... mikä tuska! Itkin kolme yötä nukkumatta. Hän tuli joka päivä kahdentoista jälkeen... muistathan, eikö niin? Älä sano mitään... kuule! Laitoit hänelle leivoksia, joista hän kovin piti. . . jauhosta, voista ja maidosta.. . Oi, minä kyllä tiedän, miten.. . Osaisin vieläkin, jos tarvittaisiin. Hän ahmaisi ne yhtenä suupalana, ja sitten hän joi lasin viiniä... ja sanoi : ,,Erinomaista!" Muistathan, miten hän sen lausui?
Olin mustasukkainen, niin mustasukkainen!. . . Hääpäiväsi lähestyi. Jäljellä oli vain kaksi viikkoa. Olin tulla aivan hulluksi. Ajattelin: Suzannea hän ei saa naida, ei, minä en tahdo! . . . Minä menen hänen kanssaan naimisiin isoksi tultuani. En löydä koskaan toista, jota rakastaisin yhtä paljon...  Mutta eräänä iltana, kymmenen päivää ennen avioliittosopimuksesi tekoa, kävelit sinä hänen kanssaan kartanon edustalla kuutamossa... ja siellä... kuusen alla, suuren kuusen alla... hän syleili sinua... molemmin käsin. . . niin kauan. . . Muistathan sen, eikö niin? Se oli varmaan ensi kerran... niin... Olit niin kalpea palatessasi saliin!
Minä näin teidät; olin siellä puistikossa. Kuinka minä raivostuin! Jos olisin voinut, olisin tappanut teidät!
Sanoin itselleni: Suzannea hän ei nai, ei koskaan! Eikä ketään muutakaan. Olin kovin onneton. . . Ja yhtäkkiä rupesin häntä kauheasti vihaamaan.
Sitten, tiedätkö mitä tein? ... Kuule! Olin nähnyt puutarhurin valmistavan pullia juoksukoirien tappamista varten. Hän särki kivellä pullon ja pani lasimurusia lihapyöryköihin.
Otin äidiltä pienen apteekkipullon, murskasin sen vasaralla ja kätkin lasin taskuuni. Se oli kiiltävää jauhetta… Seuraavana päivänä, kun sinä olit laittanut leivokset, halkaisin minä ne veitsellä ja panin lasin niihin. Hän söi niitä kolme... minä söin myöskin yhden. . . Viskasin ne kuusi muuta lampeen. . . molemmat joutsenet kuolivat kolmen päivän kuluttua... Muistathan?... Oi, älä puhu... kuule, kuule! . . . Minä vain en kuollut. . . mutta olen aina ollut kivulloinen ... kuule... Hän kuoli... niinkuin tiedät. . . kuule . . . ei se vielä ole mitään ... Perästäpäin, myöhemmin... aina... se kauhein... kuule...
Mikä kidutus. . . minun elämäni, koko elämänikäni!
Sanoin itselleni: En jätä koskaan siskoani. Ja minä ilmaisen hänelle kaikki kuolinhetkelläni... Kas niin! Ja siitä asti olen aina ajatellut tätä hetkeä, jolloin olin sanova sinulle kaikki... Nyt se on tullut... Se on kauheata... Voi! ... isosisko!...

Olen sitä aina ajatellut, aamuin, illoin, päivin ja öin: minun täytyy sanoa se hänelle kerran . . . Minä odotin … Mikä rangaistus! .. . Se on tehty... Älä sano mitään. " . Nyt minä pelkään... minä pelkään. . . voi! minä pelkään! Jos minä hänet taas näen, heti kun olen kuollut . . . Näenkö hänet, uskotko?... Ensiksi!... E uskalla... Mutta täytyy. . . Minä kuolen kohta . . . Sinun pitää antaa minulle anteeksi. Minä tahdon . . . Muuten en voi lähteä täältä hänen eteensä. Voi! Herra rovasti, sanokaa hänelle, että hän aniaisi anteeksi minulle, sanokaa hänelle, minä rukoilen teitä. En voi muuten kuolla . . .

Hän vaikeni, läähätti vain ja raapi yhä lakanaa kouristuneiden sormiensa kynsillä.

Suzaune oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä eikä hievahtanut paikaltaan enää. Hän ajatteli sitä, jota olisi voinut niin kauan rakastaa! Kuinka onnellinen olisikaan heidän  elämänsä ollut. Hän näki hänet jälleen semmoisena kuin hän oli silloisena menneenä aikana. Rakkaat kuolleet! Kuinka he sydämiä raatelevat! Oi, tuo suudelma,  hänen ainoa suudelmansa! Se oli jäänyt kätköön hänen sieluunsa. Eikä sitten mitään muuta, ei mitään muuta koko hänen olemuksestaan!...
Pappi nousi yht'äkkiä ja lujalla, väräjävällä äänellä hän huusi:
– Neiti Suzanne, sisarenne kuolee!

Silloin Suzanne otti kätensä kyynelien kostuttamilta kasvoiltaan, heittäytyi sisarensa yli, suuteli häntä vilpittömästi kaikesta sydämestään ja sanoi:
– Minä annan sinulle anteeksi, annan sinulle anteeksi, pikkuseni . . .

Guy de Maupassant - Kävely

Guy de Maupassant - Novelleja I


KÄVELY
Kun ukko Leras, joka oli kirjanpitäjänä Lobuze & Kurnpp:lla, astui ulos liikehuoneistosta, häikäisi häntä mailleen menevän auringon hehku siinä määrin, että hän jäi muutamiksi minuuteiksi seisomaan paikalleen. Hän oli tehnyt työtä koko päivän kaasuliekin keltaisessa valossa liikkeen perähuoneessa, joka antoi pihalle, kapealle ja syvälle kuin kaivo. Pieni huone, jossa hän oli työskennellyt jo neljänkymmenen vuoden ajan, oli niin pimeä, että kesän kukkeimmillaankin ollessa siellä töin tuskin tuli toimeen ilman valoa yhdentoista ja kolmen välillä päivällä. Siellä oli aina kosteaa ja koleata, ja pihan eli paremmin sanoen kuopan höyryt, jotka akkunasta hämärään huoneeseen tunkeutuivat, täyttivät sen mädänneellä lokaviemärin hajulla.
Neljäkymmentä vuotta jo oli herra Leras joka aamu kahdeksan aikaan tullut tähän vankikoppiinsa ja istunut siellä aina kello seitsemään asti iltasella, kumartuneena kirjojensa  yli kirjoittamassa ahkerasti kuin hyvä virkamies ainakin.
Hänellä oli nyt kolmentuhannen frangin vuosipalkka alettuaan toimensa tuhannella viidelläsadalla. Hän oli jäänyt poikamieheksi, tulot kun eivät sallineet hänen ottaa itselleen vaimoa. ]a kun hän ei ollut koskaan mistään huvista nauttinut, niin ei hän paljon kaivannutkaan. Silloin tällöin kuitenkin, kun oli oikein väsynyt tähän yksitoikkoiseen keskeytymättömään toimeensa, lausui hän tälläisen ylimalkaisen toivomuksen: ,,Hiivatti sentään, jospa minulla olisi viidentuhannen frangin vuotuiset korot, niin kyllä minä osaisin levennellä".
Mutta koska hän ei ollut milloinkaan saanut muuta kuin kuukausipalkkansa, ei hän myöskään ollut milloinkaan päässyt ,,leventelemään".

Hänen elämänsä oli kulunut ilman mitään tapahtumia, ilman mielenliikutusta, miltei ilman mitään toiveita. Tuo haaveilukyky, joka kaikissa piilee, ei ollut milloinkaan päässyt kehittymään hänen varsin vaatimattoman kunnianhimonsa takia.

Yhdenkolmatta vanhana oli hän saanut toimensa Lobuze & Kumpp:n liikkessä. Ja siihen hän jäi.
V. 1856 oli hänen isänsä kuollut, kolmea vuotta myöhemmin hänen äitinsä. Ja sen jälkeen ei ollut tapahtunut kuin muutto asunnosta v. 1868, isäntä kun oli vaatinut korkeamman vuokran.
Joka aamu säntilleen kuuden aikaan havahdutti hänet herätyskello, joka rämisi kuin juoksemaan päästetty rautaketju. Kaksi kertaa, vuosina l866 ja 1879, kellon koneiston nostolaite oli joutunut epäkuntoon, hänen saamatta koskaan tietää, mistä syystä. Noustuaan ylös hän heti pukeutui, korjasi vuoteensa, lakaisi huoleensa ja pyyhki tomun tuolistaan ja pesukaappinsa kannesta. Kaikkiin näihin puuhiin häneltä kului puolitoista tuntia. Sitten meni hän ulos, osti Lahuren leipomosta, jolla hänen eläessään oli ollut yksitoista omistajaa, nimen yhä pysyessä samana, aina samanlaisen vehnäleivän ja lähti astumaan tuota evästään pureskellen.
Koko hänen elämänsä oli siis kohdistunut tuohon pimeään, aina samanlaisilla seinäpapereilla sisustettuun huoneeseen. Sinne oli hän tullut herra Brumentin apulaiseksi ja mielessään halu päästä hänen sijalleen.
Niin oli käynytkin, eikä hän toivonut mitään sen parempaa.
Kaikki sellaiset muistokokoelmat, joita muut miehet keräävät elämänsä taipaleella, odottamattomat tapahtumat, suloiset tahi surulliset rakkausseikkailut, monivaiheiset matkustukset ja muut vapaan olon ja elämän satunnaisuudet, ne olivat jääneet hänelle aivan tuntemattomiksi.
Päivät, viikot, kuukaudet, vuoden ajat ja vuodet läpeensä olivat olleet toistensa kaltaisia. Joka päivä samalla tunnilla hän heräsi, nousi ylös, lähti, saapui toimeensa, söi aamiaisensa, poistui, söi päivällisensä ja pani maata, minkään milloinkaan häiritsemättä noiden samojen tekojen, samojen tapahtumien ja samojen ajatusten säännöllistä kulkua.
Ennen hän oli katsellut vaaleita viiksiään ja kiharaa tukkaansa siitä pienestä pyöreästä peilistä, joka oli jäljellä hänen edeltäjänsä ajoilta. Nyt näki hän siinä joka ilta lähtiessään harmaat viiksensä ja kaljun päänsä samalla paikalla. Oli kulunut neljäkymmentä vuotta, pitkää ja nopeaa, tyhjää kuin surullinen päivä ja samanlaista kuin pahan yön hetket.
Neljäkymmentä vuotta, joista ei ollut mitään jäljellä, ei ainoatakaan muistoa ei onnettomuuden tapaustakaan siitä saakka kuin hänen vanhempansa kuolivat,  - ei yhtään mitään.

Sinä päivänä häikäisi herra Lerasta mailleen menevän auringon hehku siinä määrin, että hän jäi seisomaan oven eteen kadulle. Ja sen sijaan, eitä olisi mennyt kotiinsa, hän päätti tehdä ennen päivällistä pienen kävelymatkan, - mikä tapahtui hänen elämässään neljä tahi viisi kertaa vuodessa.
Hän asui puistokadulle, jota ihmisvirta kulki uudelleen viheriöitsevien puitten suojassa. Oli kevätilta, kevään ensimmäisiä leutoja, leppoisia iltoja, jotka huumaavat mielen päihdyttävällä elämänhalulla.
Herra Leras astua tepasteli kuin vanha mies ainakin; iloinen katse loisti hänen silmistään ja hän tunsi onnea ulkona vallitsevasta hilpeydestä ja lauhasta ilmasta. Hän saapui Champs-Elyseesille ja jatkoi matkaansa nuoruuden voimaa uhoavan ilman virkistämänä.
Taivas liekehti ilmitulessa ja sen hohtavaa kantta vastaan kuvastui Riemuportti tummana, mahtavana kuin jättiläinen keskellä tulipaloa. Saavuttuaan tuon suunnattoman suuren muistomerkin kohdalle vanha kirjanpitäjä tunsi, että hänen oli nälkä, ja hän poikkesi ravintolaan syömään päivällistä. Hänelle tarjottiin ruoka ulkona ravintolan edustalla, ja ateriaan kuului lampaanpaistia salaatin ja parsan kera. Se oli parhaita päivällisiä, mitä herra Leras oli pitkään aikaan syönyt. Päälle otti hän juustoa ja puolipulloa bordea'uxia. Sitten joi hän vielä kupin kahvia, minkä hän teki harvoin, ja loppujen lopuksi pikku lasin hienointa konjakkia. Maksettuaan laskun tunsi hän mielensä iloiseksi, jopa vallattomaksikin, niinkuin olisi ollut hienossa hutikassa. Hän ajatteli itsekseen: ,,Tämäpä on ihana ilta. Minä jatkan kävelyäni Boulognen metsään asti. Se virkistää minua." Ja hän läksi matkaan taas. Vanha laulu, jonka hän ennen oli kuullut erään naisnaapurinsa lauleskelevan pyöri lakkaamatta hänen päässään:
Kun metsä jälleen vihannoi,
Näin lausui armahain:
Käy luokseni, kultaseni, oi,
ja lepää rinnallain!
Hän hyräili sitä hyräilemistään yhtä mittaa. Yö laskeutui yli Parisin, tyyni, lämmin yö. Herra Leras kulki pääkujannetta pitkin ja katseli ohiajavia vaunuja. Ne seurasivat toisiaan lyhdyt palaen kuin kaksi loistavaa silmää ja vilahdukselta näki niissä vierekkäin istuvan parin, nainen vaaleihin, mies mustiin puettuna. Siinä kulki pitkä jono rakastavaisia tähtien tuikkiessa taivaalla. Niitä tuli tulemistaan loppumattomiin. Ja he ajoivat äänettöminä ohi loikoen istuimilla, painautuneina toisiaan vasten, vaipuneina halujensa haaveiluihin, lemmenkiihkosta väristen. Oli kuin suudelmia olisi lennellyt lämpimässä, hämärässä ilmassa, jota rakkauden tunne raukaisi ja teki vieläkin painostavammaksi. Kaikki nuo toisiaan hyväilevät ja lemmen odotuksesta kiihtyneet olennot synnyttivät ympärilleen kuin kuumeisen virran, joka vaunuista valui tielle hienona, huumaavaa huuruna.
Väsyneenä vihdoin kävelemiseen istuutui herra Leras eräälle penkille katselemaan noiden lemmenkuormia kuljettavien ajoneuvojen kulkua. Ja melkein heti paikalla tuli siihen muudan nainen, joka kävi istumaan hänen viereensä.
- Hyvää iltaa, herraseni, sanoi nainen.
Herra Leras ei vastannut mitään.
Nainen jatkoi:
- Ota minut, kultaseni! Saat nähdä, että olen oikein kiltti.
Herra Leras lausui vaivalloisesti :
- Erehdytte, neiti.
Mutta tyttö pujotti kätensä hänen käsivarteensa sanoen:
- Kuulehan, älä joutavia. . "
Herra Leras nousi ja läksi alakuloisena tiehensä.
Noin sadan askeleen päässä toinen nainen:
- Ettekö istu vähäksi aikaa viereeni, kaunis poika?
Herra Leras sanoi:
- Miksi harjoitatte tätä ammattia?
Nainen asettautui hänen eteensä ja vastasi muuttuneella, käheällä, ilkeällä äänellä:
- En, jukoliste, sitä huvikseni harjoita!
Herra Leras jatkoi lempeällä äänenpainolla:
- Mikäs teitä sitten siihen pakottaa?
- Elää kai pitää, senkin ilkiö. Ja hän poistui hyräillen.
Herra Leras joutui ymmälle. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa kutsuen ja houkutellen häntä. Hänestä tuntui kuin jotakin mustaa olisi levinnyt hänen aivoihinsa, jotakin mikä vihloi sydäntä. Ja hän istuutui jälleen penkille. Vaunuja kulki edelleen ohi.
- Olisi ollut palempi, etten olisi tänne tullut, - ajatteli hän -  olen nyt kokonaan aivan kuin tolaltani.
Hän vaipui ajattelemaan kaikkea tuota rakkautta, joka oli joko vain kauppatavaraa tahi intohimoa, kaikkia noita maksettuja tahi vapaaehtoisia suudelmia,  jotka hänen ohitsensa kulkivat.
Rakkaus! Sitä ei hän tuntenut lainkaan. Ei hän ollut eläessään ollut tekemisissä muuta kuin parin, kolmen sattumalta hänen tielleen tulleen naisen kanssa, vähävarainen kun oli. Ja hän ajatteli nyt tätä viettämäänsä elämää, joka oli niin erilainen kuin muitten elämä, niin synkkä, niin kolkko, niin mitätön, niin tyhjä.
On ihmisiä, joilla todellakin on huono onni. -Ja yht'äkkiä, aivan kuin paksu verho repeytyisi kahtia, huomaa hän kurjuutensa, elämänsä loppumattoman, yksitoikkoisen viheliäisyyden, sen menneen, nykyisen ja tulevan viheliäisyyden. Viimeiset päivät ovat aivan samanlaiset kuin ensimmäiset, ei edessä mitään, ei takana mitään, ei ympärilläkään mitään, ei mitään sydämessä, ei missään mitään. Ja vaunuja ajoi yhä edelleen hänen ohitsensa. Niiden avoimina sivukiitäessä näki hän niissä aina ilmestyvän ia jälleen katoavan kahden äänettömän, toisiaan syleileväin olennon. Hänestä tuntui kuin koko ihmiskunta olisi siinä kulkenut hänen ohitsensa ilosta, huvista, onnesta päihdyksissä. Ja hän vain oli yksin, ypö yksin sitä katselemassa.
Ja yksin oli hän oleva vielä huomenna, yksin aina; ei kukaan ollut niin yksin kuin hän. Hän nousi ja astui muutaman askeleen, mutta aivan kuin olisi kulkenut jalkaisin pitkän matkan, hän vaipui äkkiä väsyneenä uudelleen istumaan seuraavalle penkille.
Mitä hän odotti? Mitä toivoi? Ei mitään. Hän ajatteli, että mahtoi tuntua hyvältä, kun on vanha, löytää kotiin palattuaan lavertelevan lapsilauman. Suloista on vanhentua,  kun  näkee ympärillään olennot, joille on antanut elämän, jotka rakastavat ja hyväilevät ja lausuvat teille ihania, vaikkapa joutavanpäiväisiäkin sanoja jotka lämmittävät sydäntä  ja lohduttavat huolien painostamaa mieltä.
Ja hänen ajatellessaan tyhjää, pientä, kolkkoa huonettaan, jossa ei milloinkaan kukaan käynyt häntä tervehtimässä, masensi hänen mieltään painostava onnettomuuden tunne. Tuo huone tuntui hänestä nyt vieläkin viheliäisemmältä kuin hänen työhuoneensa. Ei kukaan siellä käynyt, ei kukaan siellä milloinkaan puhunut. Se oli äänetön kuin hauta jossa ei kaiu ihmisääni. Sanotaan, että seinistä, jonka sisällä joku henkilö asuu, aina kuvastuu jotakin hänestä, hänen olemuksestaan, hänen ulkomuodostaan, hänen puheestaan. Talot, joissa asuu onnellisia perheitä, ovat iloisempia kuin kurjien ihmisten asunnot. Ja hänen huoneensa oli muistosta yhtä tyhjä kuin koko hänen elämänsä. Ajatus, että hänen nyt oli sinne palattava ypö yksin, käytävä vuoteeseensa, toimitettava kaikki joka illan tehtävät, kauhistutti häntä. Ja aivan kuin karkoittaakseen itsensä kauemmaksi kovaosaisesta huoneestaan ja hetkestä, jolloin hänen oli sinne palattava, nousi hän ylös ja huomattuaan yht'äkkiä edessään ensimmäisen metsään johtavan kujanteen, poikkesi hän sinne ja istuutui nurmelle.
Hän kuuli ympärillään, yllään, joka taholta sekavan, loppumattoman kovan kohinan, joka syntyi lukemattomista erilaisista äänistä, kumean, samalla kertaa läheisen ja kaukaisen kohinan, elämän epämääräisen, suunnattoman sykinnän: Pariisin hengityksen, joka lähti kuin äärettömän suuren jättiläisen keuhkoista...

Aurinko oli jo kohonnut korkealle taivaalle ja heitti tulikimpun Boulognen metsän yli. Muutamia ajoneuvoja alkoi jo liikkua ajomiesten iloisesti äännellessä. Muuan pari astui verkkaisin askelin autiota kujannetta pitkin. Yht'äkkiä loi nuori nainen silmänsä ylös ja huomasi oksien välissä jotakin ruskeata riippuvan. Hän ojensi hämmästyneenä kätensä ja lausui pelästyen:
- Katsokaa, mitä tuo on?
Sitten hän kirkaisi yht'äkkiä ja vaipui toverinsa syliin, joka laski hänet maahan.
Vartijat, jotka heti kutsuttiin sinne, irroittivat oksista vanhan miehen, joka oli hirttäytynyt housunkannattimiinsa.
Todettiin, että kuolemantapaus oli sattunut edellisenä iltana.
Miehen taskusta löytyneet paperit todistivat, että hän oli kirjanpitäjä Lobuze & Kumpp:lla ja että hänen nimensä oli Leras. 
Kuolema katsottiin olevan itsemurha, jonka syitä ei tunneta. Kenties se johtui äkillisestä mielenhäiriöstä.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Guy de Maupassant - Valvojaiset

Guy de Maupassant - Novelleja I

VALVOJAISET.

Hän oli kuolemaisillaan - keuhkotautisten tapaan. Minä näin hänet joka päivä kahden tienoissa hotellin ikkunan edessä, tyvenen meren partaalla kävelytien penkillä istumassa. Hän istui jonkun aikaa liikkumatta auringon paisteessa katsellen synkkänä Välimerta. Toisin vuoroin loi hän katseensa korkealle, autereen verhoamalle vuorenharjanteelle, joka suojaa - Mentolia;  sitten hän pani hitaalla liikkeellä ristiin pitkät jalkansa, jotka olivat niin laihat, että ne näyttivät vain kahdelta luulta, joiden ympärillä roikkui housuvaate, ja avasi kirjansa, aina saman.
Sitten ei hän hievahtanutkaan paikallaan, luki vain silmillään ja ajatuksellaan; koko hänen kuoleva ruumiinsa tuntui lukevan, koko hänen sielunsa vaipui, hävisi, häipyi tuohon kirjaan siihen hetkeen asti, jolloin viileämpi ilma alkoi häntä hieman ryittää. Silloin hän nousi ja meni sisään.
Hän oli isokasvuinen, vaaleapartainen saksalainen, joka söi aamiaisensa ja päivällisensä huoneessaan eikä puhellut kenenkään kanssa.
Omituinen uteliaisuus veti minua hänen puoleensa. Istuuduin eräänä päivänä hänen viereensä otettuani myöskin mukaani, arvokkaammalta näyttääkseni, niteen Mussetin runoja.
Rupesin silmäilemään Rollata.
Yht'äkkiä sanoi naapurini minulle hyvällä ranskankielellä:
- Osaatteko saksaa, herra?
- En lainkaan, herra.
- Se on vahinko. Kun sallima näin on vienyt meidät toistemme viereen, olisin lainannut teille, olisin näyttänyt teille erään arvaamattoman kalliin esineen: tämän kirjan tässä.
- Mikä se on?
- Se on eräs opettajani Schopenhauerin kirja, jonka hän on varustanut omakätisillä muistutuksillaan. Kaikki lehtien reunat ovat, niinkuin näette, täynnä hänen käsialaansa.
Otin kunnioittavasti kirjan käsiini ja katselin noita minulle käsittämättömiä merkkejä, jotka paljastivat suurimman maan päällä eläneen unelmien hävittäjän kuolemattomia ajatuksia.
Ja Mussetin säkeet johtuivat yht'äkkiä mieleeni:

              Sa rauhass' uinutko Voltaile, ja hymys inha
              Viel' liitääkö yl' luittes kalpeain?

Ja minä vertailin ehdottomasti Voltairen lapsellista pilkantekoa, uskonnollista ilkkumista saksalaisen filosofin vastustamattomaan ivaan, hänen, jonka vaikutus aina pysyy häviämättä.
Vastustettakoon Schopenhaueria, suututtakoon häneen, moitittakoon tahi ylistettäköön häntä, hän on kuitenkin painanut ihmiskuntaan halveksumisensa ja pettymyksensä leiman.
Kääntyneenä, erehdyksestään heränneenä nautiskelijana on hän kääntänyt ylösalaisin uskonopin, toivon, runouden, haaveet, hävittänyt pyrkimykset, ryöstänyt sielujen luottamuksen, murhannut rakkauden, lyönyt kumoon naisihanteen palvomisen, särkenyt sydänten harhakuvat, täyttänyt epäilijän jättiläismäisimmän tehtävän, mikä koskaan on tullut täytetyksi. Hän on ivallaan läpikäynyt ja tyhjentänyt kaikki. Ja yhä edelleen vielä nekin, jotka kiroavat häntä, näyttävät vastoin tahtoaankin kantavan hengessään osiin hänen ajatuksistaan.
 - Olette siis mieskohtaisesti tuntenut Schopenhauerin? kysyin saksalaiselta.
Hän hymyili surumielisesti.
- Hänen kuolemaansa asti, herra.
Ja hän puhui minulle hänestä kertoi siitä melkein yli luonnollisesta vaikutuksesta, minkä tämä omituinen ihminen oli tehnyt jokaiseen, joka oli hänen läheisyyteensä joutunut.
Hän kertoi minulle eräästä kohtauksesta tuon vanhanhävittäjän ja muutaman ranskalaisen poliitikon, oppeihin piintyneen tasavaltalaisen välillä, joka oli halunnut nähdä tuota miestä ja tapasi hänet meluisassa oluttuvassa istumassa oppilaittensa keskessä kuivana, ryppyisenä, nauraen unohtumatonta nauruaan, purren ja repien aatteita ja uskonoppeja aivan kuin koira yhdellä hampaan puraisulla repii vaatteen, jolla se leikkii. Hän toisti minulle tuon ranskalaisen sanat, joka poistuessaan hämmästyneenä ja pelästyneenä oli huudahtanut: 
,,Luulin olleeni hetken pirun seurassa."
Sitten jatkoi hän:
- Hänellä oli todellakin, herra, hirvittävä hymy, joka pelotti meitä vielä hänen kuoltuaankin. Se juttu on melkein tuntematon. Voin teille kertoa, jos teitä huvittaa kuunnella. Ja hän alkoi kertoa väsyneellä äänellä, jota yskänkohtaukset aika ajoin katkaisivat.
-Schopenhauer oli juuri kuollut, ja oli päätetty, että valvoisimme vuorotellen, kaksi kerrallaan, aamuun asti hänen ruumiinsa ääressä. Hän makasi suuressa, yksinkertaisessa, tilavassa ja pimeässä huoneessa. Kaksi kynttilää paloi yöpöydällä. 
Oli keskiyö, kun minä ryhdyin vartioimaan erään toverini kanssa. Molemmat ystävämme, joiden sijaan me tulimme, poistuivat, ja me kävimme istumaan vuoteen jalkopuoleen.
Kuolleen kasvot eivät olleet ollenkaan muuttuneet. Ne hymyilivät. Tuo poimu, jonka niin hyvin tunsimme, oli vajonnut suupieleen, ja meistä tuntui kuin hän heti avaisi silmänsä, liikahtaisi, alkaisi puhua. Hänen ajatustapansa tahi pikemmin hänen ajatuksensa pitivät meitä lumoissa; me tunsimme enemmän kuin milloinkaan olevamme hänen neronsa ilmapiirissä, sen valtaamat ja voittamat. Hänen herruutensa tuntui meistä vieläkin rajattomammalta nyt, kun hän oli kuollut. Jotakin salaperäistä liittyi tämän verrattoman neron mahtiin.
Tällaisten henkilöjen ruumiit katoavat, mutta he itse jäävät; ja, vakuutan teille, herra, että sinä yönä, joka seuraa heidän sydämensä sykinnän pysähtymisiä, he ovat pelottavat.
Ja me hiljaa puhelimme hänestä, muistellen hänen sanojaan, päätelmiään, noita hämmästyttäviä perusohjeita, jotka tuntuvat parilla sanalla  ,,tietämättömän elämän"  pimentoihin viskatuilta valonsäteiltä.
- Minusta näyttää, että hän paikalla alkaa puhua, sanoi toverini.
Ja pelonsekaisella levottomuudella katselimme noita liikkumattomia, mutta yhä hymyileviä kasvoja. Vähitellen aloimme tuntea itsemme pahoinvoiviksi, masentuneiksi, voimattomiksi. Minä kuiskasin:
- En tiedä, mikä minua vaivaa, mutta olen varmasti sairas.
Ja me huomasimme silloin, että ruumis haisi.
Silloin esitti toverini, että menisimme viereiseen huoneeseen ja jättäisimme oven auki; minä suostuin siihen. Otin toisen kynttilöistä, jotka paloivat yöpöydällä, ja jätin sinne toisen, ja menimme istumaan viereisen huoneen nurkkaan, josta saatoimme nähdä vuoteen ja ruumiin täydellisesti valaistuina.
Mutta hän piti meitä edelleenkin vallassaan; saattoi sanoa, että hänen aineeton, irroittunut, vapaa, kaikkivaltias olemuksensa hiiviskeli ympärillämme. Ja toisinaan tunki luoksemme eltovana ja outona vielä hänen mätänevän ruumiinsa inhottava hajukin.
Yht'äkkiä meitä puistatti ytimiin saakka väristys: kuolleen huoneesta kuului ääntä, pientä ääntä. Katseemme kääntyivät oitis sinne, ja me näimme, herra, niin, me näimme selvästi kumpikin, että jotain valkoista juoksi vuoteella, putosi maahan matolle ja katosi tuolin alle.
Olimme hypänneet pystyyn, ehtimättä edes mitään ajatella, typerän pelon valtaamina ja valmiina juoksemaan pois. Sitten katselimme toisiamme. Olimme kauhean kalpeat. Sydämemme sykkivät niin, että takkimme rinnukset kohosivat. Minä puhuin ensiksi.
- Näitkö sinä?. . .
- Näin kyllä.
- Eikös hän olekaan kuollut?
- Mutta hänhän on jo alkanut mädätä.
-Mitä teemme sitten?
Toverini lausui epäröiden:
-Täytyy mennä katsomaan.

Otin kynttilämme ja menin ensimmäisenä tarkastaen pelokkain silmin suuren huoneen pimeitä nurkkia. Ei mitään liikahtanut, ja minä lähestyin vuodetta. Mutta hämmästys ja kauhu valtasivat minut; Schopenhauer ei enää hymyillyt! Hän irvisti kauheasti, suu puristettuna, posket syvään vajonneina. Minä kuiskasin:
- Hän ei ole kuollut!

Mutta inhoittava haju tunki nenääni, tukehdutti minua. Enkä enää hievahtanut paikaltani, vaan katsella tuijotin häneen kummissani kuin jonkun ilmestyksen edessä.
Silloin toverini, joka oli ottanut käteensä toisen kynttilän, kumartui maahan. Hän kosketti käsivarteeni sanomatta sanaakaan. Seurasin hänen katsettaan ja huomasin maassa tuolin alla, joka oli vuoteen vieressä, pimeällä matolla aivan valkoisina ja avoimina kuin valmiina puremaan Schopenhauerin hampaat.
Mätänemistila, joka oli avannut leukapielet, oli lennättänyt hampaat ulos suusta.
Sinä päivänä todellakin pelkäsin, herra.

Ja kun aurinko jo läheni säihkyvää merenselkää, nousi keuhkotautinen saksalainen paikaltaan, kumarsi minulle ja meni sisään hotelliin.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Guy de Maupassant - Käskyläinen

Guy de Maupassant - Novelleja I


Käskyläinen


Hautuumaa, joka oli täynnä upseereja, näytti aivan kukkakentäliä. Punaiset lakit ja housut, kaluunat ja
kultanapit, miekat ja tupsut esikuntaupseeriston puvuissa, jääkärien ja husaarien nauhat vilahtelivat hautojen välissä,
joiden valkoiset tahi mustat ristit ojentelivat murheellisia käsivarsiaan, rautaisia, marmorisia tai puisia käsivarsiaan
yli kuolleiden kadonneen kansan.
Haudattiin eversti Limousinin vaimo. Hän oli hukkunut kaksi päivää sitten eräällä uimaretkellä.
Hautajaismenot olivat päättyneet, niiden toimittajat läihteneet, mutta eversti, jota muutamat upseerit tukivat, seisoi
vielä avoimen haudan ääressä. Sen pohjalla hän näkipuuarkun, johon oli kätketty hänen nuoren vaimonsa ruumis.
Eversti oli miltei jo vanhus, iso, laiha, valkoviiksinen mies, joka kolme vuotta sitten oli nainut toverinsa tyttären
Tämä oli jäänyt orvoksi isänsä, eversti Sortisin kuoltua.
Kapteeni ja luutnantti, joihin heidän päällikkönsä nojasi, koettivat viedä hänet pois. Multa hän vastusleli silmät
täynnä kyyneleitäi, joita hän miehuullisesti pidätti ja sopersi hiljakseen: ,,Ei, ei, vielä hetkinen". Hän tahtoi itsepintai-
sesli yhä, vaikka horjuvin jaloin, seisoa tuon haudan ääressä, joka hänestä näiytti pohjattomalta kuilulta ja
johon oli vaipunut hänen sydämensä, hänen elämänsä, kaikki, mitä hänellä oli maan päällä jäljellä ollut.

Äkkiä lähestyi everstiä kenraali Ormont, tarttui häintä käsivarresta ja veti häntä melkein väkisin pois, sanoen:
,,Kas niin, kas niin, vanha toveri, ei tänne voi jäädä". Silloin eversti totteli ja palasi kotiinsa.

Kun hän oli avannut työhuoneensa oven, huomasi hän kirjoituspöydäIlään kirjeen. Otettuaan sen käteensä oli hän
häimmästyksestä ja mielenliikutuksesta vähällä kaatua. Hän oli tuntenut vaimonsa käsialan. Ja kuoressa oli päivän
leima. Hän repäsi auki kotelon ja luki:

,,Isä!
Sallikaa minun sanoa teitä vielä isäksi niinkuin ennen. Kun saatte tänän kirjeen, olen jo kuollut ja maan povessa.
Kenties voitte silloin antaa minulle anteeksi. En yritä lainkaan saada teitä heltymään enkä lieventää rikostani.
Tahdon vain ihan vilpittömästi naisena, joka tunnin kuluitua aikoo tappaa itsensä, sanoa teille koko totuuden, aivan täydellisesti.
Kun jalomielisesti otitte minut vaimoksenne, antauduin minä kiitollisuudesta teille ja olenkin teitä rakastanut kuin pikku tyttö täydestä syelämestäni.
Olen rakastanut teitä niinkuin omaa isääni, melkein yhtä paljon, ja eräänä päivänä, jolloin istuin polvellanne ja te minua suutelitte, sanoin
teitä ,,isäksi" kuin itsestään. Se oli sydämen vaistomainen, omaehtoinen ääni. Todellakin olitte minulle isä, ainoastaan isä.
Te nauroitte ja sanoitte: ,,Sano minua aina siksi, lapseni, se huvittaa minua!"
Me saavuimme tähän kaupunkiin ja - antakaa arnteeksi, isä ! - minä rakastuin.
Oi, minä taistelin kauan vastaan, melkein kaksi vuotta -" huomaikaa tarkoin - kaksi vuotta, ja sitten minä taivuin, tein rikoksen, minusta tuli langennut vaimo.
Mutta se toinen? - Ette arvaa, kuka hän on. Olen aina levollinen häneen nähden, sillä niitä oli kaksitoista niitä upseereja, jotka aina olivat ympärilläni ja seurassani,
jia joita te nimititte kahdentoista tähtisikermäksi.
Älkää, isä, koettako saada selkoa hänestä älkääkä vihatko häntä! Hän on tehnyt vain, mitä kuka muu tahansa hänen sijassaan olisi tehnyt, ja sitäpaitsi olen varma,
että hänkin rakasti minua täydestä sydämestään.

Mutta kuulkaa - eräänä päivänä meillä oli määrä tavata toisemme Kurppasaarella, tiedättehän  sen pienen saaren myllyn toisella puolella. Minun oli tultava sinne
uimalla ja hänen oli odotettava minua pensaikossa ja sitten oltava siellä iltaan asti, jottei kukaan näkisi hänen sieltä lähtevän. Olin juuri tullut hänen luokseen, kun
oksat taipuivat syrjään ja me näimme edessämme käskyläisenne Philippen, joka oli yllättänyt meidät. Tunsin, että olimme hukassa ja huudahdin äänekkäästi.
Silloin sanoi hän, ystäväni, minulle: ,,Ui pois täältä hiljakseen, rakkaani, ja jätä minut tänne tuon miehen kanssa!"

Minä läksin niin masentuneena, että olin vähällä hukkua ja palasin luoksenne odottaen jotakin kauheata.
Tunnin perästäkuiskasi Philippe minulle salin viereisessä välikössä, hänet tavatessani siellä: ,,Olen rouvan käskettävissä, jos rouvalla on joku kirje toimitettava."
Käsitin silloin että hän oli lahjottu, että ystäväni oli hänelle antanut lahjuksia.
Annoin hänelle todellakin kirjeitä, kaikki kirjeeni. Hän toimitti ne perille ja toi minulle vastaukset.
Tätä menoa jatkui kahden kuukauden verran. Me luotimme häneen, niinkuin tekin olette aina häneen luottanut.
Mutta nähkääs, isä, mitä tapahtui. Eräänä päivänä, kun olin tullut samalle saarelle uiden, mutta yksin, tapasin siellä käskyläisenne. Tämä mies odotti mintut ja ilmoitti,
että aikoi ilmiantaa minut teille ja jättää teille hänen hallussaan olevat kirjeet, jotka hän oli varastanut, ellen antautuisi hänen himonsa uhriksi.
Oi, isä, isä! Minut valtasi pelko, inhottava, halpamainen pelko, pelko teidän tähtenne: varsinkin, teidäin, joka olette niin hyvä ja jonka olin pettänyt, pelko myöskin hänen
tähteusä - olisitte tappanut hänet - ehklipä itsenikin tähden en tiedä, olin kuin hullu, huumaantunut, ajattelin vielä kerran lahjoa tuon viheliäisen, joka myöskin, häpeä sanoa,
rakasti minua!
Mehän olemme niin heikkoja, me, että joudumme päästä pyörälle paljon pikemmin kuin te. Ja sitten, kun kerran on langennut, niin lankeaa yhä alemma, yhä alemma!
Tiedänkö edes, mitä olen tehnyt? Ymmärsin vain, että jommankumman teistä ja minun oli kuoltava - ja minä antauduin tuolle heittiölle.

Näette nyt, isä, etten ollenkaan yritä puolustautua.
Sitten, sitten - sitten tapahtui se, mikä minun olisi pitänyt ennakolta jo tietää, - hän otti ja otti yhä uudelleen minut milloin vain tahtoi pelottelemalla minua. Hänkin oli
rakastajani niinkuin tuo toinen joka päivä. Eikö olekin inhoittavaa? Ja mikä rangaistus, isä!
Silloin sanoin itselleni: ,,Täytyy kuolla!" Eläessäni en olisi voinut tunnustaa teille tämmöistä rikosta. Kuolleena uskallan sen tehdä. En voinut enää muuta tehdä kuin
kuolla, ei mikään muu olisi voinut pestä minua puhtaaksi, olin jo liiaksi tahrattu. En voinut enää rakastaa enkä olla rakastettu, minusta tuntui, että saastutin koko maailman
jo pelkällä kädenpuristuksellanikin.
Heti paikalla menen uimaan enkä palaja enää.
Rakastajani toimittaa tämän kirjeen teille. Häin saa sen kuolemani jälkeen ja tietämättä asiasta mitään lähettää sen teille täyttäen viimeisen toivomukseni. Ja te, te luette
sen hautuumaalta palaituanne.
Hyvästi, isä, muuta ei ninullaei ole teille sanottavaa.

Tehkää mitä tahdotie ja antakaa anteeksi minulle."

Eversti pyyhki otsaansa, joka tihkui hikeä. Hänen kylmäverisyytensä, tuo taistelujen aikain kylmäverisyys, oli yht'äkkiä vallannut hänet.
Hän soitti kelloa.

Ilmestyi palvelija.
- Läihettäkää tänne Philippe, sanoi hän.
Sitten aukaisi hän puoleksi pöytänsä laatikon.
Käiskyläinen, kookas, punaviiksinen, viekkaan näköinen, Iuihusilmäinen sotamies astui miltei heti huoneeseen.
Eversti katsoi häntä suoraan silmiin.
- Sanot minulle heti vaimoni rakastajan nimen.
- Mutta, eversti. . .
Eversti otti esille revolverin puoleksi avatusta laatikosta.
- Kas niin, ja pian, tiedät, etten laske leikkiä.
- No niin, eversti... se on kapteeni Saint Albert.
Tuskin oli hän lausunut tämän nimen, kun liekki poltti hänen silmänsä ja hän kaatui kasvoilleen, kuulan reikä keskellä otsaansa.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Guy de Maupassant - Rakkaus

Guy de Maupassant - Novelleja I

RAKKAUS.

Muutamia sivuja metsästäjän päiväkirjasta.

. . . Luin juuri sanomalehdestä eräästä rakkaustarinasta,
Mies tappoi naisen ja surmasi sitten itsensä. Siis hän rakasti naista. Yhdentekevä, keitä he olivat. Heidän rakkautensa vain on minulle tärkeä; eikä se ole minusta mielenkiintoinen lainkaan sentähden, että se minua liikuttaisi tahi ihmetyttäisi tahi kuohuttaisi sydäntäni tahi herättäisi minussa ajatuksia, vaan sentähden, että se johdattaa mieleeni erään nuoruuteni muiston, omituisen metsästysmuiston, jolloin minulle näyttäytyi rakkaus samalla lailla kuin ensimmäisille kristityille risti taivaalla.

Olen syntynyt alkuihmisen kaikki vaistot ja aistimukset veressäni, joita sivistyneen ihmisen järkeilyt ja mielenliikutukset jo ovat laimentaneet. Rakastan metsästystä intohimoisesti, ja verta vuotava eläin, veriset höyhenet, verikäsilläni kouristavat sydäntäni niin, että se on pakahtua.

Sinä vuonna loppupuolella syksyä, tulivat kylmät yht'äkkiä ja eräs serkkuni, Karl de Rouville, tahtoi minut kanssaan rämeikköön sorsia ampumaan päivän noustessa.

Serkkuni, neljänkymmenen vanha vekkuli, punaverinen, hyvin roteva ja parrakas maalaisylimys, tuollainen herttainen, hilpeäluontoinen, gallialaishenkinen puolivilli, asui eräänlaisessa karjanhoitohovissa, avarassa laaksossa, jossa juoksi joki. Mäenrinteet olivat kummaltakin puolin metsän peittämät vanhan herrasmetsän, jossa oli jäljellä  erinomaisia puita ja jossa saattoi tavata Ranskan mitä harvinaisinta metsänriistaa. Siellä saattoi ampua toisinaan kotkiakin, ja muuttolinnut, jotka tuskin koskaan saapuivat meidän liian ihmisrikkaille seuduille, pysähtyivät miltei erehtymättä näihin vuosisataisiin puihin, aivan kuin olisivat tietäneet tahi vanhastaan tunteneet tämän entisaikain metsänkulman olemassaolon, joka oli säästetty antamaan heille suojaa heidän lyhyellä öisellä levähdyksellään.

Laaksossa oli isoja, ojien kostuttamia heinistöjä, joita aidat erottivat toisistaan, ja edempänä laajeni joki, joka sille kohdalle asti oli kanavoitu, avaraksi rämeeksi. Tämä räme, ihmeellisin metsästysalue, minkä eläessäni olen nähnyt, oli serkkuni suurimman huolenpidon esineenä,  ja hän hoiti sitä aivan kuin jotakin puistoa. Läpi äärettömän ison ruohikon, jota se kasvoi ylt'yleensä ja joka teki sen eloisaksi, äänekkäästi aaltoilevaksi,  oli kaivettu kapeita reittejä, joita myöten laakeat ruuhet sauvomalla saattoivat kulkea ihan hiljaa tämän liikkumattoman veden pinnan hipaisten puun juuria, pelästyttäen kaloja nopeasti pakoon kaislojen välitse ja tumma- ja suippopäisiä kurppia luota pikaa katoamaan sukelluksiin.

Rakastan vettä rajattoman intohimoisesti, merta,  vaikka se on liiankin suuri, liian riehuva, mahdoton hallita, virtoja, jotka ovat niin sieviä mutta juoksevat, kiitävät, rientävät pois ja varsinkin rämeitä, joissa sykkii vesieläinten koko tuntematon elämä. Suomaa on kokonainen maailma maan päällä, aivan erikoinen maailma, joka elää omaa elämäänsä, jolla on omat vakituiset asujamensa ja tilapäiset matkustajansa, äänensä, liikkeensä ja varsinkin salaperäisyytensä. Ei ole välistä mitään sen hämmästyttävämpää, huolestuttavampaa, kauhistuttavampaa kuin suomaa. Mistä johtuu tuo pelon tunne, joka liitelee näitten vesiperäisten, matalain tasankojen yllä? Ovatko siihen syynä ruohikkojen epämääräinen kahina, oudot virvatulet, syvä hiljaisuus, joka verhoo ne tyyniin öihin, vaiko eriskummalliset usmat, jotka laahustavat kaislikkoa pitkin kuin kuolleitten vaatteet, vaiko ehkä tuo huomaamaton hipinä, niin kevyt niin vieno, mutta paljon kammottavampi toisinaan kuin ihmisten kanuunain laukaukset tahi taivaan ukkosen jyrinä, tuo rämeitten hipinäkö se herättää ajatuksen unelmien maista, maista hirvittävistä, joissa piilee joku tietymätön ja kauhea salaisuus?

Ei. Jotakin muuta siitä huokuu, toisenlaista salaperäisyyttä, paljon syvempää paljon painavampaa liitelee noissa paksuissa usvissa, ehkäpä itse luomisen salaperäisyys. Sillä eikö juuri seisovassa ja mutaisessa vedessä, märkien maapetien raskaassa kosteudessa auringon lämmön vaikutuksesta liikahtanut, värähtänyt auennut päivän valoon elämään ensimmäinen itu?

Saavuin serkkuni luo iltapäivällä. Oli tavattoman tuimapakkanen.

Syödessämme päivällistä suuressa ruokasalissa, jonka kaappien päällystät, seinät, katot, olivat täynnä täytettyjä lintuja siivet levällään tahi istumassa nauloilla kiinnitetyillä oksilla haukkoja, kahlaajia, pöllöjä, kotkia, kertoi minulle serkkuni, joka itse puettuna hylkeennahkatakkiin oli omituisen kylmien maitten eläimen näköinen, toimenpiteistään, joihin oli ryhtynyt seuraavan yön varalle.
Meidän oli lähdettävä kello puoli neljä aamulla saapuaksemme puoli viiden tienoissa metsästyspaikallemme. Tälle paikalle oli rakennettu maja jäästä suojelemaan meitä ennen päivän nousua heräävää kirpeätä tuulta vastaan, tuota jäätävää tuulta, joka puree ihoa kuin sahanterä, pistelee sitä kuin myrkkyneulat, vääntää sitä kuin pihdeillä ja polttaa kuin tuli.
Serkkuni hieroi käsiään sanoen: ,,En ole koskaan tämmöistä pakkasta nähnyt; ennen kello kuutta iltasella oli jo enemmän kuin kaksitoista astetta alle nollan."
Heittäydyin vuoteelleni kohta syönnin jälkeen ja nukuin suuren takkavalkean loimutessa huoneeni uunissa.

Täsmälleen kello kolme minut herätettiin. Minä puolestani otin päälleni lampaannahkaturkin ja serkkuni Karlen tapasin puettuna karhunnahkaiseen. Juotuamme kumpikin kaksi kuppia kuumaa kahvia ja siihen kaksi ryypyllistä hienoa konjakkia, lähdimme matkaan yhden vartijan ja kahden koiran, Plongeonin ja Pierrotin, seurassa.

Kohta ulos tultuamme tunsin pakkasen ruumiissani ytimiin asti. Oli tuommoinen yö, jolloin maa näyttää olevan ikäänkuin kylmään kuollut.  Jäätynyt ilma pitää vastaan, tuntuu, kuin sitä voisi kosketella; ei henkäyskään eitä liikuta; se on kiintynyt kiinni, hievahtamatta; se puree, tunkee läpi, kuivetuttaa, tappaa puut, kasvit, hyönteiset, pikkulinnutkin, jotka putoilevat oksilta kovalle maalle ja kovettuvat, samoin kuin se itsekin pakkasen puristuksesta.
Kuu, sen viimeinen neljännes, oli ihan kallellaan, aivan kalpeana, näytti menehtyvän keskellä avaruutta; se tuntui niin heikolta, ettei jaksanut enää liikkua, pysyi vain paikoillaan siellä ylhäällä taivaan tuimuuden kuuristama, tehottomaksi tekemänä. Se levitti vain nuivaa ja murheellista valoa maailmaan, tuota kuolevaa kelmeätä valoa, jota se heittää meille joka kuukausi ennen uudelleen heräämistään.
Astuimme rinnakkain, Karl ja minä, selkä kumarassa, kädet taskuissa ja pyssy kainalossa. Saappaamme, jotka olivat villasien sisässä, jotta voisimme luiskahtamatta astua jäätyneen joen pintaa, eivät antaneet mitään ääntä; ja minä katselin valkoista höyryä, jonka koiriemme hengitys synnytti.

Olimme kohta rämeen laidassa ja käännyimme eräälle kuivien kaislojen väliselle tielle, joka kulki tämän matalan metsikön läpi.

Kyynärpäämme, jotka koskivat kaislojen nauhantapaisiin pitkiin lehtiin, synnyttivät jälkeemme hienoa kahinaa, ja minä tunsin enemmän kuin koskaan ennenmieleni valtaavan sen voimakkaan ja omituisen liikutuksen, jonka minussa aina suomaat herättävät. Tämä tässä oli kuollut, kuollut pakkaseen, koska kuljimme sitä myöten, sen kuivuneen kaislikon keskellä.
Yht'äkkiä huomasin tien käänteessä jäämajan, joka oli meille suojaksi rakennettu. Astuin sinne sisään, ja kun vielä oli lähes tunti jäljellä matkailevien lintujen heräämiseen, niin kääriydyin peitteeseeni lämmitelläkseni itseäni.

Siinä selin loikoen katselin tuota muodotonta kuuta, jolla oli neljä sakaraa katsottuna tämän napaseutumajan himmeästi kuultavan seinän kautta.

Serkkuni Karl kävi levottomaksi : ,,Samantekevä, saammeko tänään paljon ammutuksi", sanoi hän ,,mutta en tahdo, että vilustuisit; viritämme valkean." Ja hän antoi vartijalle käskyn taittaa kaisloja.
Niistä tehtiin kasa keskelle majaamme, jonka kattoon teimme savureiän; ja kun punainen liekki kohosi pitkin kristallikirkkaita seiniä, niin alkoivat nämä verkalleen sulaa, aivan kuin nuo jääkivet olisivat hikoilleet.
Karl, joka oli jäänyt ulkopuolelle, huusi minulle; ,,Tulehan katsomaan!"
Minä menin ulos ja aivan ällistyin hämmästyksestä. Kartionmuotoinen majamme oli äärettömän suuren, tulisydämisen hohtokiven kaltainen, joka äkkiä oli kasvanut rämeen jäätyneestä vedestä. Ja sisällä näkyi kaksi eriskummallista hahmoa; siellä lämmittelivät koiramme.
Mutta päittemme ylitse kiiti omituinen, hurja riihaton kirkuna. Tulemme oli herättänyt metsälinnut.
Ei mikään kuohuta mieltäni yhtä paljon kuin tuo ensimmäinen äännähdys elämästä, jota ei näe lainkaan ja joka liitää hämärässä ilmassa niin nopeaan, niin kaukana, ennenkuin taivaan rannalla valkenee talvipäivän ensimmäinen sarastus. Minusta tuntuu tämmöisenä aamunkoiton jäätävänä hetkenä, että tuo siipien kantama, pakeneva huuto, on maailman sielun huokaus!
Karl huusi: ,,Sammuttakaa valkea! Päivä koittaa."
Taivas alkoi todellakin vaaleta ja sorsalaumat kulkivat pitkinä, nopeina pian haihtuvina juovina taivaan laella.
Pimeässä välähti tuli, Karl oli ampunut laukauksen; ja molemmat koirat syöksyivät esille.
Sitten me tähtäsimme yhtä mittaa, vuoroin hän, vuoroin minä, niin pian kuin vain kaislikon päällä näkyi jonkun lentävän riistan hahmo. Ja Pierrot ja Plongeon toivat meille läähättäen ja iloisina verisiä otuksia, joiden silmät välistä vielä katselivat meitä.

Päivä oli noussut kirkas ja sininen päivä. Aurinko näkyi laakson pohjalla ja me teimme lähtöä, kun kaksi lintua, kaulat ojossa ja siivet levällään yht'äkkiä kiiti päittemme päällitse. Minä laukasin. Toinen niistä putosi melkein jalkojeni juureen. Se oli hopearintainen tavi. Silloin kuului ilmasta yläpuoleltani ääni, linnun huuto. Se oli lyhyt, toistuva, sydäntäsärkevä valitushuuto; ja lintu, tuo pieni elämään säästynyt lintu alkoi kierrellä taivaan sinessä ylitsemme katsellen kuollutta toveriaan, jota minä pitelin käsissäni.

Karl oli toisella polvellaan, pyssy olkapäätä vasten, tähtäsi sitä vaanivalla silmällä, odottaen sen tulevat tarpeeksi lähelle.
,,Ammuit naaraan", sanoi hän, ,,uros ei täältä lähde".
Tosiaankaan se ei lähtenyt, kierteli vain yhä valittaen ympärillämme. Ei koskaan mikään tuskan valitus ole niin särkenyt sydäntäni kuin tuo epätoivoinen huuto, kuin tuo eläinraukan vaikeroiva soimaus, joka avaruuteen katosi. Väliin se pakeni uhkaavaa pyssyä, joka sen lentoa seurasi; se näytti kuin olevan valmis jatkamaan matkaansa yksin, poikki taivaan. Mutta kuitenkaan se ei voinut sitä tehdä, vaan palasi pian taas etsimään naarastaan.
,,Laske se maahan', sanoi Karl minulle, ,,toinen tulee heti lähemmäksi".
Se tuli todellakin, huolimatta vaarasta, hulluna eläimen rakkaudestaan tuota toista eläintä kohtaan, jonka minä olin tappanut.
Karl laukaisi; oli kuin olisi katkennut lanka, johon lintu oli ripustettu. Näin jotakin mustaa putoavan maahan; kuulin sen putoavan kaislikkoon. Ja Pierrot toi sen minulle.
Panin molemmat linnut, jotka jo olivat kylmät, samaan laukkuun. . .  ja palasin santana päivänä Pariisiin.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Guy de Maupassant, FRANCOISE

Guy de Maupassant - Novelleja I
FRANCOISE.
I.
Toukokuun 3 p:nä 1882 lähti Havresta purjehtimaan Kiinaan kolmimastoinen alus ,,Tuulten pyhä Neitsyt”. Se purki lastinsa Kiinassa, otti siellä uuden lastin, vei sen Buenos-Ayresiin ja kuljetti täältä tavaraa Brasiliaan.

Matkat, vahingoittumiset! korjaamiset, kuukausimääriä kestäneet tyvenet, tuulet jotka ajelivat laivan kauas reitiltä, seikkailut ja vauriot viivyttivät sitä niin, että se purjehti vierailla vesillä neljä vuotta ja vasta toukokuun 8 p:nä 1886 saapui Marseilleen, lastinaan amerikkalaisilla säilykkeillä täytettyjä läkkilaatikoita.
Laivaan kuului sen lähtiessä Havresta kapteeni, hänen apulaisensa ja 14 laivamiestä. Matkalla yksi laivamies
kuoli, neljä hävisi eri tilaisuuksissa ja ainoastaan yhdeksän palasi Ranskaan. Poistuneiden miesten sijaan oli pestattu kaksi amerikkalaista, yksi neekeri ja yksi ruotsalainen, joka oli tavattu eräästä kapakasta Singaporessa.
Aluksen purjeet vedettiin kokoon ja köydet sidottiin mastoihin ristiin kiinni. Tuli hinaajahöyry, joka puhkuen kuljetti sen muitten laivojen viereen. Meri oli tyven, maininki tuskin läikytti vettä rannassa. Laiva asettui riviin, jossa pitkin rannikkoa vierivieressä oli kaiken maailman laivoja' suuria ja pieniä, jos minkä muotoisia ja mallisia, ,,Tuulten Pyhän Neitsyet"  joutui italialaisen prikin ja englantilaisen kaljaasin väliin, jotka väistyivät syrjemmäksi tehdäkseen tilaa uudelle toverille.
Niin pian kuin laivan päällikkö oli päässyt irti tulli- ja satamavirkamiehistä, laski hän puolet laivaväestä koko yöksi maihin.
Oli leuto kesäyö. Marseille oli täydessä valaistuksessa, kaduille levisi keittiöstä ruoanhajua, kaikkialta kuului puheen sorinaa, rattaiden kolinaa ja iloista huutoa.
,,Tuulten Pyhän Neitsyen" miehistö ei ollut neljään kuukauteen ollut maissa, ja nyt matruusit rantaan päästyään astuivat kaksittain arasti kaupungille aivan kuin kaupunkiin tottumattomat ihmiset ainakin. He katselivat ympärilleen nuuskien sataman viereisiä katuja ikään kuin etsien jotakin.
Neljään kuukauteen he eivät olleet nähneet naisia… Muitten edellä astui Celestin Duclos, roteva ja ketterä mies.
Hän aina johti muita, kun he kävivät maissa. Hän aina löysi hyviä paikkoja, osasi aina tarpeen tullen suoriutua pulasta eikä ryhtynyt tappeluun, niin kuin laivamiesten useinkin on tapa maihin päästyään, mutta jos kerran tappelu oli syntynyt, niin hän ei tovereitaan jättänyt ja pystyi kyllä pitämään puoliansa.
Pitkän aikaa matruusit maleksivat hämäriä katuja, jotka laskeutuivat kuin viemärit merenrantaan päin ja joista lemusi ummehtunut kellarien ja varastojen haju. Vihdoin
Celestin valitsi erään kapean poikkikadun, jossa muutaman oven yläpuolella paloi kuperia lyhtyjä, ja poikkesi sinne.
Naljaillen ja hyräillen miehet astuivat hänen jäljessään.
Värillisiin, tummalasisiin lyhtyihin oli maalattu isot numerot. Matalissa huoneissa istui kaislatuoleilla esiliinoihin puettuja naisia; nähtyään merimiehet he hypähtivät paikoiltaan, juoksivat ulos keskelle katua, asettuivat miesten tielle ja alkoivat houkutella heitä kukin luolaansa.
Silloin tällöin aukeni eteisen perällä ovi. Siinä näyttäytyi puoleksi riisuutunut nainen, yllään karkeat, tiukat housut, lyhyenläntä alushame ja musta samettinen liivi, joka oli kultaompeluksilla koristeltu. ,,Hei, pojat, tulkaa sisään!" kutsui hän jo kaukaa huutaen, juoksipa välistä uloskin, tarrautui johonkin matruusiin ja veti häntä minkä jaksoi ovea kohti. Hän imeytyi mieheen kiinni kuin hämähäkki, joka kuljettaa itseänsä väkevämpää kärpästä. Mies vastusteli heikosti muitten pysähtyessä ja katsellessa, mitä tuleman piti, mutta Celestin Duclos huusi: ,,Ei sinne, älä mene! Edemmäksi!" Ja mies totteli häntä, tempautui väkisin naisen käsistä. Ja matruusit astuivat eteenpäin suuttuneen naisen huutaessa haukkuma sanoja heidän peräänsä. Siihen hälinään hyppäsi pitkin ahdasta katua ulos toisia naisia, kävivät miesten kimppuun ja kähein äänin kiittelivät tavaraansa. Siten miehet kulkivat yhä edelleen. Aika ajoin tuli heitä vastaan milloin sotamiehiä, jotka helistelivät kannuksiaan, milloin joku yksinäinen porvari tai kauppa-apulainen, joka oli menossa tuttuun paikkaan. Toisilla syrjäkaduilla paloi samanlaisia lyhtyjä, mutta laivamiehet kävelivät aina eteenpäin astuen haisevassa liejussa, jota valui talojen alta.
Mutta tuossapa Duclos pysähtyi erään talon kohdalle, joka näytti muita siistimmältä, ja vei miehensä sinne sisään.

II
Matruusit istuivat kapakan isossa salissa. Jokainen heistä valitsi itselleen ystävättären, jonka kanssa sitten seurusteli koko illan; sellainen oli tapa talossa. Kolme pöytää sijoitettiin yhteen, ja ensin miehet joivat naistensa kanssa, sitten menivät heidän seurassaan yläkertaan. Kauan ia kovasti kolisivat paksut anturat portaitten puisilla astimilla, ennen kuin kaikki ehtivät kapeasta ovesta sisään ja hajaantuivat kukin suojaansa. Sieltä he taas laskeutuivat alas juomaan, sitten jälleen menivät ylös. Humu kävi rentonaan.
Koko puolen vuoden palkka meni menojaan neljän tunnin juopottelussa. Kello yhdentoista aikaan kaikki olivat jo juovuksissa ja silmät veristävinä huusivat päättömästi tietämättä itse mitä. Mikä lauloi, mikä kiljui, mikä takoi nyrkkiään pöytään, mikä kaatoi viiniä kurkkuunsa. Celestin Duclos istui toveriensa keskellä. Hänen kanssaan istui iso, lihava ja punaposkinen nainen. Duclos oli juonut yhtä paljon kuin muutkin, mutta ei ollut kuitenkaan vielä ihan humalassa; hänen päässään liikkui joitakin ajatuksia. Hän oli heltynyt ja mietti, mistä puhuisi naikkosensa kanssa. Mutta ajatukset vain tulivat ja menivät heti tiehensä eikä hän mitenkään saanut niistä kiinni, ei voinut muistaa eikä ilmaista mitään.
Hän nauroi ja lausui:
- Ka, niin vai... niin vai...  Ja joko olet kauankin täällä ollut?
- Kuusi kuukautta, vastasi tyttö.
Mies nyökäytti päätään ikäänkuin hyväksymisen merkiksi.
– No, onkos sun hyvä ollaksesi?
Tyttö mietti.
– Olenpahan tottunut, sanoi hän. – Kun täytyy. Ja onhan näin parempi kuin palvelijana tai pyykkärinä.
Mies nyökäytti hyväksyvästi päätään niinkuin siinäkin hänen kanssaan yhtä mieltä ollen.
* Täältäkö olet kotoisin?
Tyttö pudisti päätään merkiksi, ettei ollut.
– Kaukaako siiten?
. Tyttö nyökäytti päätään.
– Mistäpäin?
Tyttö mietti ikäänkuin muistellen.
– Perpignannesta olen, sanoi hän.
– Vai niin, lausui mies ja vaikeni.
– Entäs sinä, merimieskö olet? kysyi vuorostaan tyttö.
– Niin, merimiehiä ollaan.
– Mitäs, oletteko kaukaakin seilanneet?
– Eipä likelläkään. Onpahan jos jotain nähty.
– Kukaties olette maailman ympärikin matkustaneet?
– Eikä vain kerran, miltei kahdestikin on käyty.
Tyttö ikään kuin mietiskeli jotakin muistutellen.
– Kaipa on paljonkin laivoja vastaanne tullut? sanoi hän.
– Ka, mitenkäs!
– Eikös ole vastaanne sattunut tulemaan ,,Tuulten Pyhä Neitsyt"? On semmoinenkin,
Merimies hämmästyi kuullessaan omaa laivaansa mainittavan ja päätti lyödä leikiksi,
– Mitenkäs, viime viikolla tuli.
– Totta ihan? kysyi tyttö ja kalpeni,
– Totta.
– Eikö valehtele?
– Jumal'auta, vannoi mies.
– Mutta etkös ole nähnyt siinä Celestin Duclosta? kysyi tyttö.
– Celestin Duclosta? toisti toinen ja hämmästyi, jopa melkein säikähtyi. Mistä tuo saattoi hänen nimensä tietää?
– Vai tunnet hänet? kysyi mies.
Tyttökin näkyi jotakin säikähtäneen.
– En, en minä, vaan eräs toinen nainen täällä hänet tuntee.
– Mikä nainen? Tässäkö talossa?
– Eikä, tässä lähellä.
– Missä lähellä?
– Eipähän vain kaukana.
– Kuka hän on?
– Onpahan vain muuan nainen, samanlainen kuin minäkin.
– Mitäs hänelle siitä miehestä?
– Mistä minä tiedän. Ehkä on samalta paikka kunnalta.
He katselivat tutkivasti toisiaan silmiin.
– Tekisipä mieleni tavata sitä naista, sanoi mies.
– Minkä tähden? Sanoaksesiko hänelle jotain?
– Sanoakseni.
– Mitä niin?
– Että olen nähnyt Celestin Duclosin.
– Oletkos sinä oikein nähnyt Celestin Duclosin? Onko hän elossa ja terve?
– Terve on. Mitä siitä?
Tyttö vaikeni, keräsi jälleen ajatuksensa ja sanoi sitten hiljaa:
– Minnekäs se ,,Tuulten Pyhä Neitsyt" on matkalla?
– Minne? Marseilleen.
– Tottako? huudahti tyttö.
– Totta.
– Tunnetkos sinä Duclosin?
– Johan sanoin, että tunnen.
Tyttö mietti.
– Niin, niin. Hyvä on, sanoi hän hiljaa.
– Mitäs sinulle siitä?
– Että jos näet hänet, niin sano...  Ei, ei tarvitse.
– Mitä niin?
– Ei, ei mitään..
Mies katsoi tyttöön ja kävi yhä levottomammaksi.
– Entäs sinä, tunnetkos sinä hänet? kysyi mies.
– En, en tunne.
– Mitäs sinä sitten hänestä?
Tyttö ei vastannut hypähti äkkiä pois, juoksi tiskin luo, jonka takana emäntä istui, otti sitruunan, leikkasi sen halki, pusersi siitä mehun lasiin, kaatoi siihen vettä ja vei Celestinille.
– Tuossa, juo! sanoi hän ja istuutui, niinkuin siihen saakka oli istunut, hänen polvelleen.
– Mitä varten? kysyi mies otettuaan häneltä lasin.
– Jotta humala sinusta lähtisi. Sittenpähän sanon. Juo!
Mies joi ja pyyhki suutaan hihaan.
– No, puhu nyt, minä kuuntelen.
– Ethän vain sano hänelle, että olet minut nähnyt,  – ethän sano, keltä kuulit sen, minkä kerron?
– No, hyvä, en sano.
– Vanno!
Mies vannoi
– Jumal'auta?
– Jumal'auta.
– No, sano sitten hänelle, että hänen isänsä kuoli, ja äiti kuoli ja veli kuoli myös. Lavantautiin. Yhtenä kuu-
kautena kaikki kolme kuolivat.
Duclos tunsi, että veri salpasi tyyten hänen sydämensä,
Muutaman minuutin ajan hän istui ääneti tietämättä mitä sanoa. Sitten hän lausui.
– Varmastiko sen tiedät?
– Varmasti.
 – Kuka sinulle kertoi?
Tyttö pani kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
– Vanno, ettet sano.
– No, vannoinhan. Jumal'auta.
– Minä olen hänen sisarensa.
– Francoise! - huudahti mies.
Tyttö tuijotti häneen ja liikutti hiljaa, hiljaa huuliaan, miltei pidättäen sanojaan:
– Sinä siis olet Celestin!
He eivät hievahtaneet paikaltaan, jähmettyivät vain asentoonsa ja katselivat toisiaan silmiin.
Mutta heidän ympärillään kiljuivat muut humalaisilla äänillään. Lasien kilinä, kämmenten läiske, kenkäin kolina ja naisten kimeä kirkuna vuorotteli laulun loilotuksen kanssa.

– Kuinkas sitte niin? lausui mies hiljaa, niin hiljaa, että tyttö töin tuskin saattoi erottaa hänen sanansa.
Tytön silmät täyttyivät äkkiä kyynelillä.
– Niinpähän, kuolivat. Kaikki kolme yhden kuukauden aikana, jatkoi tyttö. – Mikäs minun silloin auttoi, Jäin
yksin.  Apteekkiin, lääkärille, kolmen hengen hautajaisiin meni rahaa… möin mitä oli tavaroita, suoritin kaikki, ja ainoat vaatteet jäivät ylleni. Otin palveluspaikan herra Cachotin luona, muistathan, sen ontuvan. Olin juuri viisitoista täyttänyt, enhän ollut vielä neljäätoista, kun sinä läksit. Siellä hänen kanssaan syntiin lankesin. Tuhmia me tytöt ollaan! Sitten menin lapsenpiiaksi notaarille; hänen kanssaan samoin. Ensin elätiksi otti, asuin omassa huoneistossa. Mutta en kauan. Jätti minut, kolmeen päivään en ollut syönyt mitään, ei kukaan minusta huolinut, ja niin sitten tulin tänne niinkuin muutkin.
Häin puhui, ja kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään, nenästään, kastelivat poskia ja vuotivat suuhun.
– Mitä olemmekaan tehneet, lausui mies,
– Luulin, että sinäkin olit kuollut, sanoi tyttö kyyneleet silmissä.
– Eihän se minusta riippunut, kuiskasi hän.
– Kuinkas et minua tuntenut? sanoi kuiskaten myös toinen.
– En tiedä, ei se minun syyni ole, jatkoi tyttö yhä hurjemmin itkien.
– Enhän minä sinua tuntea voinut? Ethän sinä tämmöinen ollut minun lähtiessäni? Mutta mitenkäs sinä et minua tuntenut?
Tyttö huitaisi epätoivossaan vain kädellään.
– Voi! Minähän näen aina niin paljon miehiä, että ne ovat minusta kaikki samannäköisiä.
Celestinin sydäntä kouristi niin kipeästi ja niin rajusti, että hänen teki mieli huutaa ja parkua kuin pieni poika, joka saa vitsaa. Hän nousi, siirsi tytön luotaan" otti suurilla merimiehen kourillaan hänen päänsä kärsiensä väliin ja alkoi tuijottaa häntä terävästi silmiin.
Vähitellen tunsi hän vihdoin tuon naisen siksi pieneksi, hoikaksi ja iloiseksi tyttöseksi, joka hänen lähtiessään oli jäänyt kotiin niiden kanssa, joiden silmät hän sitten oli sulkenut iäksi.
– Niin, sinä olet Francoise! Siskoni! lausui Celestin Duclos. Ja yht'äkkiä nousivat nyyhkytykset, syvät miehen
nyyhkytykset, jotka olivat kuin juopuneen nikotuksia, hänen kurkkuunsa. Hän laski tytön pään käsistään, löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit lensivät maahan ja särkyivät sirpaleiksi, ja alkoi huutaa kolkolla äänellä.
Toverit hämmästyivät ja kääntyivät hänen puoleensa.
– Sekös on hutikassa! sanoi eräs.
– Ole huutamatta siinä! sanoi toinen.
– Hoi! Duclos! Mitä siinä kiljut? Mennään taas yläkertaan! sanoi kolmas, nykien toisella kädellään
Celestiniä hihasta, toisella pidellen vyötäisistä nauravaa, punoittavaa, tulista, mustasilmäistä ystävätärtään, joka oli puettu ruusunpunaiseen, avokaulaiseen liiviin.
Duclos vaikeni yhtäkkiä ja henkeään pidättäen tuijotti tovereihinsa. Sitten, kasvoillaan sama kummallinen ja päättävä ilme, mikä hänellä oli aina tappeluun käydessään, hän astui horjuen sen matruusin eteen, joka tyttöä piteli vyötäisistä, löi kädellään hänen ja tytön väliin ja erotti heidät
– Pois! Etkös näe, että hän on siskosi! Kaikki ne ovat jonkun sisaria. Tämäkin tässä, sisareni Francoise.
Hahahaha! itki häin nyyhkytyksin, jotka olivat kuin naurua, horjahti, nosti kätensä ja romahti kasvoilleen maahan. Ja alkoi siinä lattialla vieritellä itseään, takoen sitä käsillään ja jaloillaan, koristen kuin kuoleva.
– Pitää viedä maata, sanoi eräs tovereista ettei kadulla joudu kiinni.
Ja he nostivat Celestinin ylös, veivät yläkertaan Francoisen huoneeseen ja panivat hänet makaamaan tytön vuoteeseen.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Guy de Maupassant - Paluu

Guy de Maupassant - Novelleja I
PALUU 
Meri viskoo laineitaan rannalle tiheään ja yksitoikkoisesti. Pieniä, valkoisia pilviä kiitää nopeasti poikki avaran, sinisen taivaan hurjan tuulen lennättäminä kuin mitäkin lintuja. Ja merta kohti viettävän painanteen poimussa kyyhöttävä kylä lämmitteleikse päivän paisteessa.

Sen suussa seisoo tien vieressä yksinään Martirt-Levesquen talo. Se oli pikkarainen kalastajan asunto, saviseinäinen, olkikattoinen, harjallaan sinertävää tiiltä. Melkein vain nenäliinan kokoinen puutarha, jossa kasvaa sipulia, vähän kaalia, persiljaa ja dilliä, on portin vieressä aidan takana, joka kulkee tien puolella.

Mies on poissa kalassa ja vaimo pakkailee rakennuksen edessä isoa ruskeata verkkoa, joka riippuu seinällä kuin mikäkin suunnattoman suuri hämähäkinseitti. Noin neljäntoistavuoden vanha tyttö istuu puutarhan portilla olkituolilla selkäkenossa aitaan nojautuen ja paikkaa liinavaatteita, köyhän ja monasti ennen paikattuja liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen sylkyttelee sylissään ihan pientä lasta, joka ei vielä liiku eikä puhu. Ja kaksi kahden, kolmen vuoden vanhaa kakaraa, pyllyllään maassa ja nenät vastatusten, kaivelee kömpelöin käsin maata ja viskaa kahmaloittain hiekkaa toistensa silmille.

Ei puhu kukaan mitään. Kapalolapsi vain, jota koetetaan nukuttaa, itkeä pirisee yhteen menoon heikolla, pienellä äänellään. Kissa makaa ikkunalla, ja seinän juurella ovat leukoijat lakastuneet kauniiksi, valkoiseksi kukkaisrykelmäksi, jossa surisee kokonainen lauma kärpäsiä.

Kasvava tyttö, joka istuu ja ompelee portilla, äännähtää äkkiä:
-  Äit' hoi!
Äiti vastaa:
- Mikäs on?
- Se on taas täällä.

Ovat aamusta pitäen olleet huolissaan, kun muuan mies on maleksinut heidän talonsa ympärillä - vanha kerjäläisennäköinen mies.  Olivat huomanneet hänet, kun menivät saattamaan isää veneelle hänen matkalle lähtiessään. Mies oli istunut ojan reunalla vastapäätä heidän porttiansa. Ja kun sitten palasivat rannasta, niin olivat jälleen nähneet hänen heidän taloaan katselevan.

Mies oli näyttänyt sairaalta ja kovin surkealta. Ei ollut hievahtanut paikaltaan tunnin aikaan. Ja kun sitten oli huomannut, että häntä katseltiin kuin mitäkin pahantekijää, oli hän noussut ja mennyt tiehensä jalkaansa laahustaen. Mutta kohta olivat sitten taas nähneet hänen palaavan verkkaisin, väsynein askelin.
Ja taas hän oli istuutunut vaikka sillä kertaa vähän edemmäksi, aivan kuin tähystelemään.

Äiti ja tytöt olivat alkaneet pelätä. Äiti varsinkin oli levoton, hän kun oli luonteeltaan arka ja kun hänen miehensä oli määrä palata kalasta vasta iltamyöhällä.

Hänen miehensä nimi oli Levesque, ja hänen oma nimensä taas Martin, ja heitä nimitettiin nimellä Martin-Levesque. Ja seuraavasti syystä.

Vaimo oli ensimmäisen kerran ollut naimisissa erään merimiehen kanssa, jonka nimi oli Martin, ja joka joka kesä kävi New-Foundlandissa turskia pyytämässä. Kaksi vuotta naimisissa oltuaan oli hänelle syntynyt pieni tyttö ja seitsemättä kuukantta oli hän raskaana, kun Dieppestä kotoisin oleva koliomastolaiva ,,sisarukset", jolla hänen miehensä purjehti, oli hävinnyt teille tietymättömille. Eikä miehestä sen koommin ollut kuulunut yhtään mitään. Ei yksikään laivan merimiehistä ollut palannut takaisin. Häntä pidettiin niinmuodoin kokonaan kadonneena.

Martinin vaimo oli odottanut miestään kymmenen vuotta ja kasvattanut suurella vaivalla molempia lapsiaan. Kun hän oli reipas ja kunnon nainen, niin kosi häntä sitten muuan kalastaja Levesque, joka oli leskirnies ja yhden pojan isä. He menivät naimisiin, ja kolmen vuoden kuluessa heille syntyi kaksi lasta.

Heidän toimeentulonsa oli työlästä ja työteliäistä. Vilja oli kallista ja lihaa näki tuskin nimeksikään heidän talossaan. Väliin talvisaikaan myrskyisinä kuukausina, he joutuivat velkoihin leipäkauppiaalle. Mutta lapset voivat kuitenkin hyvin. Heistä sanottiin:
- Martin-Levesquet ovat kunnon ihmisiä. Rouva Martin on kova työtä tekemään ja Levesque on semmoinen kalastaja, ettei toista mokomaa.

Portilla istuva tyttö jatkoi:
- Ihan on kuin tuntisi meidät. Kukaties se on joku kerjäläinen Eprevillestä tahi Auzeboscista.

Äitipä ei erehtynyt. Ei, ei, ei se ollut sen puolen miehiä, varmasti ei. Kun mies pölkkynä pysyi paikallaan ja vain tuijottamistaan tuijotti Martin-Levesquen taloa kohti, raivostui rouva Martin, sieppasi pelon rohkaisemana lapion ja riensi portille.
- Mitä te siinä teette? huusi hän kulkurille.
Mies vastasi käheällä äänellä:
- Istunpahan vain raitista ilmaa hengittämässä. Mitäs pahaa teille siitä on?
Vaimo jatkoi:
- Pitääkö sitä siinä sitten olla yhä kuin vakoilemassa meidän taloa?
Mies vastasi:
- Enpä tässä ketään häiritse. Kaipa sitä toki saa tien vieressä istua?
Kun ei voinut siihen mitään vastata, niin vaimo meni takaisin kotiinsa.
- Se on joku vetelehtijä tahi muu kujeilija.

Ja hän pani maata levollisena, mutta hänen aviokumppaninsa mietti yhä tuota kuljeksijaa, joka oli häntä katsellut niin omituisin silmin.

Päivän tultua oli kova tuuli, ja kun kalastaja näki, ettei voinut lähteä merelle, niin hän kävi auttamaan vaimoaan verkkojen paikkaamisessa.
Yhdeksän aikaan tuli rouva Martinin vanhin tytär, joka oli mennyt leipää ostamaan, juosten takaisin ja huusi pelästyneen näköisenä:
-Äiti, nyt se on täällä taas.
Äiti kävi levottomaksi ja sanoi ihan kalpeana miehelleen:
-  Käyhän sanomassa hänelle, ettei hän näin vaivaisi meitä, sillä se tekee minut ihan hulluksi.

Levesque, joka oli isokasvuinen, ahavoitunut, kankea ja punapartainen, sinisilmäinen, lyhytniskainen merimies, kaulassaan aina villahuivi, ettei vilustuisi tuulessa ja sateessa aavalla merellä, meni rauhallisesti ulos ja astui kulkurin luo.


He ryhtyivät puhumaan keskenään. Äiti ja lapset katselivat heitä etäältä huolissaan ja vavisten. Yht'äkkiä nousi vieras ylös ja lähti Levesquen mukana astumaan taloa kohti. Rouva Martin hätääntyi ja perääntyi paikaltaan. Hänen miehensä sanoi hänelle :
- Annahan hänelle palanen leipää ja vähän juotavaa. Hän ei ole syönyt mitään sitten kuin toissa päivänä.

He astuivat molemmat sisään vaimon ja lasten tullessa perässä. Kulkija istuutui ja kävi syömään pää kumarassa kaikkien häntä katsellessa. Äiti seisoi ja tarkasteli häntä. Molemmat vanhimmat tytöt, hänen tyttärensä ensimmäisestä aviosta, nojautuivat selin oveen, toinen pienin lapsi sylissä, ja iskivät häneen ahneet katseensa, pienemmät taas olivat istuutuneet uunin liepeelle ja jätettyään nokisen paistinvartaan kanssa leikkimisen kesken katselivat myöskin tuota vierasta.

Levesque kysyi istuutuen tuolille :
- Kaukaako olette tullut?
- Cettestä olen tullut.
-- Jalkaisinko, vai?
-- Jalkaisin kyllä. Minkäpä sille, kun ei muuten voi.
- Minnekäs matka piti?
- Tännepä tänne.
- Onko täälläpäin tuttuja?
- Saattaapa niitäkin olla.

Siihen sitten puhe loppui. Mies söi hitaasti, vaikka nälkiintynyt olikin, ja ryyppäsi jokaisen leipäpalan päälle juomaa. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, ryppyiset ja sisään vajonneet, ja näytti siltä, kuin hän olisi paljon kärsinyt.

Yht'äkkiä kysäsi Levesque:
- Mikäs teidän nimenne on?
Mies vastasi päätään nostamatta:
- Nimeni on Martin.

Omituinen väristys puistatti äitiä. Häin astui askeleen aivan kuin lähemmältä nähdäkseen kulkijaa ja jäi seisomaan hänen eteensä kädet riipuksissa ja suu ammollaan. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan.

Vihdoin alkoi Levesque:
- Oletteko täältä kotoisin?
Mies vastasi:
- Täältä olen.

Ja kun häin sitten vihdoin kohotti päätään, kohtasivat hänen ja vaimonsa katseet toisensa ja jäivät tuijottamaan
toisiinsa aivan kuin kiinni naulattuina. Ja vaimo lausui silloin yht'äkkiä muuttuneella, matalalla, värisevällä äänellä:
- Sinäkö se olet mieheni?
Toinen sai verkalleen vastatuksi:
- Kyllä, minähän se.
Hän ei hievahtanutkaan, pureksi vain leipäänsä. Levesque, ollen enemmän ällistynyt kuin liikutettu, sopersi:
- Vai olet sinä Martin?
Mies vastasi suorasukaisesti:
- Kyllä, minä se olen.
Ja toinen aviomies kysäisi:
-Mistäs sinä sitten tulet?
Ensimmäinen kertoi:
- Afrikan rannoilta. Ajoimme siellä karille. Kolmen vain pelastuimme, Picard, Vatinel ja minä. Sitten ottivat villit meidät vangiksi ja pitivät kaksitoista vuotta. Picard ja Vatinel kuolivat. Muuan englantilainen matkailija otti minut siellä käydessään mukaansa ja toi Cetteen. Ja täissä sitä nyt olen.
Rouva Martin oli puhjennut itkuun peittäen kasvonsa esiliinaansa.
Levesque lausui:
- Mitäs sitä nyt sitten tehdään?
Martin kysyi:
- Sinäkö se nyt olet hänen miehensä?
Levesque vastasi:
- Minä se olen.

He katselivat ääneti toisiaan. Silloin Martin luoden katseensa lapsiin, jotka seisoivat piirissä hänen ympärillään, nyökäytti päätään kahta tyttöä kohti:
- Nuoko ne on minun?
Levesque sanoi:
- Sinun ne ovat.
Martin ei noussut paikaltaan, ei syleillyt heitä, lausui vain:
- Herranen aika kun ovat suuret!

Levesque lausui taas:
- Mitäs sitä nyt tehdään?

Martin oli ymmällään hänkin eikä tiennyt sitä paremmin.

Vihdoin teki hän päätöksensä:
-Tehdään niinkuin sinä tahdot. En halua tehdä vääryyttä.
On vain vaikeata taloon nähden. Meillä on kummallakin lapsemme, minulla kasi, sinulla kolme. Mutta äiti, onko hän sinun vai minun? Suostun tekemään sinun mielesi mukaan. Mutta talo, se on minun, sillä sain sen isältäni, täällä olen syntynyt ja paperitkin ovat laillisessa kunnossa.

Rouva Martin itki yhä itkemistään nyyhkytellen siniseen esiliinaansa. Molemmat suurimmat tytöt olivat tulleet lähemmäksi ja katselivat levottomina isäänsä.

Tämä oli lopettanut syöntinsä. Nyt sanoi hän vuorostaan:
- Mitä sitä nyt tehdään?

Levesquen päähän juolahti ajatus:
-Pitää mennä rovastin luo, ratlkaiskoon hän.

Martin nousi ja kun hän astui vaimoaan kohti, heittäytyi tämä nyyhkyttäen hänen rintaansa vasten.
-Mieheni! Sinähän se taas olet! Martin, Martin raukka! Sinähän se taas olet!
Ja hän syleili häntä molemmin käsin, vanhan tunteen äkkiä herätessä puuskahtaen hänen sielussaan, muistojen rajusti puistellessa häntä, muistojen, jotka toivat hänelle mieleen ajan, jolloin hän oli kahdenkymmenen vanha ja tunsi ensimmäisen rakkautensa hellät halailut.

Martin, liikutettuna hänkin, suuteli vaimoaan myssylle. Molemmat uunin liepeellä kyyköttävät lapset rupesivat, kuullessaan äitinsä itkevän, yhdessä parkumaan hekin, ja viimeksi syntynyt, jota Martinin nuorempi tyttö piteli sylissään, huusi kimeällä äänellä kuin huonosointuinen huilu.

Levesque seisoi ja odotteli:
-Lähdetään asiaa järjestelemään.

Martin irtaantui vaimostaan, ja kun hän katseli molempia tyttäriään, sanoi äiti heille:
-Suudelkaa toki isäänne!

Nämä lähestyivät häntä samalla kertaa, silmät kuivina, hämmästyneinä ja hiukan pelokkaina. Ja Martin suuteli heitä vuorotellen molemmille poskille kovasti maiskauttaen niinkuin talonpoikainen mies ainakin. Nähdessään vieraan lähestyvän päästi pienin lapsi niin huikeita huutoja että oli vähällä saada kouristuskohtauksen.

Sitten lähtivät molemmat miehet yhdessä ulos.

Heidän kulkiessaan Commerce-kahvilan ohi kysyi Levesque:
-Mitäs jos otettaisiin pikku naukku?
-Vallan kernaasti, - selitti Martin.

He menivät sisään ja istuutuivat vielä tyhjään huoneeseen.
-Hoi, isäntä! Kaksi ,,tuimaa'', parasta lajia! Martin on tullut takaisin tiedäks, se vaimoni Martin, ,,Sisarusten'' Martin, joka oli kadoksissa.

Ja kapakan isäntä, möhömahainen, punanaamainen, rasvan pöhöttämä mies tuli kolme lasia toisessa ja viinakarahvi toisessa kädessä ja sanoi rauhallisella äänellä:
- Katos vain! Vai olet sinä siinä, Martin?

Martin vastasi:
- Tässähän minä olen !. . .