Pakollinen loppu: tiedän varsin hyvin, etten koskaan saa tietää totuutta.
Hiiri
"Tervetuloa siniseen maailmaan", hän sanoi. Heräsin. Yöpöydältä, vaaksan päässä nenästäni, minua tuijottivat mustat nappisilmät. Olin herännyt tuijotukseen. Sanoiko joku, että "Tervetuloa siniseen maailmaan"? Käänsin päätäni ja samassa nappisilmä loikkasi avoimesta ovesta olohuoneen puolelle. Loikka oli valehtelematta ainakin kaksimetrinen. Oikea urotyö pienelle nelijalkaiselle ystävälleni, yläkerran naapurille, jonka olin ristinyt Hupiksi ja jota olin useaan otteeseen yrittänyt pyydystää.
Tuosta yöllisestä vierailusta on kulunut jo kaksi viikkoa, mutta Hupista ei ole näkynyt jälkeäkään. Kuulunut kyllä on, todellakin. Muutaman kerran se on kirmannut pianon koskettimia pitkin sellaisella tempolla, että Mozartkin olisi ominut sävellyksen kateuksissaan, jos olisi sattunut paikalle. Yhtenä iltana välikatossa oli jalkoja takuulla enemmän kuin neljä; likimain neljäsataa, sellaiset karkelot siellä pidettiin. Nukkumisesta oli turha haaveilla. Maali rapisi katosta ja kattokruunu heilui. Niillä ei ollut minkäänlaisia tapoja.
Asuimme tuossa kauniissa hiiritalossa, vanhassa asemarakennuksessa, lähes kolmekymmentä vuotta ja se oli unelmapaikka. Saimme asua maalla, mutta keskellä kaupunkia. Rakennus oli ulkoasultaan arvokas. Siinä oli iso puistomainen piha ja satumaisen rauhallinen, vanha ympäristö. Ikkunasta näkyi vesi. Talon seinät ja runko olivat paksua punahonkaa ja huoneet olivat vielä korkeat vaikka välikattoa oli laskettu ainakin puoli metriä. Hiirillä oli oma kerros välikatossa. Kun meillä oli koira ja talon alla asusteli lauma kulkukissoja, näistä yläkerran asukkaista ei ollut haittaa, mutta myöhemmin kyllä. Vintin alapojassa oli purut ja siellä oli hiirenpolkuja ristiin rastiin. Ruokatavarat piti aina suojata niin, etteivät hiiret päässeet niitä sotkemaan, mutta vahinkoja sattui silti joskus. Kerran korppujauhopussissa oli enemmän mustia hiirenjyviä kuin korppujauhoja, vaikka pussi oli avaamattomassa pahvikotelossa; onneksi huomasin sen ennen kuin lisäsin korppujauhot mureketaikinaan.
Eräänä tavallisena tiistaina nousin kuudelta. Juoksulenkin jälkeen kävin pikaisesti saunassa, söin jogurttiaamiaisen, vein roskat ja lähdin töihin. Pyöräilin tavallista reittiä kaupunkiin ja nautin kauniin kesäaamun rauhasta.
– Tosi hyvä keksintö tuo ’hetivalmis’ kiuas.
Kulutin aivan tavallisen päivän töissä ja kaikki meni vanhalla rutiinilla.
Kotiin palattuani puuhastelin keittiössä kaikenlaista tavallista, vaikka keittiö näytti harvinaisen siistiltä. Laitoin ruokaostokset jääkaappiin ja tyhjentelin tiskikoneen. Ajattelin syödä Rainbow'n täytettyjä seifileitä. Avasin paketin ja panin pannun lämpiämään. Työnsin kalapaketin käärettä roskiin, kun huomasin että olin unohtanut laittaa uuden pussin aamulla ulos viemäni roskapussin tilalle. Otin tyhjän muovikassin, jonka kyljessä komeili S-marketin mainos ja kumarruin laittamaan sen paikalleen. Vedin roskavaunun ulos ja kurkkasin roskiksen pohjalle. Mitä kummaa sinne oli tipahtanut?
– APUA! No, huh, huh!
Roskiksen pohjalla oli neljä vaaleanpunaista poikasta ja Hupi.
Tärisin järkytyksestä, pelosta ja inhosta.
Uskomatonta! Pitää soittaa. Mies on reissuhommissa.
– Ei vastaa, on ollut töissä yön.
Olin yksin kotona. Mitä niille pitäisi tehdä? En voinut koskea sankoon, enkä ottaa niitä pois sieltä, mutta en voinut jättää niitä siihenkään. Kirkuminenkaan ei auttanut.
Nostin keittiöjakkaran turvallisen matkan päähän roskiksesta. Hain kameran. Nousin jakkaralle ja kuvasin onnellista perhetapahtumaa kuin filmitähtiä. Lopulta hain varrellisen rikkalapion, jolla kannoin sangon ulos. Kuljettaessani sitä pitkin pihamaata, hiiri synnytti vielä yhden, viidennen poikasen.
Ajattelin päästää ne vapauteen, joten laitoin sangon kyljelleen nurmikolle. Emo ei älynnyt tulla pois. Odottelin, kävin sisällä huokailemassa ja tulin taas tarkistamaan tilannetta. Siellä ne vain nököttivät koko perhe. Siirsin sangon pensaan juurelle ja ajattelin että ’luoja hoitaa’.En pystynyt vapauttamaan niitä, mutta en myöskään hukuttamaan, vaikka se olisi ollut helpoin konsti. Olimme pitkin talvea pyydystäneet niitä liskuilla, yksitellen. Nyt olisin saanut kuusi kerralla. Se olisi ollut ennätys, mutta liian ronskia minulle. Illalla en saattanut enää käydä katsomassa niitä.
– Tarkistakoon isäntä, kun kotiutuu.
Seuraavana aamuna, töihin lähtiessäni, en kuitenkaan malttanut olla kurkkaamatta sankoon.
Emo oli paennut paikalta, mutta poikaset olivat vielä sangossa.
'Pelastukoon ken voi!' vai miten se meni.
Toivon, että se pelastunut yksilö ei kanna kaunaa, eikä muuta meille takaisin, vaikka tiedän varsin hyvin, etten koskaan saa tietää totuutta.
