lauantai 23. huhtikuuta 2011

Vaellus (harjoitusteksti)

kirjoitettu aihiosta, jonka piti sisältää sanat:
-teini rokkistara, 
-lappiloma 
-mikään ei ole tavanomaista: miksi pitäisi olla? 


Oli maanantaipäivä. Oli pakko pysyä nahkojensa sisällä vaikka ilo kupli sisuksissa ja jännitys teki rinkiä pyllyn ympärille. Piti pakata rinkkaa ja käydä välillä saunassa. Aamulla piti vielä käydä tinkimässä kuksan hintaa kauppatorilla ja autokin piti pakata. Auto täyttyi rinkoista, eikä kitara mahtunut mukaan ja Vode oli ärtynyt. Hän oli lähdössä ensimmäiselle lappilomalleen. Häntä jännitti ja tympäisi.

No, onneksi sinne tulee muitakin nuoria, tyttöjä Savonlinnasta ja Oulusta, ajatteli.

Istui etupenkille ja painoi musiikkisoittimen kuulokkeet korvilleen eikä enää muistanut kitaraa. Lähtivät ajamaan Helsingistä. Heidän oli määrä hakea Savonlinnasta kyytiläisiä.
Iltakymmeneltä matka jatkui Savonlinnasta kahdella autolla; molemmissa neljä rinkkaa, kolme matkustajaa ja kuski. Pitkä ja uuvuttava matkan oli edessä. Ajoivat peräkkäin. Yön tunteina liikenne oli hiljainen ja he ihailivat kaunista tähtitaivasta ja lumoavaa puolikuuta. Suunnittelivat edessä olevaa vaellusta ja mukana oli autollinen tulevan odotusta. Saapuivat Ouluun väsyneinä, aamuyöllä, kellon osoittaessa puolta neljää. Kahdeksan hengen siskonpeti lattialla oli ihana houkutus ja vaakataso paras asento minkä he tunsivat.

Tiistai 30.8: Koko kymmenhenkinen seurue oli vihdoinkin koossa, saman katon alla, mutta matka oli vasta puolivälissä. Yö oli jäänyt lyhyeksi ja nukkuminen muutamaan vaivaiseen tuntiin.
Autoissa oli jo ennestään niin ahdasta, että kahden lisämatkustajan kyytiin ahtaminen tuntui toivottomalta. Juna Rovaniemelle oli hyvä vaihtoehto, joten päättivät että Viivi ja Veera lähtisivät aamujunalla Rovaniemelle, josta muut poimisivat heidät kyytiinsä. Kaksikko nousi rinkkoineen junaan. Junassa ei ollut tungosta. Matkustajat torkkuivat ja vaunussa oli paksu ilma yön jäljiltä.
Viiviä jännitti, eikä uni enää tullut. Hän istui nenä kiinni ikkunassa ja katseli ohiviliseviä maisemia.
Juna pysähtyi Kemissä tovin, lähti taas nytkähtäen liikkeelle.

– Katso, tuossa oli Kaisajoki. Mummolan lähellä on Kaisajoki.

­”Ollaan kohta mummolan kohdalla, mutta talo ei näy radalle asti”, vastasi Veera ja jatkoi torkkumistaan. Yö oli ollut lyhyt ja repaleinen. Juna heilahteli hieman jatkosten kohdalla ja tasainen kolke täytti vaunuosaston.

Kun muu seurue saapui Rovaniemelle, lastattiin autot uudelleen. Farmarien takaosat pullistelivat, kun matka kohti Hettaa alkoi tiiviisti, kylki kyljessä.
Lappi näkyi jo ympäristössä ja silmä lepäsi. Pysähtyivät Kittilässä munkkikahville ja jätskille. Nauroivat hiukan ja hillitysti, kun Viivi jätti munkin reiän syömättä. Ostivat Kittilästä läjän kuksia ja vanha herttainen pariskunta palveli heitä hyvin. Pappa kirjoitti, rillit otsalla roikkuen, jokaisen kuksan kylkeen omistajan nimen polttokirjoituksella. Ei erotellut kauppatorilta ostettuja.
Kiittivät kauniisti ja pariskunta huiskutti heille portailta, kun lähtivät ajelemaan eteenpäin.

Saapuivat Pallakselle illansuussa. Sataa tihuutti, mutta se ei haitannut. Opastuskeskus oli hieno pytinki. Näkivät polun pään, josta tulisivat takaisin neljän päivän ja 60 kilometrin taivalluksen jälkeen kokemusten rikastamina, tyytyväisinä ja onnellisina.
Tilataksi peräkärryineen odotti jo opastuskeskuksen pihassa, ja sillä he suuntasivat Hettaan.
Saivat istua leveän leppoisasti ja nauttia maisemista.

Olivat tilanneet Pallakselle taksin, tilataksin. Tilattaessa se maksoi 350–400 mk ja perillä Hetassa 600 mk. Lappalaisten ’Poron kusema’ on summittainen tapa ilmaista matkan pituutta ja vähän sinne päin oli myös taksin hinta. Onneksi paluukyyti Hetasta Pallakselle olisi sitten ilmainen – se kuuluisa apostolinkyyti.

Majatalo-Hetta tarjosi heille yöpaikaksi vanhan omakotitalon, jonka yläkerrassa oli makuupaikat ja alakerrassa keittiö. Sellainen se oli kolkko, niukasti kalustettu ja viileä. Kodikkuus siitä puuttui, joten nimestä voi huoletta heittää koti-sanan pois. Viettivät siis yhden yön siinä ”omatalossa”, ja vihkivät Helsingin kauppatorilta ja Kittilästä ostetut kuksat käyttöön.

Nuoriso juoksi portaissa edestakaisin. Energia oli pakkautunut nuoriin jalkoihin pitkän ajomatkan aikana. Anneli loi paljonpuhuvan katseen portaissa riekkuvaan laumaan ja hetken oli ihan hiljaista. Huokasi. Ah, miten hyvältä maistuukaan juoma omasta kuksasta!
Ja seuraavaksi maistuikin jo uni.

Keskiviikko 1.9: Aamulla se sitten alkoi – säpinä. Puurot oli keitetty ja tietysti kahvit. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli kuurassa. Rinkkoja pakattiin ja purettiin, järjesteltiin niitä uudelleen. Testattiin niiden istuvuutta ja todettiin ne järjettömän raskaiksi. Lopulta kaikki seisoivat rivissä, rinkat selässä ja marssi kohti venerantaan alkoi. Rannasta oli venekuljetus järven yli vaelluspolun päähän. Nuorisokaarti, neljä tyttöä ja Vode lähtivät ensimmäisessä erässä. Vode viihdytti tyttöjä. Haki suosiota ja sai yhden tytöistä kantamaan kumisaappaansa. Toinen suostui ottamaan hänen makuupussinsa kannettavakseen.
Kököttivät tuulessa vastakkaisella rannalla ja odottivat kunnes muu porukka saapui.

Alkumatka oli helppokulkuista. Nuoret pinkaisivat heti kunnon etumatkan aikuisiin, eikä heitä enää näkynytkään ennen Pyhäkeron taukopaikkaa. Kapealla polulla piti kulkea peräkkäin, mutta leppoisa jutustelu onnistui siitä huolimatta. Maaruska oli parhaimmillaan ja pitkospuut helpottivat kosteikkojen ylityksiä. Rinkkojen kanssa piti välillä käydä vakavia keskusteluja, että ne suostuivat parempaan yhteistyöhön. Pyhäkeron huipulle oli kiva kiivetä kivikkoista rinnettä ja voi miten tuuli puhalsi.

– Mikä ihana tuuli. Ottakaa pipot pois.

Pyörivät ja tanssivat raikkaan tunturituulen tahdissa. Hihkuivat onnellisina ja tuuli puhalsi pölyt pois aivoista. Keron huipulta löytyi taukopaikka ja pieni järvi, Pyhäjärvi, jonka kylmä vesi raikasti ja puhdisti hien suolaamat kasvot.
Vode katseli heitä arvostellen matkan päästä, eikä ollut vielä oikein sisäistänyt erämaa vaelluksen ihanuutta. Muisti mietelauseen, jonka oli joskus kuullut jonkun viisaamman lausuneen:

- Kaikki muut ovat hulluja, paitsi te ja minä – ja joskus minusta tuntuu, että etteköhän tekin.

Ilta alkoi hämärtää, kun joukko saapui Sioskurun kämpälle. Jalkoja särki ja hartioita pakotti, mutta varaustupa oli lämmin ja kaikille riitti tilaa. Syönnin jälkeen Veera oli hieronut heitä vuorotellen ja raukeus voitti kivun. Ilta oli pimentynyt, tuuli puhalsi ja sade ropisi ikkunaan. Nuoret olivat vallanneet kaikki yläpetit. Viivi makasi hiljaa ja tuijotti ulos ikkunasta:

– Hei, katsokaa. Orava istuu tuossa oksalla, ikkunan alla.
Kaikkien päät kääntyivät ja oli hiiren hiljaista. Kuunnelkaa tätä. Viivi jatkoi: ”Keksin siitä äsken hienon runon, kuunnelkaa. Tämä on haiku.”

”Pilviaurinko,
orava kelollansa.
Sade ropisee.”

– Mitäs sanotte?

– Hieno!

– Miten niin kaiku?

– Höh, ei kaiku. Sanoin Haiku! H - niin kuin harakka.

– No mikä se sellainen haiku sitte on?

– Eikö teille oo koulussa opetettu? Haiku on japanilainen. Sellainen kolmisäkeinen runo, jossa on 17 tavua. Ekassa on viis, tokassa seitsemän ja kolmannessa on taas viis tavua. Eli 5-7-5.
Ne liittyy yleensä luontoon, ja ne on sellaisia pelkistettyjä, vähän niinku mietelauseita.

Toinen toistaan ”fiksumpia” kommentteja lenteli huoneessa ja kaikkia nauratti. Innostuivat runoilemaan ja seuraava aihe löytyi jo kuivumassa olevista kengistä.

”Vaelluskengät,
sääskien kesäpolku.
Miksi kulkemaan?”

He olivat selvinneet ensimmäisestä päivästä kunnialla. Rentouttava luovuus oli vallannut mielen. Nuori rokkari oli ehkä rasittunut eniten, koska pyysi mammaltaan huikan Jegermaisteria, ennen nukkumaan menoa.

Torsta 2.9: Uusi aamu oli valjennut ja edessä oli 13 km:n taival. Polku oli helppokulkuista ja tasaista. Taivas oli tummunut ja ukkonen jyrähteli. Tuuli ulvoi tunturissa. Oli vaikea liikkua vastatuuleen ja piti puskea eteenpäin. Poikkesivat reitiltä ja hakivat suojaa Tappurin autiotuvalta.

”Tappurissa mikään ei ole tavanomaista; miksi pitäisi olla? ”

Tuuli ulvoi ja riepotti pihapuiden oksia. Ovi aukesi itsestään. Ketään ei näkynyt, mutta tuli paloi hellassa. Oli lämmintä. Aika pysähtyi. Tunnelma oli taianomainen ja tupa henki menneitä vuosikymmeniä - vaati kunnioittamaan. Istuivat hiljaa ja joivat kaakaonsa.

Viivi kirjoitti vieraskirjaan haikurunon ja kaikki laittoivat siihen nimensä alle.

” Ulvova tuuli.
Huipulta näkyy mökki,
syksyn rauhassa.”

”Onkohan täällä kummituksia?” Veera lausui hiljaa. Kukaan ei vastannut; pohtivat samaa kysymystä.

Taivas kirkastui ja myrsky laantui. Ottivat rinkkansa ja sulkivat kämpän oven hiljaa.
Polku oli märkä, mutta vettä ei enää satanut. Jatkoivat matkaansa Hannukuruun.

Hannukurussa oli sauna. Muuan saksalainen pariskunta oli vallannut saunan niin pitkäksi ajaksi, että heidät oli pakko häätää sieltä ulos. Vode meni saunaan mammansa kanssa. Saivat jutustella välillä kaksistaan. Kävivät kastautumassa jääkylmässä vedessä, mikä teki hyvää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Vode lähti ja naiset pääsivät saunaan.

- Huh, kylläpä löyly ja lämpö tekivät hyvää väsyneille lihaksille.

Nuotiopaikalla oli rakotulet ja se houkutteli kaikki lauluhaluiset vielä vessareissultakin luokseen. Siellä istuskeli autiotuvan puolella asustelevia sotaherroja. Olivat ilmeisesti nauttineet taikajuomaa, koska jutut olivat levottomia. Autiotuvan pariskunta kehui hyvin käyttäytyviä nuoriamme ja moittivat huonosti käyttäytyviä sotaherroja. Utelivat ryhmämme taustoja ja ihmettelivät sitä, että olimme eri paikkakunnilta, emmekä sukulaisia keskenämme.
Lopulta sängyn kutsu oli niin voimakas, ettei sitä enää pystynyt vastustamaan.

Perjantai 3.9: Aamu tuli taas. Vode oli yöllä pudonnut sängystä ja Veeralla oli ollut runsaasti ilmavaivoja, joita Viivi oli pelästynyt. Näin kertoivat yön tunnelmista ne, jotka eivät nukkuneet sikeästi, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti tunnustanut mitään.

Ovi lukittiin ja siisti varaustupa jäi heidän jälkeensä. Vode seisoi tuvan rappusilla ja ilmoitti kuuluvasti: ”Tänään minä kannan kaikki omat tavarani itse.”
Kaikki taputtivat käsiään ja aikuisten mielessä käväisi ajatus siitä, että äiti ja poika olivat ehkä keskustelleet asiasta edellisenä iltana saunassa.

Suuntasivat polulle ja parin tunnin kävelyn jälkeen pysähtyivät evästelemään laavulle. Siitä alkoi pitkä nousu Lumikerolle. Vuorossa oli ruikutusta ja hikeä, mutta maisemat olivat huikeat. Keroa, keron perään. Nyppylöitä ja nousuja, laskuja ja kivikkoja, niitä riitti. Lumikeron lisäksi olivat ylittäneet myös Vuotiskeron, josta näkyi kaunis Kerosjärvi.

Vodea väsytti ja janotti. Ei juonut riittävästi. Veeralle oli muodostunut jo rutiini muistuttaa muita siitä, että piti juoda usein – pieniä kulauksia, etteivät jano ja kuivuminen pääse yllättämään.

– Muistakaa juoda. Onko Vodella kuntojuomaa?

Viivillä oli ylimääräinen juomapullo, jonka hän ojensi Vodelle: ”Ota tämä, minulla on toinen pullo itselleni.”

Pysähtyivät pienellä Montellin majalla, jossa vieraskirjan mukaan monet rakastuneet matkaajat olivat viettäneet kihlajaisiaan. Alhaalla näkyvä Nammalakurun kämppä oli tervetullut näky ja se antoi kaikille uutta energiaa. Osa riehaantui jopa juoksemaan loppumatkan.

Päivä oli ollut raskas ja kaikkien rinkat olivat hiestä märät.
Ruoan jälkeen nuoriso pelasi korttia yläpetillä ja meteli oli välillä sietämätöntä.
-Vode huijaa! Ei tämä oo fuskua, sä oot kohta oikea paskahousu, jos et lopeta. Mä en pelaa sun kanssa.
-En huijaa. Todista. Todista se.
– Lopetetaan ei mua enää huvita. Väsyttää.

Veera oli vaihtanut kuivan t-paidan.
– ’Pelastakaa Pandat’.
– Olisin halunnut ostaa pöllö-paidan, sellaisen ’Pelastakaa Pöllöt’, mutta en kehdannut. Ajattelin, että se näyttää liiaksi henkilökohtaiselta hätähuudolta. Taas kaikki nauroivat, väsyneitä kun olivat.
Vode tarjosi tytöille karkkia omasta pussistaan.

Ilta lähestyi. Osa heistä lähti katsomaan auringon laskua vastakkaiselle tunturille. Osa tehtaili kuntojuomia ja eväitä seuraavaksi päiväksi. Joku teki halkoja ja tekipä nuotionkin - märistä puista tuuliselle mäelle ja sytytti yhdellä tikulla. Vaatimaton kun oli, ei halunnut mainostaa osaamistaan, mutta jostakin se tuli kaikkien tietoon.
Asettuivat nuotion ääreen paistamaan makkaraa ja laulamaan viimeisen tunturi-illan herkässä tunnelmassa. Jopa Vode, teini rokkistarakin herkistyi ja ryhtyi ”jokhaamaan”.

Lauantai 4.9: Oli viimeisen vaelluspäivän aamu ja kaikki nousivat aikaisin, seitsemältä. Vaatimaton oli keittänyt aamupuuron - eikä ollut hutussa kokkareita. Siivosivat tuvan ja lähtivät liikkeelle yhdeksältä, aikataulun mukaan.

Huikaisevan kirkkaassa aamuauringossa sumu nousi kurusta pehmeänä ja juhlallisen huuruisena. Parin tunnin ajan he saivat nauttia kimaltelevasta maisemasta, vaikka sumu seurasi heitä aina vain lähempänä. Kahvinkeittopaikkaa ei löytynyt, joten he pysähtyivät kivelle haukkaamaan voileivät ja ryyppäsivät voimajuomaa päälle.
Siinä istuskellessa vaatimaton ja Viivi kehittelivät synkän sadun siitä, kuinka paha usva haluaa heidät: ”Se pysyttelee ensin taka-alalla ja kun olemme erämaan armoilla tunturissa, jo uupuneita, ilman evästä ja vettä, se iskee kauheat kyntensä meihin.”
Juttua seurasi naurunkäkätys, joka ei sadunkertojien mukaan ollenkaan sopinut tilanteeseen.

Kun he nousivat ylemmäs Taivaskerolle, sankka sumu saavutti heidät. Hädin tuskin pystyivät erottamaan, edessään olevan viittatolpan ja suuntaa oli vaikea pitää. Hiukset kastuivat ja silmäripsissä oli pisaroita. Kostea vilu tunkeutui puseron alle. Matka taittui hitaasti, tunnustellen.

Viimeinen pitkä alamäki salli painovoiman käytön, eikä enää juuri muuta voimaa ollut jäljelläkään. Alempana tie leveni ja sitten tulivat pitkospuut. Edessä näkyi Hotelli Pallas. Se oli tervetullut näky, vaikka olisivat ehkä toivoneet vielä yhtä vaelluspäivää.

Veera arveli sivistyksen ovea availleessaan: ”Olen niin kamalan näköinen, etteivät taida päästää minua sisään.”
Muut näkivät hänessä vain punaiset posket, kirkkaat, iloiset silmät ja hymyilevän suun, niin kuin kaikilla muillakin. Voitonriemu oli oikea sana kuvaamaan silmien ilmettä ja sitä että ”He olivat tehneet sen taas!”

Vode katsoi taakseen, korjasi lippalakkinsa asentoa ja painoi näkymän mieleensä.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Esittelyssä: Lääkintälotta Olga

Kirjan takakannen esittelyteksti:
Nuori Olka Nieminen lähti innokkaana
kouluttautumaan lääkintälotaksi ja valmis-
tuttuaan hän joutui heti Kannakselle sota-
sairaalaan avustajaksi. Pian neuvokkaalle
lotalle uskottiin vaativia tehtäviä,ja hän
sai siirron lähelle etulinjaa. Silpoutunei-
den sotilaiden hoito, vaikerrukset ja san-
karikuolemat pakottivat Olkan pinniste-
lemään oman kestämisensä äärirajoilla.

Aselevon jälkeen syyskuussa 1944
Olka joutui Lapin sodan lumikentille,
jossa ajettiin Lapin itäpuolta pois saksalaisia Suomesta.
Kernijärven kauppalan ja lukuisten kylien tuhopoltot,
Vuotson katkerat taistelut ja Kaunispään sekä Urupään
saksalaisten viivytyskeskitykset jäivät ikuisesti
arveksi Olkan mieleen.

Sota vei Olkalta lähes kaiken, mutta se antoi hänelle suuren
rakkauden. Kirjoittaja haluaa muistuttaa tämän päivän lukijoita
sota-ajan kurimuksista ja kuinka naiset kotirintamalla sekä
taistelukentillä ahersivat pyyteettömästi. He olivat valmiita
uhraamaan jopa oman henkensä maansa puolesta.



"Kaisa Kervisen romaani, Lääkintälotta Olka,
on koskettava kertomus siitä, mitä lotat
joutuivat kestämään sodassa, jotta rakas
isänmaa säilyisi itsenäisenä.
Kervinen ei ehtinyt lotaksi asti itse, mutta
on perehtynyt aiheeseen niin täydellisesti,että
lukijana minun oli helppo olla Olka Niemisen
mukana Lapin sodan taistelutantereilla."
- Kirjailija Veli Käsmä-





***************************************************************

Kirjastossa:

84.2   KER   fin   Kirja                              516788
 KERVINEN, Kaisa
Lääkintälotta Olka / Kaisa Kervinen. - Loimaa : Kustannus
HD, 2010. - 352 s. ; 22 cm
ISBN 978-952-5556-87-2 (sid.) : 26,00 EUR
YKL Sota
***************************************************************

lauantai 9. huhtikuuta 2011

Guy de Maupassant - Tuonpuoleinen (Le Horla)

TUONPUOLEINEN
(Le Horla)
8 p. toukokuuta. – Mikä ihana päivä! Olen koko aamun loikonut ruohikossa, asuntoni edessä, äärettömän
suuren plataanipuun juurella, joka peittää, suojaa ja siimestää talon täydellisesti. Rakastan tätä seutua ja viihdyn täällä, sillä täällä ovat juureni, nuo syvät ja hennot juuret, jotka yhdistävät ihmisen siihen maahan' missä hänen esi-isänsä ovat syntyneet ja kuolleet, ja jotka kiinnittävät häntä siihen, mitä hän ajattelee ja mitä syö, elämäntapoihin yhtä paljon kuin ravintoon, paikallisiin sananparsiin, talonpoikain puhetapaan, maan, kylien ja ilmankin tuoksuun.
Rakastan taloa, jossa olen kasvanut. Ikkunastani näen Seinen juoksevan pitkin puutarhaani, maantien toisella puolen, miltei asuntooni asti, tunnen jo laajan Seinen, joka virtaa Rottettista aina Le Havreen asti, täynnä ohi liukuvia laivoja. Vasemmalla alhaalla on Rouen, laaja, sinikattoinen kaupunki, joka on täynnä goottilaistyylisten kirkontornien teräviä kärkiä. Niitä on lukematon joukko, ohuita ja paksuja, ylinnä muita tuomiokirkon rautainen nirkko, ja ne ovat täynnä kirkonkelloja, jotka soivat ihanain aamujen sinisessä autereessa, kajahuttaen aina minunkin asuntooni asti metallinsa suloista ja kaukaista kuminaa, vaskensa laulua, jota tuuli siivellään kantaa milloin kovemmin, milloin hennommin, sitä mukaa kuin se kasvaa tahi vaimenee.
Kuinka olikaan suloista tänä aamuna!
Yhdentoista tienoissa kulki aitani ohitse pitkä jono laivoja, joita veti kärpäsen kokoinen hinaajahöyry vaivoin puhkuen ja paksua savua tupruttaen.
Kahden englantilaisen haahden jälkeen, joiden punainen lippu liehui taivasta vasten, tuli komea brasilialainen kolmimastolaiva. Se oli aivan valkoinen, ihmeellisen siisti ja loistava. Tervehdin sitä, en tiedä miksi, - niin kovin oli tuo laiva minusta kaunis nähdä.
12 p. toukokuuta. – Minussa on muutamia päiviä ollut kuumetta, tunnen pahoinvointia tai pikemmin alakuloisuutta.
Mistä johtunevat nuo salaperäiset vaikutukset, jotka lamauttavat onnemme ja turmelevat Iuottamuksemme? On kuin ilma, näkymätön ilma olisi täynnä tuntemattomia voimia, joiden salaperäisestä läheisyydestä olemme riippuvaisia. Herään iloa uhkuvana, laulun halu kurkussani. - Miksi? – Astun alaspäin virran vartta, mutta äkkiä, lyhyen kävelyn jälkeen palaan epätoivoisena kotiin aivan kuin minua siellä odottaisi jokin onnettomuus. – Miksi? Vilunräristyskö on ihoani koskettanut, hermoni järkyttänyt ja synkistänyt sieluni? Pilvienkö muoto vai esineittenkö vaihteleva väritys on kulkiessaan silmieni oli hämmentänyt ajatukseni? Kuka sen tietää? Kaikki, mikä on ympärillämme, mitä katselemattamme näemme, kaikki, minkä kanssa tuntemattamme joudumme kosketuksiin, kaikki, mihin tunnustelemattamme kajoamme, kaikki, mikä huomaamattamme sattuu eteemme, tekee meihin, aistimuksiimme ja niiden välittämänä ajatuksiimme, jopa sydämeemmekin nopean, hämmästyttävän, selittämättömän vaikutuksen.
Kuinka syvä onkaan tuo Näkymättömän salaperäisyys ! Emme pysty sitä perinpohjin tutkimaan viheliäisillä aisteillamme. Emme silmillämme, jotka eivät erota sitä, mikä on liian pientä, mikä liian suurta, mikä liian lähellä, mikä liian kaukana, emme tähtien asukkaita, emme veden pisaran asujamia. . . Emme korvillamme, jotka vievät meitä harhaan, sillä ne muuntavat meille ilman väräjämiset soiviksi säveliksi. Ne ovat keijuja, jotka saavat aikaan tuon ihmeen; muuntavat liikkeen ääneksi ja tämän muodon muutoksen kautta synnyttävät soiton, joka luonnon äänettömän liikunnon saa laulamaan. . . Emme hajuaistillamme, joka on heikompi kuin koiralla. . . Emme makuaistillamme, joka hädintuskin pystyy erottamaan viinin iän!
Oi, jospa meillä olisi muita aisteja, jotka tekisivät hyväksemme muita ihmeitä, kuinka paljon voisimmekaan silloin ympärillämme keksiä!
l6 p. toukokuuta. – Olen varmasti sairas. Viime kuussa voin oikein hyvin. Minussa on kuume, ankara kuume tahi oikeammin kuumeentapainen hermotauti, joka tekee sieluni yhtä sairaaksi kuin ruumiinikin. Minua vaivaa alituisesti hirveä tunne uhkaavasta vaarasta, pelko tulossa olevasta onnettomuudesta tahi lähestyvästä kuolemasta, aavistus, joka epäilemättä on toistaiseksi vielä tuntematon taudinkohtaus, taudin, jonka idut piilevät veressä ja lihassa.
18 p. toukokuuta. – Kävin lääkärin puheilla; sillä en voinut enää nukkua. Hänestä valtimoni on nopea, silmäterä laajentunut, hermoni värisevät, mutta ei mitään huolestuttavia oireita. Minun täytyy ottaa suihkuja ja juoda bromi-lääkeitä.
25 p. toukokuuta. – Ei mitään muutosta. Tilani on todellakin kummallinen. Sitä mukaa kuin ilta lähenee, valtaa minut käsittämätön levottomuus, aivan kuin yö kätkössään kantaisi minulle jotakin hirvittävän uhkaavaa. Syön nopeasti päivälliseni, sitten yritän lukea; mutta sanoja en ymmärrä; hädintuskin erotan kirjaimet. Kävelen silloin salissani edestakaisin sekavan ja vastustamattoman pelon painostamana, - pelkään vuodetta ja unta. Kahden tienoissa menen huoneeseeni. Olen tuskin tullut sisään, kun kierrän lukon kiinni kahteen kertaan ja suljen salvan; pelkään. . . mitä? . . . Tähän saakka en ole pelännyt mitään... Avaan kaappini, katson vuoteen alle; kuuntelen. . . kuuntelen. . . mitä? Eikö ole omituista, eitä tämmöinen yksinkertainen pahoinvointi, kenties vain verenkierron häiriö, hermoston kiihtymys, verennousu päähän, aivan vähäpätöinen elinkoneistomme epätäydellisen ja hennon toiminnan epäkuntoon joutuminen voi saada synkkämieliseksi miehen ja mitä rohkeimman - pelkuriksi? Sitten panen maata ja odotan unia aivan luin pyövelin tuloa. Odotin sen tuloa kauhulla, ja sydämeni sykkii, jalkani vapisevat; koko ruumiini värisee lämpöisten lakanain peitossa, kunnes vaivun äkkiä lepoon, aivan kuin vaipuisin hukkumaan liikkumattoman veden syvyyteen. En tunne sen tulevan niin kuin se ennen tuli, tuo petollinen uni, joka piileskeli vieressäni, vaanien ottaakseen pääni käsiinsä, sulkeakseen silmäni, nujertaakseen minut.
Nukun - kauan - kaksi tahi kolme tuntia - sitten minua ahdistaa uni - eikä - vaan painajainen. Tunnen kyllä olevani makuulla. . . nukkuvani. Tunnen sen ja näen. . . mutta tunnen myös, että joku lähestyy minua, katselee minua, koettelee minua, nousee vuoteeseeni, polvistuu rintani päälle, ottaa kaulani käsiensä väliin ja puristaa. . . puristaa. . . kaikin voimin, kuristaakseen minut.
Minä taistelen tuon kauhean voimattomuuden kahleissa, joka meitä unissamme lamauttaa; tahdon huutaa - en voi; – tahdon liikkua - enkä voi; koetan hirveästi ponnistaa vointiani ja läähättäen kääntyä, survaista pois tuon olennon, joka minua ruhjoo, tukehduttaa - enkä voi!
Ja yht'äkkiä minä herään aivan mielettömänä, yltä yleensä hikisenä. Sytytän kynttilän. Olen yksin.
– Tämmöisen kohtauksen jälkeen, joka uudistuu jok'ikinen yö, nukun vihdoin rauhallisesti aamun koittoon.
2 p. kesäkuuta. – Tilani käy vieläkin pahemmaksi. Mikä minua oikein vaivaakaan? Bromi ei auta; suihkut eivät auta. Hiljattain tein uuvuttaakseni ruumistani, joka muutenkin on väsynyt, pienen kävelymatkan Roumaren metsään. Luulin ensin, että raitis, kevyt, lauha ilma, joka uhkui ruohon ja lehtien tuoksua, oli tuonut suoniini uutta verta, sydämeeni uutta voimaa. Kuljin suurta metsästystietä, käännyin sitten La Bouilleen päin astuen kapeaa kujannetta pitkin, äärettömän korkeiden puiden, aivan kuin kahden armeijan välitse, jotka muodostivat vihreän, paksun, miltei mustan katoksen taivaan ja minun välille.
Äkkiä minua värisytti, ei vilunväristys, vaan outo pelonväristys.
Kiirehdin askeleitani huolestuneena siitä, että olin yksin tässä metsässä, peloissani syyttä suotta tämän täydellisen yksinäisyyteni tähden. Yht'äkkiä minusta tuntui, että joku kulki perässäni, astui aivan kintereilläni, ihan likellä, koskettaen minuun. Käännyin nopeasti. Olin yksin' En nähnyt takanani muuta kuin suoran ja leveän kujanteen tyhjänä, korkeana, hirvittävän tyhjänä; ja toisaannepäin ulottui se samoin silmän siintämättömiin, samanlaisena, peloittavana.
Suljin silmäni. Miksi? Ja rupesin pyörimään toisella kantapäälläni hyvin nopeasti hyrrän tavoin. Olin vähällä kaatua; avasin silmäni; puut tanssivat; maa huojui; minun täytyi istuutua. Ja sitten, hah, hah, sitten en tiennyt, mistä olin tullut! Mikä kummallinen ajatus! Niin kummallinen, niin kummallinen ajatus! En tietänyt enää lainkaan mitään. Lähdin kulkemaan oikeallekäsin ja tulin takaisin valtatielle, joka oli johtanut minut keskelle metsää.
3 p. kesäkuuta. – Yö oli kauhea. Matkustan täältä pois muutamiksi viikoiksi. Pieni matka varmaankin on virkistävä minua.
2 p. heinäkuuta. – Palaan kotia. Olen parantunut. Matkani oli muuten ihana. Kävin Saini-Miehelin *) vuorta katsomassa. En ollut sitä ennen nähnyt. Mikä näky saapuessa, kuin minä, Avranchesiin illan suussa! Kaupunki sijaitsee kukkulalla; ja minut opastettiin yleiseen puistoon, joka on kaupungin laidalla. Oikein huudahdin ihastuksesta! Ääretön meren lahti levisi eteeni niin kauas kuin "silmä kantoi, häipyen kahden hajaantuvan rannan välille kaukaiseen sumuun; ja keskellä tätä suunnatonta, keltaista lahtea kohosi kultaista, kirkasta taivasta kohti synkkänä ja suippona hietikon ympäröimä kummallinen vuori. Päivä oli mennyt mailleen ja taivaan rannalle kuvastui vielä säihkyvänä tuon eriskummallisen kallion hahmo, jonka huipulla seisoi eriskummallinen muistopatsas.
Päivän sarastaessa astuin sitä kohti. Oli pakoveden aika samoin kuin edellisenä iltana, ja näin eteeni kohoavan, sitä mukaa kuin lähestyin, ihmeellisen luostarin. Monta tuntia käveltyäni saavuin äärettömän suuren kiviröykkiön luo, jonka päällä sijaitsi pieni kaupunki ja siinä ylimpänä iso kirkko.
_______________
*) Tämä ihmeellinen vuori luostareineen, kirkkoineen, joka tavallaan vastaa Valamon saaria Laatokassa, kohoaa meren pohjasta aivan Normandien rannikolla. Mont-Saint-Miehelin kauneutta ja omituisuuksia on Maupassant tarkemmin kuvannut romaanissaan ,,Notre coeur" (Sydämemme). – suomentaja.
_______________
Noustuani kapeaa ja jyrkkää katua ylös astuin mitä ihanimpaan goottilaistyyliseen rakennukseen. Se on rakennettu Jumalalle maan päällä, on avara kuin kaupunki ja täynnä matalia saleja, joita holvit ja hentojen pylväiden kannattamat korkeat parvekkeet erottavat toisistaan. Menin sisään tähän suunnattoman suureen granniittikorukiveen, joka oli köykäinen kuin pitsikudos ja täynnä torneja ja solakkoja kellotapuleita, joihin kiertoportaat johtavat ia jotka päiväin siniselle, öitten tummalle taivaalle luovat eriskummalliset, aavemaiset pirujen, omituisten eläinten, jättiläismäisten kukkien muotoiset törröttävät päänsä hienojen, taiteellisesti tehtyjen kaarien toisiinsa yhdistäminä.

Saavuttuani huipulle sanoin munkille joka minua saattoi: ,,lsä, kuinka hyvä mahtaa teidän täällä olla."Hän vastasi: ,,Täällä on tuulista, herra" Ja me ryhdyimme puhelemaan katsellessamme merta, loka vyöryi hiekkaa pitkin ja peitti sen aaltojen teräshaarniskalla.
Ja munkki kertoi minulle tarinoita, kaikki sen seudun vanhat tarinat - legendoja, pelkkiä legendoja vain.
Muuan niistä kummastutti minua kovin. Sen seudun asukkaat, vuoristolaiset, väittävät öisin kuulevan puhetta hiekkarannasta, sitten kuulee kahden vuohen määkivän, toisen kovemmalla, toisen heikommalla äänellä. Heikkouskoiset vakuuttavat sen olevanmerilintujen huutoa, joka muistuttaa toisinaan määkimistä, toisinaan vallittavaa ihmisääntä, mutta myöhästyneet kalastajat vannovat nähneensä rantahietikolla maleksimassa, kahden vuoksiveden värisenä aikana, ympäri tätä kaukana muusta maailmasta sijaitsevaa pikku kaupunkia vanhan paimenen, jonka pää ei koskaan ole verhottukaavun huppuun ja joka kuljettaa, edellä astuen, miehen näköistä pukkia ja naisen näköistä vuohta, joilla molemmilla on pitkät valkoiset hiukset ja jotka lakkaamatta puhelevat keskenään ja riitelevät oudolla kielellä ja sitten yht'äkkiä taukoavat huutamasta määkiäkseen, minkä jaksavat.
Sanoin munkille: ,,Uskotteko te sitä?"
Hän mutisi: ,,En tiedä."
Minä jalkoin: ,,Jos maanpäällä olisi muita olentoja kuin me, niin emmeköhän tuntisi niitä jo aikoja sitten? Ettekö te olisi niitä nähnyt? Enkö minä olisi niitä nähnyt?'"
Hän vasiasi: ,,Näemmekö me edes sadattatuhannetta osaa siitä mikä on olemassa on. Esimerkiksi tuulta joka on luonnon valtava voima, joka voi kaataa ihmisen, luhistaa rakennuksia, repiä puita juurineen maasta, kohottaa meren vesivuoriksi, hävittää rantakallioita ja heittää tyrkyihin suuria laivoja, tuulta joka tappaa, vinkuu, vonkuu ja ulvoo, – oletteko siltä koskaan nähnyt, voitteko sitäkään nähdä? Ja kuitenkin se on olemassa."
Minä vaikenin tämän yksinkertaisen päätelmän kuultuani. Tuo mies oli joko suuri viisas taikka ehkä hölmö.
En olisi voinut varmasti lausua ajatustani ja olin vaiti. Sitä, mitä hän sanoi, olin usein itsekin ajatellut.
3 p. heinäkuuta. – Olen nukkunut huonosti; vannaankin on se kuumeen vaikutusta, sillä ajomieheni sairastaa samaa tautia kuin minä. Eilen kotiin tullessani huomasin hänen omituisen kalpeutensa. Kysyin häneltä:
– Mikä teitä vaivaa, Jean?
– En saa enää lepoa, herra, yöt kun syövät minulta päivät. Siitä asti, kun herra matkusti on kuin sallima pitelisi minua käsissään.

Muut palvelijat voivat kuitenkin hyvin, mutta minä pelkäsin kovin tulevani uudelleen sairaaksi.
4 p. heinäkuuta. – Varmasti olenkin taas sairas' Entiset painajaiset uudistuvat. Viime yönä tunsin jonkun olevan kyykkysillään päälläni, ja se joi juomistaan, suu suussani kiinni, elämää huuliltani. Niin, se veti sitä kurkustani kuin mikäkin verenimijä. Sitten se nousi kylläisenä, ja minä heräsin niin nääntyneenä, runneltuneena, menehtyneenä, etten voinut enää hievahtaakaan. Jos tätä jatkuu vielä muutamia päiviä, niin lähden varmasti jälleen matkalle.
5 p. heinäkuuta. – Olenko kadottanut järkeni? Se, mikä viime yönä tapahtui, on siihen määrin kummallista, että pääni menee sekaisin sitä ajatellessani.
Salpasin oveni, niin kuin tapani on nykyjään joka ilta; sitten join janooni puoli lasillista vettä ja panin sattumalta merkille, että vesikarahvi oli tulppaan asti täynnä kristalli' kirkasta nestettä. Kävin sitten maata ja vaivuin tavalliseen kauheaan uneeni, josta minut herätti noin parin tunnin kuluttua vieläkin hirvittävämpi puistatus.
Kuvitelkaa nukkuvaa miestä, jota ollaan murhaamaisillaan, joka herää puukko keuhkoissaan, ähkii verissään, ei enää voi hengittää, on kuolemaisillaan eikä käsitä - miksi.
Kun olin jälleen päässyt järkeni herraksi, minua uudelleen janotti. Sytytin kynttilän ja menin pöydän luo. Tartuin karahviin ja kallistin lasin yli; siitä ei vuotanut mitään. Se oli tyhjä. Aivan tyhjä. Aluksi en ymmärtänyt siitä mitään; sitten tunsin niin kauheaa mielenliikutusta, että minun oli pakko istuutua, tahi pikemmin, että putosin istualleni tuolille. Sitten hypähdin jälleen paikaltani katsellakseni ympärilleni. Sitten istuuduin taas, hämmästyksen ja pelon huumaamana läpikuultavan kristallin eteen. Tuijotin siihen, koettaen arvata asiaa. Käteni vapisivat. Joku on siis juonut veden. Kuka? Minäkö? Epäilemättä minä. Ei voinut olla kukaan muu kuin minä. Olin niinmuodoin unissakävijä, elin tietämättäni tätä kaksinaista, salaperäistä elämää, joka panee arvelemaan, onko meissä kaksi olentoa vai elvyttääkö joku outo, tuntematon ja näkymätön otento välistä, kun sielumme on turruksissa, vangitun ruumiimme, sen silloin totellessa tuota toista kuin meitä itseämme, jopa enemmänkin kuin meitä.
Oi, kuka ymmärtää minun kauheat tuskani! Kuka ymmärtää miehen mielenliikutuksen, joka on sielultaan terve, vilkasluontoinen, järkevä, kun hän pelästyneenä näkee karahvin, josta vesi hänen nukkuessaan on kadonnut? Ja siihen minä jäin paikalleni aamuun asti uskaltamalta palata vuoteeseeni.
6 p. heinäkuuta. – tulen hulluksi. Taas viime yönä on karahvini tyhjennetty tahi oikeammin, minä olen sen juonut tyhjiin. Mutta minäkö? Minäkö? Kukas? Kuka? Oi, JumaIani! Tulen hulluksi! Kuka auttaa minua?
10 p. heinäkuuta. – Olen tehnyt hämmästyttäviä kokeita. Varmasti olen hullu. Ja sittenkin! Kuudentena päivänä heinäkuuta ennen maatapanoani asetin pöydälle viiniä, maitoa, vettä, leipää ja mansikoita. Joku oli juonut, - minä olin juonut, - kaiken veden ja vähän maitoa. Viiniin ja mansikoihin ei oltu koskettu. Seitsemäntenä päivänä heinäkuuta uudistin saman kokeen, ja se antoi saman tuloksen. Kahdeksantena päivänä heinäkuuta jätin pois veden ja maidon. Ei oltu kajottu mihinkään. Vihdoin yhdeksäntenä päivänä heinäkuuta panin pöydälleni uudelleen vain veden ja maidon käärittyäni karahvit valkoiseen musliinikankaaseen ja sidottuani tulpat kiinni langalla. Sitten hieroin huultani, partaani ja käsiäni lyijymusteella, ja panin maata.
Voittamaton uni valtasi minut ja sitä seurasi kohta hirveä herääminen. En ollut hievahtanutkaan; lakananikaan eivät olleet tahraantuneet. Syöksyin pöydän luo. Kankaat, jotka verhosivat karahveja, olivat puhtaat. Päästin langat irti pelosta vavisten. Vesi oli juotu loppuun, maito oli juotu kaikki tyyni!
Voi, Jumalani! . . Lähden heti paikalla Pariisiin.
12 p. heinäkuuta. Pariisi. Olin siis menettänyt järkeni edellisinä päivinä! Olen varmaankin hermostuneen mielikuvituksen leikkikaluna, ellen todellakin ole unissakävijä, taikka olin erään todeksi tunnustetun, mutta tähän saakka selittämättömän vaikutuksen alaisena, jota sanotaan suggestioksi. Joka tapauksessa hulluuteni läheni mielipuolisuutta, ja vuorokauden oleskelu Pariisissa riitti, antamaan minulle ryhtiä jälleen.
Tehtyäni ajelumatkoja ja käytyäni vierailuilla, jotka toivat sieluuni uutta ja virkistävää ilmaa, päätin eilisen iltani Theatre Frangaisissa. Siellä näyteltiin erästä Alexandre Dumas nuoremman näytelmää, ja hänen virkeä ja voimakas neronsa paransi minut lopulta. Yksinäisyys on varmasti vaarallinen työskenteleville aivoille. Meillä pitää olla ympärillämme ihmisiä: ,,En käsitä, koska en ole selvillä syystä", jos me olemme kauan aikaa yksin; kansoitamme tyhjyyden aaveilla.
Palasin asuntooni bulevardeja pitkin hyvin iloisena. Ihmisjoukon survonnassa ajattelin hieman ivallisesti edellisen viikon kauhujani ja otaksumiani, sillä uskoin, niin, minä uskoin, että joku näkymätön olento oleskeli huoneessani. Kuinka heikko onkaan päämme ja eksyvä, helposti eksyvä niin pian kuin pieninkin käsittämätön seikka vain koskee meihin!
Sen sijaan, että tekisimme tämän yksinkertaisen johtopäätöksen: ,,En käsitä, koska en ole selvillä syystä", me oitis kuvittelemme kauheita salaisuuksia ja yliluonnollisia voimia.
14 p. heinäkuuta. - Vallankumouksen vuosipäivä. Olen kävellyt kaduilla. Ilolaukaukset ja liehuvat liput huvittivat minua kuin lasta. On kuitenkin typerää olla iloinen jonakuna määrättynä päivänä, hallituksen käskystä. Kansa on järjetön lauma, milloin tyhmän kärsivällinen, milloin julman kapinallinen. Kun sille sanoo: ,,Huvittele!',, niin se huvittelee. Kun sille sanoo: ,,Mene tappelemaan naapurisi kanssa!", niin se tappelee. Kun sille sanoo: ,,Äänestä keisarin puolesta!", niin se äänestää keisarin puolesta. Kun sille sanoo: ,,Äänestä tasavallan puolesta", niin se äänestää tasavallan puolesta.

Ne jotka sitä johtavat, ovat yhtä typeriä; mutta sen sijaan, että he noudattaisivat ihmisiä, he noudattavat periaatteita jotka eivät voi olla muuta kuin tyhmiä, hedelmättömiä ja valheellisia juuri siksi, että ovat periaatteita, se on varmoja, muuttumattomia, maineen saavuttaneita aatteita tässä maailmassa, edessä ei ole varma mistään, koska valokin on harhakuva, koska äänikin on harhaluuloa.
16 p. heinäkuuta. – Näin eilen asioita, jotka panivat pääni kokonaan pyörälle. Söin päivällistä serkkuni, rouva Sablen luona, jonka mies on 76:nnen jääkärirykmentin komentaja Limogesissa. Olin hänen luonaan kahden nuoren naisen seurassa, joista toinen on naimisissa lääkärin, tohtori Parentin kanssa; tämä hoitaa paljon hermosairaita ja omituisia taudin ilmiöiltä, jotka tätä nykyä antavat aihetta kokeilla hypnotismilla ja suggeroimisella.
Hän kertoi meille kauan ihmeellisistä tuloksista, joita Englannin tiedemiehet ja Nancyn opiston lääkärit olivat saavuttaneet. Hänen esittämänsä tapaukset näyttivät minusta siihen määrin kummallisilta, että sanoin olevan niihin mahdotonta uskoa.
,,Olemme", niin hän vakuutti, "juuri keksimäisillämme erään luonnon suurimman salaisuuden, tarkoitan suurimman salaisuuden tämän maan päällä, sillä varmaankin on muitakin samanlaisia tuolla tähdissä. Siitä saakka kuin ihminen ajattelee, siitä saakka kuin hän osaa lausua ja kirjoittaa ajatuksensa, tuntee hän olevansa kosketuksessa salaisuuksien kanssa, joihin hänen kömpelöt ja epätäydelliset aistinsa eivät pysty tunkeutumaan, ja älynsä voimalla koettaa hän täydentää elimiensä kykenemättömyyden. Niin kauan kuin tämä äly vielä on ollut alkeellisessa tilassa, ovat nuo näkymättömät ilmiöt esiintyneet alati yksinkertaisen peloittavissa muodoissa. Siitä ovat sitten syntyneet kansanusko yliluonnolliseen, tarinat harhailevista hengistä, menninkäisistä, kuolleiden ilmestymisestä, tahtoisinpa sanoa, tarina Jumalastakin, sillä mielikuvamme maailman luojasta, mistä uskonnosta ne lienevätkin kotoisin, ovat varmasti kaikkein keskinkertaisempia, typerimpiä, mahdottomimpia keksintöjä, mitkä koskaan ovat ihmisolentojen pelästyneistä aivoista lähteneet. Ei mikään ole oikeampaan osattu kuin Voltairen lausunto: 'Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, mutta ihminen on sen hänelle kyllä takaisin suorittanut.'
-Jatkuu-
(19.4.2011)
Mutta jo enemmän kuin vuosisadan ajan näytään aavistettavan jotakin uutta. Mesmer ja muutamat muut ovat vieneet meitä odottamattomalle tielle, ja me olemme todellakin, varsinkin viimeisten neljän, viiden vuoden kuluessa, saavuttaneet hämmästyttäviä tuloksia.?'
Serkkuni, joka myöskin oli kovin epäuskoinen, hymyili. Tohtori Parent sanoi hänelle:
– Tahdotteko, että koetan nukuttaa teitä, rouva?
– Kyllä, varsin mielelläni.
Hän istuutui nojatuoliin ja tohtori alkoi terävästi katsoa häneen ja huumata häntä. Minä puolestani tunsin äkkiä päätäni huimaavan, sydämeni rajusti sykkivän, kurkkuani kuristavan. Näin rouva Sablen silmien käyvän raukeiksi, hänen suunsa vääntyvän, hänen keuhkojensa läähättävän.
Kymmenen minuutin kuluttua hän nukkui.
– Asettukaa hänen taakseen, sanoi lääkäri.
Ja minä istuuduin hänen taakseen. Tohtori pani hänen käsiinsä käyntikortin ja sanoi:
– Tämä on peili; mitä siinä näette?
Rouva Sablen vastasi:
– Näen serkkuni.
– Mitä hän tekee?
– Hän kiertää viiksiään.
– Ja nyt?
– Hän ottaa taskustaan valokuvan.
– Kenen kuva se on?
– Hänen omansa.
Se oli oikein. Ja tuon valokuvan olin saanut hotellissa juuri sinä iltana.
– Miten on hän siinä valokuvassa?
– Hän seisoo hattu kädessään.
Rouva Sable näki siis tuosta kortista, tuosta valkoisesta paperista aivan kuin olisi nähnyt peilistä.
Peloissaan sanoivat nuoret rouvat: ,,Riittää, riittää, riittää jo."
Mutta tohtori käski: ,,Huomenna nousette kello kahdeksan; sitten menette tapaamaan serkkuanne hotelliin ja pyydätte häntä lainaamaan teille viisituhatta frangia, jotka miehenne tarvitsee, ja jotka hän vaatii teiltä tulevaa matkaansa varten."
Sitten hänet herätettiin.
Palatessani hotelliin, muistelin tätä mielenkiintoista esitystä ja minut valtasi epäily, ei lainkaan serkkuni ehdottomaan, kaiken epäluulon ulkopuolella olevaan luotettavaisuuteen nähden, sillä tunsin hänet lapsuudesta saakka aivan kuin oman sisareni, vaan tohtorin mahdolliseen petollisuuteen nähden. Eiköhän hänellä ehkä ollut kätkettynä käteensä peili, jota näytti nuorelle, nukkuvalle rouvalla samalla kertaa kuin nimikorttia? Varsinaiset silmänkääntäjäthän tekevät yhtä kummallisia temppuja.
Palasin siis asuntooni ja panin maata.
Mutta tänä aamulla; kello puoli yhdeksän tienoilla, herätti minut palvelijani ja sanoi:
– Rouva Sable pyytää heti saada puhutella herraa.
Pukeuduin tuota pikaa ja otin hänet vastaan.
Hän istui kovin hämmennyksissään, silmät maahan luotuina; ja nostamatta ylös harsoaan, sanoi hän minulle:
– Rakas serkku, minun täytyy pyytää sinulta suurta palvelusta.
– Mitä niin, serkku hyvä?
– Minun on kovin vaikea sanoa se ja kuitenkin minun täytyy. Tarvitsen välttämättä, aivan välttämättä viisituhatta frangia.
– Johan nyt, sinäkö?
– Niin, minä tahi oikeammin mieheni, joka on antanut toimekseni hankkia ne.
Olin siihen määrin hämmästynyt, että kangertaen lausuin vastaukseni. Ajattelin itsekseni, eikö hän todellakin tehnyt pilkkaa minusta tohtori Parenin kanssa,
ellei se ollut pelkkää, edeltäpäin mietittyä ja hyvin näyteltyä ilvettä.
Mutta häntä tarkkaan katsellessani haihtuivat kaikki epäluuloni. Hän vapisi pelosta, siihen määrin oli tämä tehtävä hänestä vaikeata ja minä huomasin, että nyyhkytykset täyttivät hänen kurkkunsa.
Tiesin hänen olevan varakkaan ja vastasin:
– Kuinka? Eikö miehelläsi ole viittätuhatta frangia tarpeeseensa?
Mietihän tarkoin!
Oletko varma, että hän on antanut toimeksi hankkia ne?
Hän epäröi muutaman silmänräpäyksen aivan kuin jännittäen muistiaan, sitten hän vastasi:
– Kyllä... kyllä... olen varma.
– Onko hän kirjoittanut sinulle?
Serkkuni epäröi vielä ja mietti. Arvasin, että tämä ajatuksen toiminta vaivasi häntä. Hän ei sitä tietänyt. Hän tiesi vain, että hänen oli lainattava minulta miehelleen viisituhatta frangia. Hän uskalsi kuitenkin valehdella:
– Kyllä hän on kirjoittanut.
– Milloin? ethän puhunut siitä eilen mitään.
– Sain hänen kirjeensä tänä aamuna.
– Voitko näyttää sen minulle?
– En... en... en.. . Siinä oli salaisia... aivan henkilökohtaisia asioita... Minä... minä poltin sen.
– Miehesi on siis tehnyt velkoja?
Hän epäröi vielä, mutta vastasi sitten:
– En tiedä.
Minä ilmoitin silloin suoraan:
– Minulla ei ole, rakas serkku, tällä haavaa antaa viittätuhatta frangia. Hän päästi tuskan huudahduksen.
– Voi, voi! Minä rukoilen sinua, minä rukoilen sinua, hanki ne.
Hän joutui kiihdyksiin ja pani molemmat kätensä ristiin aivan kuin rukoillakseen. Kuulin hänen äänensä sävyn muuttuvan; hän itki, änkytti, tuskaantui tuon vastustamattoman käskyn alaisena, joka hänelle oli annettu.
– Voi, voi! Minä rukoilen sinua! Jospa tietäisit, kuinka kärsin... minun täytyy ne saada tänään.
Minun tuli häntä sääli.
– Lupaan, että saat ne kohta.
Hän huudahti.
- Oi, kiitos, kiitos! Kuinka oletkaan hyvä!
Minä jatkoin:
– Muistatko, mitä luonasi eilen tapahtui?
– Kyllä.
– Muistatko, että tohtori Parent nukutti sinut?
– Kyllä.
– No niin! Hän se käski sinun tulemaan tänä aamuna lainaamaan minulta viisi tuhatta frangia ja nyt sinä olet hänen käskyänsä täyttämässä.
Hän mietti muutamia silmänräpäyksiä ja vastasi:
– Minun miehenihän niitä tahtoo.
Tunnin ajan koetin saada häntä siitä vakuutetuksi, mutta onnistumatta.
Kun hän oli lähtenyt, riensin tohtorin luo. Tämä oli juuri ulosmenossa ja kuunteli minua hymyillen. Sitten lausui hän.
– Uskotteko nyt?
– Kyllä, täytyy kai.
– Menkäämme serkkunne luo!
Serkkuni loikoi ja torkkui lepotuolissa kovin väsyneenä.
Lääkäri koetti hänen valtimoaan ja katseli häntä kotvan ajan toinen käsi ojennettuna hänen silmiään kohden, jotka vähitellen sulkeutuivat magneettivoiman vastustamattoman tehon alaisina.
Kun serkkuni oli nukkunut, sanoi hän:
– Miehenne ei enää tarvitse noita viittä tuhatta frangia. Unohtakaa siis, että olette pyytänyt serkkuanne niitä teille lainaamaan, ja jos hän rupeaa teille niistä puhumaan, niin ette ymmärrä asiasta mitään.
Sitten lääkäri herätti hänet. Minä otin taskustani esille lompakkoni:
– Tässä, rakas serkkuni, saat, mitä minulta tänä aamuna pyysit.
Serkkuni oli niin hämmästynyt, etten uskaltanut jatkaa.
Koetin kuitenkin verestää hänen muistiaan, mutta hän intti lujasti vastaan, luuli, että tein pilkkaa hänestä ja oli lopulta vähällä suuttua.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Tulin juuri kotiin enkä ole voinut syödä aamiaista, siihen määrin tuo koe sai minut päästä pyörälle.
l9 p. heinäkuuta. – Monet, joille olen kertonut täistä jutusta, ovat tehneet pilkkaa minusta. En tiedä enää, mitä ajattelisin. Viisas sanoo: kenties!
2l p. heinäkuuta. – Söin päivällistä Bougivalissa, sen jälkeen vietin iltani soutajain tanssiaisissa. Varma on, että kaikki riippuu paikasta ja ympäristöstä.
Yliluonnolliseen uskominen Grenouilleren*) saarella olisi sulinta hulluutta... mutta Saint-Michel-vuoren huipulla... Intiassa, miksei? Olemme hirvittävässä määrässä alttiit kaiken meitä ympäröivän vaikutuksille. Palaan kotiin ensiviikolla.
*) "L'ile de Grenouillere" - sammakkojen rämesaari, josta on tarkka kuvaus Guy de Maupassantin erinomaisessa pitkähkössä kertomuksessa ,,Yvette" - on Seine-virrassa Bougivalin seudulla lähellä Pariisia. Mainittu saari näkyy olevan kansan huvittelupaikka ja on saaren rannassa iso lotja, jossa on remuisa ravintola ja joka samalla on uimahuone virrassa kylpijöille. Tekijä tarkoittaa siis, että tällaisessa alhaisten vaistojen paikassa ihminen ei ole taipuvainen uskomaan yliluonnollisiin asioihin. – suomentaja-
30 p. heinäkuuta. – Saavuin maatilalleni eilen. Kaikki on hyvin.
2 p. elokuuta. – Ei mitään uutta; on ihana ilma. Vietän päiväni katselemalla Seinen juoksua.
4 p. elokuuta. – Palvelijani riitelevät keskenään. He väittävät, että yöllä särkyy laseja kaapissa. Huonepalvelijani syyttää keittäjätärtä, joka taas syyttää sisäkköä, ja tämä taas vuorostaan syyttää noita kahta muuta. Kenen on syy? Älykäs se, joka pystyy sen sanomaan!
e p. elokuuta. – Tällä kertaa en nyt suinkaan ole hullu. Olen nähnyt. . . nähnyt... nähnyt! . . . Ei ole enää aihetta epäillä... sillä olen nähnyt! ... Vilun väristys tuntuu vieläkin sormieni päihin asti. Pelkään yhä vielä ytimiini saakka" . . . sillä olen nähnyt!
Kävelin kahden aikaan keskellä päivän paistetta ruusutarhassani... juuri kukkimaan puhkeavien syysruusujen kujannetta myöten.
Juuri kuin pysähdyin katselemaan erästä jättiläisruusun pensasta, jossa oli kolme ihanaa kukkaa, niin näin ja aivan selvästi näin, ihan lähelläni, erään ruusunkukan varren taipuvan, ikäänkuin joku näkymätön käsi olisi sen taivuttanut, ja sitten sen katkeavan, ikäänkuin tuo käsi olisi sen taittanut. Sitten kukka kohosi, tehden kaaren, aivan kuin käsivarsi olisi sen vienyt jotakin suuta kohti, ja jäi riippumaan läpinäkyvään ilmaan, ihan yksin, liikkumattomana, peloittavana, punaisena täplänä kolmen askeleen päähän silmistäni. Suunniltani ollen syöksyin sitä kohti tarttuakseni siihen. En löytänyt mitään; se oli kadonnut. Silloin valtasi minut hirveä viha itseäni vastaan; sillä järkevä ja vakava mies ei saa nähdä moisia harhakuvia.
Mutta oliko se sitten harhanäkyä? Käännyin etsimään kukan vartta ja löysin sen heti pensaasta, vast'ikään taitettuna, kahden muun ruusun välistä, jotka olivat jäljellä oksassa.
Palasin silloin kotiin aivan masennuksissani, sillä nyt olen varma, varma kuin päivän ja yön vaihtumisesta, että lähelläni on olemassa näkymätön olento, joka ravitsee itseään maidolla ja vedellä, joka voi kajota esineihin, tarttua niihin ja siirtää niitä paikaltaan, jolla niinmuodoin on aineellinen Iuonto, vaikka aisteillamme emme pysty sitä havaitsemaan, ja joka niinkuin minäkin, asuu minun kattoni alla. . .
7 p. elokuuta. – Olen nukkunut rauhallisesti. Hän on juonut veden karahvistani, mutta ei ole ollenkaan häirinnyt untani.
Ajattelin itsekseni, olenkohan hullu. Kävellessäni äsken keskellä päivänpaistetta virran vartta, heräsi minussa epäluuloja järkeeni nähden, ei tuollaisia epämääräisiä epäluuloja, joita minussa tähän saakka on ollut, vaan tarkkoja, ehdottomia epäluuloja.
Olen nähnyt hulluja; olen tuntenut sellaisia, jotka ovat pysyneet älykkäinä, selväjärkisinä, tarkkanäköisinä elämän kaikkiin puoliin, paitsi johonkin määrättyyn kohtaan nähden.
He ovat puhuneet kaikesta selvästi, helposti, syvällisesti, mutta yht'äkkiä on heidän ajatuksensa, koskettaessaan heidän hulluutensa kynnykseen, pirstoutuen palasiksi, hajaantunut ja kaatunut kumoon siihen hirvittävään ja hurjaan, riehuvien aaltojen, sumujen ja tuulispäitten täyttämään valtamereen, jota nimitetään "mielipuolisuudeksi".
Varmasti uskoisin olevani hullu, ehdottomasti hullu, ellen olisi tietoinen tilastani, ellen täydellisesti tuntisi sitä, ellen tarkastaisi sitä erittelemällä sitä täysin selvästi.
Olisin niinmuodoin oikeastaan vain järkeilevä harhaluulottelija. Tuntematon häiriö olisi syntynyt aivoissani, semmoinen häiriö, jommoisia fysiologit nykyään koettavat panna merkille ja määritellä, ja tuo häiriö olisi lopullisesti aikaan saanut järjessäni ajatusteni järjestyksessä ja logiikassa syvän rotkon.
Tämäntapaiset ilmiöt sattuvat unessa, joka kuljettaa meitä mitä uskomattomimpien mielikuvitelmien mailla meidän ollenkaan siitä hämmästyttämättä, sentähden että tarkistuskone, tarkastava aisti on nukuksissa, sillä välin kuin mielikuvitus on valveilla ja toimii. Eikö ole mahdollista, että yksi noista avonäppäimistön huomaamattomista koskettimista minussa on herpaantunut? Ihmisethän jonkun tapaturman johdosta voivat menettää ominaisnimien tahi teonsanojen tahi lukusanojen tahikka vain päivämäärien muistin.
Nykyjään on todettu, että ajatuksen jokaisella eri osalla on oma paikkansa. Mitäpä siinä sitten olisi ihmeellistä, että kykyni tarkastaa muutamien harhanäkyjen epätodellisuutta olisi tällä haavaa turtunut?
Mietin tätä kaikkea virran vartta astuessani. Aurinko loi valoaan veden pinnalle, teki maan ihanaksi, täytti katseeni rakkaudella elämään, pääskysiin, joiden nopeus hurmaa silmiäni ja rannan ruohikkoon, jonka kahina kuuloni Iumoaa.
Vähitellen valtasi minut kuitenkin selittämätön pahoinvointi. Joku voima, niinkuin minusta näytti, joku salainen voima puudutti minut, pysäytti minut, esti minua kulkemasta eteenpäin, tahtoi minua takaisin. Tunsin itsessäni tuota tuskallista tarvetta palata takaisin, joka painostaa mieltä, kun on jättänyt kotiin rakastetun sairaan ja kun mielen valtaa aavistus, että hänen tautinsa on pahentunut.
Palasin siis vasten tahtoani kotiin, varmana, että siellä tulisin saamaan huonon uutisen, kirjeen tahi sähkösanoman.
Mutta ei mitään ollut; ja minä olin suuressa määrin hämmästynyt ja levoton, kuin jos uudelleen olisin nähnyt jonkun eriskummallisen näyn.
8 p. elokuuta. – Eilinen ilta oli hirveä. Ei hän enää ilmestynyt, mutta minä tunnen hänen lähelläni vaanivan minua, katselevan minua, tunkevan lävitseni, hallitsevan minua, ja yhä pelottavampana näin piilotellessani, kuin jos hän ilmaisisi näkymätöntä ja alituista läsnäoloansa yliluonnollisilla ilmestysmuodoilla.
Olen kuitenkin nukkunut.
9 p. elokuuta. – Ei mitään, mutta pelkään.
10 p. elokuuta. – Ei mitään; mitähän huomenna tapahtuu?
11 p. elokuuta. – Ei vieläkään sen enempää; en voi enää pysyä kotona, tämä pelko ja tämä ajatus mielessäni lähden matkalle.
12 p. elokuuta, kello l0 illalla. – Olen joka päivä aikonut matkalle, mutta en ole päässyt lähtemään. Olen tahtonut panna täytäntöön tuon niin helpon, niin yksinkertaisen, vapaaehtoisen teon: - lähteä ulos, - nousta vaunuuni lähteäkseni Roueniin, mutta en ole voinut. Miksi?

-Jatkuu- (24.4.2011)



13 p. elokuuta.  – Kun sairastaa erikoisia tauteja, niin tuntuvat kaikki ruumiillisen olemuksen joustimet särkyneiltä, kaikki tarmon lähteet hävinneiltä, kaikki lihakset höltyneiltä, luut pehmeiltä kuin liha, ja liha juoksevalta kuin vesi. Tunnen sen henkisessä olemuksessani omituisella ja huolestuttavalla tavalla. Minulla ei ole enää lainkaan mitään voimaa, ei mitään rohkeutta, ei mitään valtaa itseni yli, ei mitään kykyä panna tahtoani liikkeelle. En jaksa enää tahtoa; mutta joku tahtoo minun sijassani; ja minä tottelen.
14 p. elokuuta. – Olen mennyttä miestä! Joku pitää sieluani vallassaan ja hallitsee sitä. Joku määrää kaikki tekoni, kaikki liikkeeni, kaikki ajatukseni!  En ole enää mitään itsessäni, en mitään muuta kuin orjallinen, kaikkien täytäntöön panemieni tekojen peloittama syrjästä katsoja. Haluan mennä ulos. En voi. Hän ei tahdo, ja minä pysyn paikoillani hämmennyksissäni, vapisevana tuolissani, johon hän on minut pannut istumaan. Haluan ainoastaan nousta, kohottautua uskoakseni vielä olevani oma herrani.
En voi. Olen kytketty istuimeeni, ja istuimeni on kiinni maassa niin, etten millään voimalla saa sitä nousemaan.
Sitten yht'äkkiä minun täytyy, täytyy, täytyy lähteä puutarhani perälle noukkimaan mansikoita ja syömään niitä. Ja minä lähden. Noukin mansikoita ja syön niitä! Oi, Jumalani! Jumalani! Jumalani! Onko Jumalaa? Jos on vapauta minut, pelasta minut, auta minua!  Anna anteeksi! Sääli! Ole armollinen! Pelasta minut! Oi, mikä kärsimys, mikä kidutus, mikä kauhu!
15 p. elokuuta. – Todellakin, kuinka kauhean tuskan vallassa mahtoikaan serkku raukkani olla käydessään lainaamassa minulta viisituhatta frangia! Hän totteli vierasta, häneen tullutta tahtoa aivan kuin jotakin toista sielua, jotakin toista hallitsevaa loissielua. Onko maailman loppu tulossa?
Mutta se, joka minua hallitsee, minkälainen on hän, tuo näkymätön, tuo tuntematon, tuo yliluonnollista sukua oleva kuljeksija?
Näkymättömiä on siis olemassa! Miksi eivät he sitten maailman alusta ole ilmestyneet yhtä selvästi kuin nyt minulle? En ole koskaan lukenut mitään, joka muistuttaisi siitä, mitä minun asunnossani on tapahtunut. Oi, jospa voisin tuosta päästä, jospa voisin lähteä pois, paeta ja olla palaamatta takaisin!  Olisin silloin pelastettu, mutta en voi.
10 p. elokuuta. – Olen tänään päässyt pakoon kahdeksi tunniksi niinkuin vanki, joka on huomannut koppinsa oven sattumalta jääneen auki. Tunsin yht'äkkiä olevani vapaa ja hänen olevan kaukana. Käskin pian valjastamaan hevoset ja läksin Roueniin. Oi, mikä ilo voida sanoa miehelle, joka tottelee: ,,Ajakaa Roueniin."
Käskin seisauttamaan kirjastotalon eteen ja pyysin sieltä saada tohtori Hermann Herestaussin suuren teoksen vanhan ja uuden ajan tuntemattomista asujaimista.
Noustessani sitten vaunuihini tahdoin sanoa; ,,Asemalle!", mutta huusin  -  en voinut lausua sitä, vaan huusin - niin kovalla äänellä, että ohikulkijat kääntyivät: ,,Kotiin!" ja vaivuin tuskan valtaamana vaunujen istuimelle istumaan.
l7 p. elokuuta. – Voi, mikä yö, mikä yö! Ja kuitenkin minusta tuntuu, että minun pitäisi olla iloissani. Kello yhteen asti aamulla minä luin. Filosofian ja teologian tohtori Hermann Herestauss on kirjoittanut historian kaikkien niiden näkymättömien olentojen ilmestyksistä, jotka liikkuvat ihmisten ympärillä tahi joista he uneksivat.
Hän kuvaa heidän alkuperänsä, heidän olinpaikkansa, heidän valtansa.
Mutta yksikään niistä ei ole sellainen kuin se, joka käy minun luonani. Saattaa sanoa että ihminen, siitä asti kuin hän on alkanut ajatella, on aavistanut ja pelännyt uuden, häntä väkevämmän olennon, seuraajansa tässä maailmassa olevan olemassa ja että hän, tuntien sen olevan lähellä ja ollen kykenemätön näkemään tämän herransa luonnon, pelossaan on luonut koko tuon salaisten olentojen pelon synnyttämien epämääräisten haamujen eriskummallisen joukon.
Lueskeltuani sitten kello yhteen asti aamulla, kävin istumaan avonaisen ikkunan ääreen virkistyttääkseni päätäni ja ajatuksiani yön leppoisassa tuulessa.
Ilma oli suloinen ja leuto. Kuinka olisinkaan tätä tämmöistä yötä ennen muinoin rakastanut!
Kuuta ei näkynyt. Tähdet tuikkivat tummalla pohjalla. Ketä asuu noissa maailmoissa? Mitä muotoja, mitä eläviä olentoja, mitä eläimiä, mitä kasveja siellä on? Mitä tietävät enemmän kuin me ne, jotka noissa etäisissä maailmoissa ajattelevat? Mitä taitavat he enemmän kuin me? Mitä näkevät he asioita, joita me emme lainkaan tunne? Eiköhän joku heistä jonakuna päivänä avaruutta matkatessaan ilmesty meidän maamme päälle valloittaakseen sen, niinkuin nolmandilaiset ennenmuinoin kulkivat meren poikki laskeakseen ikeensä alle heikompia kansoja?
Olemme niin voimattomia, niin aseettomia, niin tietämättömiä, niin pieniä, me ihmiset tämän lokahiukkasen päällä, joka liuenneena pyörii vesipisarassa.
Näin haaveksiessa yön raittiissa ilmassa vaivuin unen helmaan.
Ja nukuttuani noin neljänkymmenen minuutin ajan avasin jälleen, hievahtamatta paikaltani, silmäni, sekavan ja kummallisen liikutuksen herättämänä.  Aluksi en nähnyt mitään, sitten minusta yht'äkkiä näytti kuin lehti kirjassani, joka oli jäänyt auki pöydälleni, kääntyisi ihan itsestään.
Ei vähinkään tuulen henki ollut käynyt ikkunasta. Olin hämmästynyt ja odotin. Noin neljän minuutin kuluttua näin, minä näin, niin minä näin omin silmin toisen lehden nousevan ja laskeutuvan edellisen päälle aivan kuin jonkun sormi olisi sen kääntänyt. Tuolini oli tyhjä, näytti tyhjättä, mutta minä käsitin, että hän oli siinä, hän istuen paikallani lukemassa. Hurjalla hyppäyksellä, raivostuneen pedon hyppäyksellä, pedon, joka tahtoo kesyttäjänsä surmata, syöksyin huoneeni poikki tarttuakseni häneen, kuristaakseni, tappaakseni hänet! Mutta ennenkuin saavutin hänet, meni tuolini kumoon aivan kuin edestäni olisi paettu pois. . . pöytäni horjahti, lamppuni kaatui ja sammui, ja ikkunani sulkeutui, ikäänkuin joku yllätetty pahantekijä olisi heittäytynyt ulos pimeään, tarttuen voimakkain käsin ikkunanpuoliskoihin.
Hän oli siis karannut; hiin oli pelästynyt, pelästynyt minua - hän!
Siis... siis... huomenna... tahi ylihuomenna... tahi jonakuna päivänä... saan hänet vihdoin käsiini ja voin musertaa hänet maahan! Eivätkös koiratkin toisinaan pure ja kurista omistajiaan kuoliaiksi?
18 p. elokuuta. – Olen miettinyt koko päivän! Kyllä! Minä tulen tottelemaan häntä, noudattamaan hänen viittauksiaan, täyttämään kaikki hänen vaatimuksensa, olemaan nöyrä, alistunut, halpamainen. Hän on voimakkaampi. Mutta kyllä hetki vielä tulee...
19 p. elokuuta. – Minä tiedän... minä tiedän... minä tiedän kaikki! Olen lukenut tämän Tieteellisestä aikakausikirjasta: ,,Olemme saaneet hyvin omituisen uutisen Rio de Janeirosta. Hulluus, eräs hulluuden kulkutauti, verrattava siihen tarttuvaan mielipuolisuuteen, joka keskiaikana liikkui Euroopan kansoissa, raivoaa tätä nykyä San Paolon maakunnassa. Asukkaat, jotka ovat joutuneet aivan suunniltaan, jättävät asuntonsa, heittävät kylänsä autioiksi, hylkäävät viljelysmaansa väittäen, että heitä vainoavat, heidät ovat ottaneet valtaansa ja heitä hallitsevat aivan kuin ihmisraavaita eräänlaiset näkymättömät, mutta käsiin tuntuvat olennot, jotka ovat jonkinlaisia verenimijöitä, elättävät itseään heidän elämällään heidän nukkuessaan ja lisäksi juovat vettä ja maitoa, näköjään lainkaan välittämättä mistään muusta ravinnosta.
 – Professori Don Pedro Henriquez on useain oppineiden lääkärien kanssa matkustanut San Paolon maakuntaan ottaakseen itse paikalla selkoa tämän ihmeellisen hulluuden synnyistä ja esiintymismuodoista ja ehdottaakseen keisarille ne keinot, jotka hänen mielestään osoittautuvat olevan eniten omiaan saattamaan järkiinsä nämä hulluuden raivoon joutuneet asukkaat."
Oi, minä muistan, minä muistan sen kauniin brasilialaisen kolmimastolaivan, joka kulki ikkunoitteni ohi Seineä ylöspäin viime toukokuun 8 p:nä. Se oli minusta niin soma, niin valkoinen, niin iloisen näköinen! Siinä oli se olento; se tuli sieltä, mistä sen suku on syntyisin. Ja se näki minut! Se näki asuntoni, joka myöskin on valkoinen, ja se hyppäsi laivasta rannalle. Voi Jumalani! Nyt minä tiedän, nyt arvaan. Ihmisten hallituskausi on lopussa.
Se on tullut. Se, jota ensimmäiset yksinkertaiset kansat kauhuissaan pelkäsivät. Se, jota huolestuneet papit ovat kiroilleet, se, jota noidat ovat rukoilleet pimeinä öinä näkemättä vielä sen ilmestyvän, se, jolle maailman katoavat mahtavat aavistaen ovat antaneet menninkäisten, henkien ja kaikenlaisten haltijain eriskummalliset tahi sirot muodot. Näiden, alkuperäisen pelon synnyttämien tökeröjen kuvitelmien jälkeen ovat selvempinäköiset ihmiset paremmin heidät havainneet. Mesmer arvasi sen, ja jo kymmenen vuotta sitten keksivät lääkärit tarkalleen sen voiman laadun, ennenkuin se itse vielä oli sitä käyttänytkään. He ovat leikkineet tällä uudella Herran aseella, salaperäisen tahdon vallalla orjuutetun ihmissielun yli. He ovat nimittäneet sitä magnetismiksi, hypnotismiksi, suggeroimiseksi ja jos miksi. Olen nähnyt heidän huvittelevan itseään kuin varomattomat lapset tällä kauhealla voimalla! Turmio meille! Turmio ihmisille! Hän on tullut, tuo...   -  tuo...  miksi sitä sanoisin...
tuo... minusta tuntuu, että hän huutaa minulle nimensä, vaikka en kuule sitä.. . tuo.. . niin.. . hän huutaa sen.. .
Minä kuuntelen... en voi ... uudelleen... tuo... Tuonpuoleinen...  Nyt minä kuulin... Tuonpuoleinen... se on hän... Tuonpuoleinen, niin. . . hän on tullut! ...
Hah, hah! Haukka on syönyt kyyhkysen, susi on syönyt lampaan; jalopeura on niellyt teräväsarvisen puhvelihärän; ihminen on tappanut jalopeuran vasamalla, miekalla, ruudilla; mutta Tuonpuoleinen tekee ihmisestä sen, mitä me olemme tehneet hevosesta ja härästä: tavaransa, palvelijansa ja ravintonsa, pelkällä tahtonsa voimalla. Turmio meille!
Välistä eläin kuitenkin raivostuu ja tappaa sen, -  joka sen on kesyttänyt... niin minäkin tahdon... ja voin... mutta täytyy hänet tuntea, saada hänet käsiinsä, nähdä hänet!  Oppineet sanovat, että eläimen silmä, joka on toisenlainen kuin meidän, ei näe lainkaan samalla lailla kuin meidän silmämme.. . Eikä minun silmäni lainkaan erota sitä vastatullutta, joka minua ahdistaa.
Miksi? Oi, minä muistan nyt Saint Michel-vuoren munkin sanat:  ,,Näemmekö edes sadattatuhannetta osaa siitä, mikä on olemassa? Esimerkiksi tuulta, joka on luonnon valtavin voima, joka voi kaataa ihmisen, luhistaa rakennuksia, repiä puita juurineen maasta, kohottaa meren vesivuoriksi, hävittää rantakallioita ja heittää tyrskyihin suuria laivoja, tuulta, joka tappaa, vinkuu, vonkuu ja ulvoo, oletteko sitä koskaan nähnyt, voitteko sitä nähdä? "Ja se on kuitenkin olemassa!"
Ja minä mietin vielä: silmäni ovat niin heikot, niin epätäydelliset, etteivät ne erota edes kovia esineitä, jos ne ovat läpikuultavia kuin lasi! ...  Kun kirkas lasi sulkee tieni, niin minä astun sitä kohden aivan kuin lintu, joka on lentänyt huoneeseen, särkee päänsä ikkunaruutua vasten. Tuhannet seikat muutoin eksyttävät ja vievät harhaan silmän.Mikä ihme sitten, ettei se pysty huomaamaan uutta esinettä, jonka läpi valo pääsee.
Uusi olento! Miksei? Sehän oli varmasti tuleva! Miksikä me olisimme viimeiset? Me emme sitä erota, niinkuin on ollut laita muitten, ennen meitä luotujen. Sen luonto on paljon täydellisempi, sen ruumis paljon hienompi ja valmiimpi kuin meidän, joka on näin kovin heikko, niin kömpelösti sommiteltu, sälytetty aina väsyneillä elimillä, aina kireällä kuin liian monimutkaiset joustimet, kuin meidän, joka elää kuin kasvi ja eläin, vaivoin raviten itseään ilmalla, kasveilla ja lihalla, tämä eläimellinen koneisto, jota aina rasittavat taudit, epämuodostukset mätänemiset, jota vaivaa  hengen ahdistus, joka on epäkunnossa, on naivi ja eriskummallinen, ihmeellisen huonosti tehty, tökerö ja hento luomus, olennon luonnos vain, josta voisi tulla nerokas ja oivallinen.
Meillä on niin harvoja, niin vähän tässä maailmassa alkaen nilviäisestä aina ihmiseen asti. Miksei yksi lisää, kun vihdoin aika on täytetty, jolla erottaa kaikkien eri lajien välimuodot toisistaan ?

Miksei yksi lisää? Miksei vielä toisia puita, joissa olisi suunnattoman suuria loistavia kukkia ja jotka levittäisivät tuoksuaan kokonaisten seutujen yli? Miksei muita alkuaineita kuin tuli, ilma, maa ja vesi?
 – Niitä on neljä, ainoastaan neljä, noita elävien olentojen synnyttäjiä! Mikä vahinko! Miksei niitä ole neljäkymmentä, neljäsataa, neljätuhatta?  Kuinka kaikki on köyhää, kurjaa ja viheliäistä, saiturimaisesti annettua, kuivasti keksittyä, kömpelösti tehtyä! Oi mikä sulo onkaan norsulla ja virtahevolla! Mikä sirous kamelilla!
Sanotte ehkä: perhonen! Lentävä kukkanen! Minäpä ajattelen semmoista, joka on tämän ilman kokoinen, jolla on siivet semmoiset, etten pysty tutkimaankaan niiden muotoa, kauneutta, väriä enkä liikettä. Mutta minä sen näen... se kulkee tähdestä tähteen virkistäen niitä, levittäen niihin tuoksua lentonsa sopusuhtaisella ja köykäisellä löyhäyksellä...  Ja ihmiset siellä ylhäällä katselevat hurmaantuneina, ihastuneina sen kulkua!
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

Mikä minun onkaan? Se on hän, hän, 'Tuonpuoleinen, joka käy luonani, ja saa minut ajattelemaan noita hullutuksia! Hän on minussa, hän muuttuu sielukseni; minä tapan hänet!
20 p. elokuuta. – Minä tapan hänet. Näin hänet istuutuessani eilen pöytäni ääreen. Olin kirjoittavinani hyvin tarkkaavaisesti. Tiesin varsin hyvin, että hän tulisi maleksimaan ympärilläni, aivan lähellä minua, niin lähellä, että miltei voisi koskettaa, tarttua häneen. Ja illoin… silloin olisin oleva epätoivoisen näköinen; tulisin käyttämään kättäni, polveani, keuhkojani, otsaani, hampaitani, häntä kuristaakseni, musertaakseni, purrakseni, raadellakseni. Ja minä vaanin häntä kaikki aistini äärimmäisyyteen asti kiihtyneinä.
Sytytin molemmat lamppuni ja minulla oli kahdeksan kynttilää, ikäänkuin tässä valossa olisin voinut nähdä hänet.

Vastapäätä minua oli sänkyni, vanha, pylväspäinen tamminen sänky, oikealla uuni, vasemmalla huolellisesti suljettu ovi, joka oli ollut pitkän aikaa auki häntä houkutellakseen, takanani hyvin korkea peilikaappi, jota käytin joka päivä partaa ajaessani ja pukeutuessani ja josta minulla oli tapa katsella itseäni päästä jalkoihin joka kerta kun kävin sen ohi.

Minä olin siis kirjoittavinani viedäkseni hänet harhaan, sillä hänkin vaani minua, ja yhtäkkiä minä tunsin, minä olin varma, että hän luki olkapääni takaa, että hän oli lähelläni, hipaisi korvaani.
Minä nousin käsivarret ojossa ja käännyin niin pian, että olin vähällä kaatua. No? Siinä saattoi nähdä yhtä hyvin kuin keskellä päivää, mutta itseäni en peilissä nähnyt!...
Se oli tyhjä, kirkas, syvä, valoa täynnä! Kuvaani ei siinä ollut... vaikka minä, minä olin sen edessä! Minä näin suuren, ylhäältä alas kirkkaan lasin. Ja minä katselin sitä hurjin silmin; enkä uskaltanut enää astua lähemmäksi, en uskaltanut hievahtaakaan, vaikka varsin hyvin tunsinkin hänen olevan siinä, mutta tiesin, että hän vieläkin pääsisi käsistäni, hän, jonka näkymätön ruumis oli kuvajaiseni niellyt.
Kuinka minä pelästyinkään! .Ja yhtäkkiä sitten aloin nähdä itseni sumun keskellä, peilin pohjalla, sumun keskellä aivan kuin veden pinnan läpi; ja minusta näytti, että tuo vesi valui vasemmalta oikealle, hiljakseen, tehden kuvajaiseni yhä selvemmäksi joka, sekuntti. Se oli kuin pimenemisen loppu. Sillä, joka minut oli peittänyt, ei näkynyt lainkaan ääriviivoja, vaan jotakin himmeän läpikuultavaa, joka vähitellen kirkastui.
Vihdoin saatoin erottaa itseni täydellisesti, aivan kuin joka päivä itseäni katsellessani.
Minä siis näin hänet! Ja minussa on jäljellä kauhu, joka minua vieläkin vapisuttaa.
20 p. elokuuta. – Tappaa hänet - miten? Enhän saa häntä kiinni. Myrkyllä? Mutta hänhän näkee minun sekoittavan sitä veteen, ja tokkopahan muuten meidän myrkkymme tehoavat hänen näkymättömään ruumiiseensa? Ei… ei... se ei tepsi... Entä sitten?... Entä sitten?...
21 p. elokuuta. – Olen tuottanut Rouenista sepän ja tilannut häneltä huoneeseeni rautaiset kaihtimet, semmoiset kuin on Parisissa muutamien yksityistalojen alakerroksien ikkunoissa varkaitten varalta .
Seppä saa nyt tehdä minulle samanlaisen ovenkin. Minua voidaan luulla pelkuriksi, mutta välitän siitä vähät!...

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ 

10 p. syyskuuta. – Rouen, Hotel Continental. Se on tehty … se on tehty… mutta lieneekö hän kuollut? Mieleni on ihan masennuksissa siitä, mitä olen nähnyt.

Kun seppä eilen oli saanut valmiiksi kaihtimet ja rautaisen oven, jätin sen sitten auki puoliyöhön saakka, vaikka ilma jo alkoikin käydä viileäksi.
Yhtäkkiä tunsin, että hän oli siinä, ja ilo, hurja ilo valtasi minut. Nousin hiljaa ja kävelin oikealle ja vasemmalle kauan aikaa, ettei hän mitään aavistaisi, sitten riisuin kengät jalastani ja panin tohvelit jalkaani mitenkuten; sitten suljin rautakaihtimet, palasin rauhallisin askelin ovea kohti ja kiersin sen lukkoon kahteen kertaan. Tulin sitten taas ikkunan luo, panin sen kiinni munalukolla ja pistin avaimen taskuuni.
Yhtäkkiä huomasin, että hän liikkui ympärilläni, että hän vuorostaan pelkäsi ja että hän vaati minua avaamaan itselleen. Olin vähällä myöntyä, mutta en suostunut kuitenkaan, vaan asettuen selin oveen päin raotin sitä vain sen verran, että voin päästä siitä takaperin ulos; ja kun olen hyvin suurikasvuinen, niin kosketti pääni kamanaan. Olin varma, ettei hän voinut päästä karkuun ja suljin hänet huoneeseen ihan yksin, ihan yksin. Mikä ilo! Nyt hän oli kiinni! Silloin juoksin alas, ja salista, joka on huoneeni alapuolella, otin molemmat lamppuni ja kaadoin niistä kaiken öljyn matolle, huonekaluille, ihan joka paikkaan; sitten sytytin öljyn palamaan ja läksin pakoon pantuani oikein hyvin lukkoon, kahteen kierrokseen; valtakäytävän oven.
Ja minä piilouduin puutarhani perälle laakeripuutiheikköön. Kuinka pitkältä, kuinka hirvittävän pitkältä tuntuikaan aika! Ylt'ympäriinsä oli pimeä, ei hiiskahdusta, ei hievahdusta, ei tuulen henkäystä, ei tähteä, pilviröykkiöitä vain, joita ei erottanut lainkaan, mutta jotka painoivat sieluani niin raskaasti, niin raskaasti.
Katselin taloani ja odotin. Kuinka pitkältä aika tuntuikaan! Luulin jo, että tuli oli itsestään sammunut tahi että hän oli sen sammuttanut, kun yksi alakerroksen ikkunoista särkyi kuumuuden painosta ja lieska, suuri punaisen keltainen, pitkä, sulava, sukoileva lieska kohosi valkoista seinää pitkin ja suuteli sitä katonrajaan saakka. Valon heijastus juoksi puita pitkin, oksilla, lehdillä, ja samalla myöskin väristys, pelon väristys. Linnut heräsivät; koira alkoi ulvoa; minusta tuntui, että päivä alkoi nousta! Kaksi muuta ikkunaa paukahti kohta vielä rikki ja minä näin, että asuntoni alakerros oli jo yhtenä ainoana peloittavana tulenroihuna. Silloin alkoi huutoa, kauheaa, kimakkaa, sydäntä vihlovaa naisen huutoa kuulua yössä ja kaksi ylisen ikkunaa avautui.
Olin unohtanut palvelijani! Näin heidän hurjat kasvonsa ja huitovat kätensä! . . .
Silloin läksin kauhun valtaamana juoksemaan kylää kohti, huutaen, ulvoen: ,,Apuun! Apuun! Tuli on irti! Tuli on irti!" Vastaani tuli jo ihmisiä ja minä palasin takaisin heidän mukanaan.
Talo oli silloin jo vain yhtenä ainoana hirvittävänä ja suurenmoisena tuliroviona, jättiläisroviona, joka valaisi koko maan, roviona, jossa paloi ihmisiä ja jossa paloi hänkin, Hän, Hän, minun vankini, tuo uusi olento, uusi herra Tuonpuoleinen.

Yhtäkkiä koko katto romahti seinien väliin ja tulivuori syöksi lieskan aina taivaaseen asti.

Kaikista avonaisista ikkunoista katselin tuohon ahjoon ja ajattelin, että hän oli tuossa tulenpesässä kuolleena.

Kuollutko? Tohkopa? ...Eiköhän vain hänen ruumistaan, hänen ruumistaan, joka oli läpinäkyvä, ollut mahdoton hävittää niillä keinoilla, jotka kelpaavat meitä surmaamaan?

Ellei hän siis ole kuollut, niin on aika yksin tuon Näkymättömän ja Pelottavan Olennon valtias! Miksi hyväksi sitten tuo läpinäkyvä ruumis, tuo tuntematon ruumis, tuo Henkiruumis, jos hänenkin olisi pelättävä kipua, haavoja, voimattomuutta, ennenaikaista häviämistä?

Ennenaikaistako häviämistä? Siitähän koko ihmiskunnan pelko johtuu! Ihmisen jälkeen Tuonpuoleinen!
 – Ihmisen jälkeen, joka saattaa kuolla minä päivänä, minä tuntina minä hetkenä tahansa, minkä tapaturman johdosta tahansa, on tullut se, jonka on kuoltava vain omana päivänään, omalla tunnillaan, omalla hetkellään, sillä hän on saavuttanut olemisen rajan! 

Ei... ei... Varma, varma on...  hän ei ole kuollut... Siis... siis... siis minun on surmattava itseni.