Marri seisoi järvessä, vaatteet päällä, selin minuun. Oli sen verran kaukana, ettei kuullut kun avasin mökin oven ja astuin pienelle terassille.
Seisoin hiljaa ja annoin sieluni tallentaa elokuisen maiseman.
Yökaste oli laskeutunut. Se leijui kevyesti peilityynen järven pinnalla ja kosketteli heinän korsia. Kieppui rosoisena nuoren naisen ympärillä. Oli kastellut naisen pitkät, tummat hiukset ja liimannut ne T-paidan selkämykseen. Tunnelma oli samalla sekä kaunis että aavemainen.
Kävelin rantaan.
- Marri, mitä sinä teet siellä vedessä tähän aikaan – ja vaatteet päällä?
Hän ei kääntynyt, mutta vastasi pienellä viiveellä.
- Pesen farkut.
Hän hankasi farkkuja etureiden kohdalta ikään kuin olisi pessyt niitä pyykkiharjalla.
- Tule hyvä ihminen heti pois. Palellut ja saat vielä kuolemantaudin.
Yllättäen Marri kääntyi ja lähti kahlaamaan kohti rantaa. Näytti siltä kuin olisin herättänyt hänet kesken unien. Nousimme rinnettä ylös leirintä-alueen reunassa olevan mökkimme terassille, joka oli ollut kesäinen majapaikkamme.
- Riisu ne märät vaatteet yltäsi, niin haen sinulle peitteen.
Ripustin vaatteet kuivumaan ja istahdimme portaille.
Kesän työt ja harjoittelujakso oli takana. Olimme kävelleet Kontiomäeltä rataa pitkin Suomussalmelle. Olimme mitanneet 92 km rataa ja tehneet keltaisia maalimerkintöjä ratakiskoon, aina kahden kymmenen metrin välein. Urakka oli ohi.
- Mitä aiot syksyllä, kysyin. Sinähän maalaat?
- Olen hakenut Taideteolliseen korkeakouluun, Helsinkiin. En tiedä - sinne on tosi vaikea päästä.
- Niin, mitä sinä maalaat? – siis, muutakin kuin ratakiskoja.
- Hevosia. Hevoset ovat intohimoni.
- Haluaisin joskus nähdä taulujasi. Myytkö niitä? Myisitkö minulle?
- En oikein tiedä. Ehkä muutama on sellainen, jonka voisin myydä. En ole ajatellut asiaa.
Aurinko nousi, mutta leirintäalue nukkui vielä. Me istuimme hiljaa; kaksi nuorta naista ajatuksiimme vaipuneina.
Mies käveli pitkin hiekkatietä. Hänellä oli kainalossa ruskeaan paperiin kääritty isokokoinen litteä paketti. Hän oli kantanut sitä monta kilometriä ja tunnisti hankalan asennon väsyttämien käsiensä olemassa olon, vaikka ei niitä aikaisemmin ollut huomioinutkaan. Eihän ruumiinosia erityisesti noteerata, jos ne toimivat normaalisti.
- Miten sinä nyt jo tulet kotiin? Olipas sinulla lyhyt päivä. Mikä sinulla on kainalossa?
Se paketti. Mitä siinä on?
- Älähän hätäile, kohta näet. Missä poika?
- Taitaa olla pihassa, pyöräilemässä.
Mies laski paketin keittiön pöydälle. Avoimesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen auringon lämmittämän tervan tuoksu ja irtipäässeen mullivaunun kolina. Järjestelivät vaunuja ratapihalla.
Katselin pakettia ja arvailin sen sisältöä. Muodosta päättelin, että mies oli ostanut meille taulun.
- Avaa sinä se paketti, mutta varovasti. Onko kahvia?
Mies kokeilei puuhellalla olevan kahvipannun kylkeä ja nosti kantta. Otti kaapista kupin ja kaatoi kahvia varovasti, etteivät sakat pääseet kuppiin.
Katkaisin paketin ympärillä olevan paperinarun saksilla ja käärin ruskean paperin varovasti syrjään.
- Taulu. Valkoinen liinaharja.
Paketissa oli öljyvärimaalaus. Kuvassa oli valkoinen hevonen, joka juoksi harja hulmuten avoimesta ovesta kiviseen tunneliin tai luolaan. Tunneli oli tumma ja synkkä. Lepakot näyttivät säikähtäneen hevosta.
- Mistä sinä ostit tämän?
- En ostanut. Sain Marrilta lahjaksi. Hän oli meillä kesätöissä, mutta ei aikonut tulla enää ensi vuonna. Erikoinen persoona. Taiteilija. Olitte kuulemma toissa kesänä puhuneet näistä tauluista.
- Tässä ei ole tekijän nimeä. Miksi?
- Kysyin sitä, mutta hän ei halunnut signeerata sitä, koska se ei ollut hänen mielestään riittävän hyvä. Kertoi maalanneensa sen muutama vuosi sitten.
Liinaharja löysi paikkansa kodistamme. Se kulki mukanamme vuodesta toiseen ja muutosta muuttoon. Sille löytyi aina sopiva paikka, mutta kehysten laittaminen tuntui ylivoimaiselta investoinnilta. Vuosien päästä, yksi taitelija ystävämme kehitteli siihen kehykset tekemällä ne itse - varmaankin säälistä. Hän leikkasi kelosta puisia kiekkoja, jotka naulasi vieri viereen kehikon ympärille. Lopputulos oli hienostuneen harmaa, kuin vanhan tallin hirret.
Parikymmentä vuotta katselin tuota liinaharjaa tallikehyksineen ja yritin ymmärtää sen sanomaa. Hevonen oli muotovalio ja maallikon silmin katsottuna maalaustekniikkakin näytti olevan kunnossa. Taulu oli hieno; sopi sisustukseen. Sopi miehen harrastuksiin. Nosti kotimme statusta.
Monet vieraamme kehuivat sitä ja kysyivät: ”Oletko itse maalannut?”
Olisi ollut mukava sanoa: ”Olen!”, mutta niin en sentään tehnyt.
Muutama lapsivieras koki taiteen ja valkoisen hevosen salaisuuden paremmin kuin minä tai muut arkiset aikuiset. Liinaharjan ahdistus sai monet lapsivieraamme itkemään ja he kokivat sen pelottavana. Halusivat, että se peitetään.
Lopulta päätin viedä sen kehystettäväksi ja tulevia sukupolvia varten merkitsin taulun taakse myös tekijän nimen ja vuoden, jolloin olimme saaneet sen hoidettavaksemme.
Liinaharja on nyt ollut uusissa raameissaan kymmenen vuotta ja olemme pärjänneet hyvin. Olen vaihtanut sille paikkaa aina kun se, tai sitä on alkanut ahdistaa. Uudessa kodissammekin se löysi paikkansa helposti. Ruskeat, kultaraitaiset kehykset reunustavat synkän tunnelin ja säilyttävät valkoisen liinaharjan salaisuudet – Marrin salaisuudet.