Marri seisoi järvessä, vaatteet päällä, selin minuun. Oli sen verran kaukana, ettei kuullut kun avasin mökin oven ja astuin pienelle terassille.
Seisoin hiljaa ja annoin sieluni tallentaa elokuisen maiseman.
Yökaste oli laskeutunut. Se leijui kevyesti peilityynen järven pinnalla ja kosketteli heinän korsia. Kieppui rosoisena nuoren naisen ympärillä. Oli kastellut naisen pitkät, tummat hiukset ja liimannut ne T-paidan selkämykseen. Tunnelma oli samalla sekä kaunis että aavemainen.
Kävelin rantaan.
- Marri, mitä sinä teet siellä vedessä tähän aikaan – ja vaatteet päällä?
Hän ei kääntynyt, mutta vastasi pienellä viiveellä.
- Pesen farkut.
Hän hankasi farkkuja etureiden kohdalta ikään kuin olisi pessyt niitä pyykkiharjalla.
- Tule hyvä ihminen heti pois. Palellut ja saat vielä kuolemantaudin.
Yllättäen Marri kääntyi ja lähti kahlaamaan kohti rantaa. Näytti siltä kuin olisin herättänyt hänet kesken unien. Nousimme rinnettä ylös leirintä-alueen reunassa olevan mökkimme terassille, joka oli ollut kesäinen majapaikkamme.
- Riisu ne märät vaatteet yltäsi, niin haen sinulle peitteen.
Ripustin vaatteet kuivumaan ja istahdimme portaille.
Kesän työt ja harjoittelujakso oli takana. Olimme kävelleet Kontiomäeltä rataa pitkin Suomussalmelle. Olimme mitanneet 92 km rataa ja tehneet keltaisia maalimerkintöjä ratakiskoon, aina kahden kymmenen metrin välein. Urakka oli ohi.
- Mitä aiot syksyllä, kysyin. Sinähän maalaat?
- Olen hakenut Taideteolliseen korkeakouluun, Helsinkiin. En tiedä - sinne on tosi vaikea päästä.
- Niin, mitä sinä maalaat? – siis, muutakin kuin ratakiskoja.
- Hevosia. Hevoset ovat intohimoni.
- Haluaisin joskus nähdä taulujasi. Myytkö niitä? Myisitkö minulle?
- En oikein tiedä. Ehkä muutama on sellainen, jonka voisin myydä. En ole ajatellut asiaa.
Aurinko nousi, mutta leirintäalue nukkui vielä. Me istuimme hiljaa; kaksi nuorta naista ajatuksiimme vaipuneina.
Mies käveli pitkin hiekkatietä. Hänellä oli kainalossa ruskeaan paperiin kääritty isokokoinen litteä paketti. Hän oli kantanut sitä monta kilometriä ja tunnisti hankalan asennon väsyttämien käsiensä olemassa olon, vaikka ei niitä aikaisemmin ollut huomioinutkaan. Eihän ruumiinosia erityisesti noteerata, jos ne toimivat normaalisti.
- Miten sinä nyt jo tulet kotiin? Olipas sinulla lyhyt päivä. Mikä sinulla on kainalossa?
Se paketti. Mitä siinä on?
- Älähän hätäile, kohta näet. Missä poika?
- Taitaa olla pihassa, pyöräilemässä.
Mies laski paketin keittiön pöydälle. Avoimesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen auringon lämmittämän tervan tuoksu ja irtipäässeen mullivaunun kolina. Järjestelivät vaunuja ratapihalla.
Katselin pakettia ja arvailin sen sisältöä. Muodosta päättelin, että mies oli ostanut meille taulun.
- Avaa sinä se paketti, mutta varovasti. Onko kahvia?
Mies kokeilei puuhellalla olevan kahvipannun kylkeä ja nosti kantta. Otti kaapista kupin ja kaatoi kahvia varovasti, etteivät sakat pääseet kuppiin.
Katkaisin paketin ympärillä olevan paperinarun saksilla ja käärin ruskean paperin varovasti syrjään.
- Taulu. Valkoinen liinaharja.
Paketissa oli öljyvärimaalaus. Kuvassa oli valkoinen hevonen, joka juoksi harja hulmuten avoimesta ovesta kiviseen tunneliin tai luolaan. Tunneli oli tumma ja synkkä. Lepakot näyttivät säikähtäneen hevosta.
- Mistä sinä ostit tämän?
- En ostanut. Sain Marrilta lahjaksi. Hän oli meillä kesätöissä, mutta ei aikonut tulla enää ensi vuonna. Erikoinen persoona. Taiteilija. Olitte kuulemma toissa kesänä puhuneet näistä tauluista.
- Tässä ei ole tekijän nimeä. Miksi?
- Kysyin sitä, mutta hän ei halunnut signeerata sitä, koska se ei ollut hänen mielestään riittävän hyvä. Kertoi maalanneensa sen muutama vuosi sitten.
Liinaharja löysi paikkansa kodistamme. Se kulki mukanamme vuodesta toiseen ja muutosta muuttoon. Sille löytyi aina sopiva paikka, mutta kehysten laittaminen tuntui ylivoimaiselta investoinnilta. Vuosien päästä, yksi taitelija ystävämme kehitteli siihen kehykset tekemällä ne itse - varmaankin säälistä. Hän leikkasi kelosta puisia kiekkoja, jotka naulasi vieri viereen kehikon ympärille. Lopputulos oli hienostuneen harmaa, kuin vanhan tallin hirret.
Parikymmentä vuotta katselin tuota liinaharjaa tallikehyksineen ja yritin ymmärtää sen sanomaa. Hevonen oli muotovalio ja maallikon silmin katsottuna maalaustekniikkakin näytti olevan kunnossa. Taulu oli hieno; sopi sisustukseen. Sopi miehen harrastuksiin. Nosti kotimme statusta.
Monet vieraamme kehuivat sitä ja kysyivät: ”Oletko itse maalannut?”
Olisi ollut mukava sanoa: ”Olen!”, mutta niin en sentään tehnyt.
Muutama lapsivieras koki taiteen ja valkoisen hevosen salaisuuden paremmin kuin minä tai muut arkiset aikuiset. Liinaharjan ahdistus sai monet lapsivieraamme itkemään ja he kokivat sen pelottavana. Halusivat, että se peitetään.
Lopulta päätin viedä sen kehystettäväksi ja tulevia sukupolvia varten merkitsin taulun taakse myös tekijän nimen ja vuoden, jolloin olimme saaneet sen hoidettavaksemme.
Liinaharja on nyt ollut uusissa raameissaan kymmenen vuotta ja olemme pärjänneet hyvin. Olen vaihtanut sille paikkaa aina kun se, tai sitä on alkanut ahdistaa. Uudessa kodissammekin se löysi paikkansa helposti. Ruskeat, kultaraitaiset kehykset reunustavat synkän tunnelin ja säilyttävät valkoisen liinaharjan salaisuudet – Marrin salaisuudet.
Harrasteena lukeminen ja kirjoittaminen. Ohjeita kirjoittamiseen. Omaa ja lainattua: novelleja, esseitä, proosaa ja runoja.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste omat kirjoitelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste omat kirjoitelmat. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Vaellus (harjoitusteksti)
kirjoitettu aihiosta, jonka piti sisältää sanat:
-teini rokkistara,
-lappiloma
-mikään ei ole tavanomaista: miksi pitäisi olla?
Oli maanantaipäivä. Oli pakko pysyä nahkojensa sisällä vaikka ilo kupli sisuksissa ja jännitys teki rinkiä pyllyn ympärille. Piti pakata rinkkaa ja käydä välillä saunassa. Aamulla piti vielä käydä tinkimässä kuksan hintaa kauppatorilla ja autokin piti pakata. Auto täyttyi rinkoista, eikä kitara mahtunut mukaan ja Vode oli ärtynyt. Hän oli lähdössä ensimmäiselle lappilomalleen. Häntä jännitti ja tympäisi.
No, onneksi sinne tulee muitakin nuoria, tyttöjä Savonlinnasta ja Oulusta, ajatteli.
Istui etupenkille ja painoi musiikkisoittimen kuulokkeet korvilleen eikä enää muistanut kitaraa. Lähtivät ajamaan Helsingistä. Heidän oli määrä hakea Savonlinnasta kyytiläisiä.
Iltakymmeneltä matka jatkui Savonlinnasta kahdella autolla; molemmissa neljä rinkkaa, kolme matkustajaa ja kuski. Pitkä ja uuvuttava matkan oli edessä. Ajoivat peräkkäin. Yön tunteina liikenne oli hiljainen ja he ihailivat kaunista tähtitaivasta ja lumoavaa puolikuuta. Suunnittelivat edessä olevaa vaellusta ja mukana oli autollinen tulevan odotusta. Saapuivat Ouluun väsyneinä, aamuyöllä, kellon osoittaessa puolta neljää. Kahdeksan hengen siskonpeti lattialla oli ihana houkutus ja vaakataso paras asento minkä he tunsivat.
Tiistai 30.8: Koko kymmenhenkinen seurue oli vihdoinkin koossa, saman katon alla, mutta matka oli vasta puolivälissä. Yö oli jäänyt lyhyeksi ja nukkuminen muutamaan vaivaiseen tuntiin.
Autoissa oli jo ennestään niin ahdasta, että kahden lisämatkustajan kyytiin ahtaminen tuntui toivottomalta. Juna Rovaniemelle oli hyvä vaihtoehto, joten päättivät että Viivi ja Veera lähtisivät aamujunalla Rovaniemelle, josta muut poimisivat heidät kyytiinsä. Kaksikko nousi rinkkoineen junaan. Junassa ei ollut tungosta. Matkustajat torkkuivat ja vaunussa oli paksu ilma yön jäljiltä.
Viiviä jännitti, eikä uni enää tullut. Hän istui nenä kiinni ikkunassa ja katseli ohiviliseviä maisemia.
Juna pysähtyi Kemissä tovin, lähti taas nytkähtäen liikkeelle.
– Katso, tuossa oli Kaisajoki. Mummolan lähellä on Kaisajoki.
”Ollaan kohta mummolan kohdalla, mutta talo ei näy radalle asti”, vastasi Veera ja jatkoi torkkumistaan. Yö oli ollut lyhyt ja repaleinen. Juna heilahteli hieman jatkosten kohdalla ja tasainen kolke täytti vaunuosaston.
Kun muu seurue saapui Rovaniemelle, lastattiin autot uudelleen. Farmarien takaosat pullistelivat, kun matka kohti Hettaa alkoi tiiviisti, kylki kyljessä.
Lappi näkyi jo ympäristössä ja silmä lepäsi. Pysähtyivät Kittilässä munkkikahville ja jätskille. Nauroivat hiukan ja hillitysti, kun Viivi jätti munkin reiän syömättä. Ostivat Kittilästä läjän kuksia ja vanha herttainen pariskunta palveli heitä hyvin. Pappa kirjoitti, rillit otsalla roikkuen, jokaisen kuksan kylkeen omistajan nimen polttokirjoituksella. Ei erotellut kauppatorilta ostettuja.
Kiittivät kauniisti ja pariskunta huiskutti heille portailta, kun lähtivät ajelemaan eteenpäin.
Saapuivat Pallakselle illansuussa. Sataa tihuutti, mutta se ei haitannut. Opastuskeskus oli hieno pytinki. Näkivät polun pään, josta tulisivat takaisin neljän päivän ja 60 kilometrin taivalluksen jälkeen kokemusten rikastamina, tyytyväisinä ja onnellisina.
Tilataksi peräkärryineen odotti jo opastuskeskuksen pihassa, ja sillä he suuntasivat Hettaan.
Saivat istua leveän leppoisasti ja nauttia maisemista.
Olivat tilanneet Pallakselle taksin, tilataksin. Tilattaessa se maksoi 350–400 mk ja perillä Hetassa 600 mk. Lappalaisten ’Poron kusema’ on summittainen tapa ilmaista matkan pituutta ja vähän sinne päin oli myös taksin hinta. Onneksi paluukyyti Hetasta Pallakselle olisi sitten ilmainen – se kuuluisa apostolinkyyti.
Majatalo-Hetta tarjosi heille yöpaikaksi vanhan omakotitalon, jonka yläkerrassa oli makuupaikat ja alakerrassa keittiö. Sellainen se oli kolkko, niukasti kalustettu ja viileä. Kodikkuus siitä puuttui, joten nimestä voi huoletta heittää koti-sanan pois. Viettivät siis yhden yön siinä ”omatalossa”, ja vihkivät Helsingin kauppatorilta ja Kittilästä ostetut kuksat käyttöön.
Nuoriso juoksi portaissa edestakaisin. Energia oli pakkautunut nuoriin jalkoihin pitkän ajomatkan aikana. Anneli loi paljonpuhuvan katseen portaissa riekkuvaan laumaan ja hetken oli ihan hiljaista. Huokasi. Ah, miten hyvältä maistuukaan juoma omasta kuksasta!
Ja seuraavaksi maistuikin jo uni.
Keskiviikko 1.9: Aamulla se sitten alkoi – säpinä. Puurot oli keitetty ja tietysti kahvit. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli kuurassa. Rinkkoja pakattiin ja purettiin, järjesteltiin niitä uudelleen. Testattiin niiden istuvuutta ja todettiin ne järjettömän raskaiksi. Lopulta kaikki seisoivat rivissä, rinkat selässä ja marssi kohti venerantaan alkoi. Rannasta oli venekuljetus järven yli vaelluspolun päähän. Nuorisokaarti, neljä tyttöä ja Vode lähtivät ensimmäisessä erässä. Vode viihdytti tyttöjä. Haki suosiota ja sai yhden tytöistä kantamaan kumisaappaansa. Toinen suostui ottamaan hänen makuupussinsa kannettavakseen.
Kököttivät tuulessa vastakkaisella rannalla ja odottivat kunnes muu porukka saapui.
Alkumatka oli helppokulkuista. Nuoret pinkaisivat heti kunnon etumatkan aikuisiin, eikä heitä enää näkynytkään ennen Pyhäkeron taukopaikkaa. Kapealla polulla piti kulkea peräkkäin, mutta leppoisa jutustelu onnistui siitä huolimatta. Maaruska oli parhaimmillaan ja pitkospuut helpottivat kosteikkojen ylityksiä. Rinkkojen kanssa piti välillä käydä vakavia keskusteluja, että ne suostuivat parempaan yhteistyöhön. Pyhäkeron huipulle oli kiva kiivetä kivikkoista rinnettä ja voi miten tuuli puhalsi.
– Mikä ihana tuuli. Ottakaa pipot pois.
Pyörivät ja tanssivat raikkaan tunturituulen tahdissa. Hihkuivat onnellisina ja tuuli puhalsi pölyt pois aivoista. Keron huipulta löytyi taukopaikka ja pieni järvi, Pyhäjärvi, jonka kylmä vesi raikasti ja puhdisti hien suolaamat kasvot.
Vode katseli heitä arvostellen matkan päästä, eikä ollut vielä oikein sisäistänyt erämaa vaelluksen ihanuutta. Muisti mietelauseen, jonka oli joskus kuullut jonkun viisaamman lausuneen:
- Kaikki muut ovat hulluja, paitsi te ja minä – ja joskus minusta tuntuu, että etteköhän tekin.
Ilta alkoi hämärtää, kun joukko saapui Sioskurun kämpälle. Jalkoja särki ja hartioita pakotti, mutta varaustupa oli lämmin ja kaikille riitti tilaa. Syönnin jälkeen Veera oli hieronut heitä vuorotellen ja raukeus voitti kivun. Ilta oli pimentynyt, tuuli puhalsi ja sade ropisi ikkunaan. Nuoret olivat vallanneet kaikki yläpetit. Viivi makasi hiljaa ja tuijotti ulos ikkunasta:
– Hei, katsokaa. Orava istuu tuossa oksalla, ikkunan alla.
Kaikkien päät kääntyivät ja oli hiiren hiljaista. Kuunnelkaa tätä. Viivi jatkoi: ”Keksin siitä äsken hienon runon, kuunnelkaa. Tämä on haiku.”
”Pilviaurinko,
orava kelollansa.
Sade ropisee.”
– Mitäs sanotte?
– Hieno!
– Miten niin kaiku?
– Höh, ei kaiku. Sanoin Haiku! H - niin kuin harakka.
– No mikä se sellainen haiku sitte on?
– Eikö teille oo koulussa opetettu? Haiku on japanilainen. Sellainen kolmisäkeinen runo, jossa on 17 tavua. Ekassa on viis, tokassa seitsemän ja kolmannessa on taas viis tavua. Eli 5-7-5.
Ne liittyy yleensä luontoon, ja ne on sellaisia pelkistettyjä, vähän niinku mietelauseita.
Toinen toistaan ”fiksumpia” kommentteja lenteli huoneessa ja kaikkia nauratti. Innostuivat runoilemaan ja seuraava aihe löytyi jo kuivumassa olevista kengistä.
”Vaelluskengät,
sääskien kesäpolku.
Miksi kulkemaan?”
He olivat selvinneet ensimmäisestä päivästä kunnialla. Rentouttava luovuus oli vallannut mielen. Nuori rokkari oli ehkä rasittunut eniten, koska pyysi mammaltaan huikan Jegermaisteria, ennen nukkumaan menoa.
Torsta 2.9: Uusi aamu oli valjennut ja edessä oli 13 km:n taival. Polku oli helppokulkuista ja tasaista. Taivas oli tummunut ja ukkonen jyrähteli. Tuuli ulvoi tunturissa. Oli vaikea liikkua vastatuuleen ja piti puskea eteenpäin. Poikkesivat reitiltä ja hakivat suojaa Tappurin autiotuvalta.
”Tappurissa mikään ei ole tavanomaista; miksi pitäisi olla? ”
Tuuli ulvoi ja riepotti pihapuiden oksia. Ovi aukesi itsestään. Ketään ei näkynyt, mutta tuli paloi hellassa. Oli lämmintä. Aika pysähtyi. Tunnelma oli taianomainen ja tupa henki menneitä vuosikymmeniä - vaati kunnioittamaan. Istuivat hiljaa ja joivat kaakaonsa.
Viivi kirjoitti vieraskirjaan haikurunon ja kaikki laittoivat siihen nimensä alle.
” Ulvova tuuli.
Huipulta näkyy mökki,
syksyn rauhassa.”
”Onkohan täällä kummituksia?” Veera lausui hiljaa. Kukaan ei vastannut; pohtivat samaa kysymystä.
Taivas kirkastui ja myrsky laantui. Ottivat rinkkansa ja sulkivat kämpän oven hiljaa.
Polku oli märkä, mutta vettä ei enää satanut. Jatkoivat matkaansa Hannukuruun.
Hannukurussa oli sauna. Muuan saksalainen pariskunta oli vallannut saunan niin pitkäksi ajaksi, että heidät oli pakko häätää sieltä ulos. Vode meni saunaan mammansa kanssa. Saivat jutustella välillä kaksistaan. Kävivät kastautumassa jääkylmässä vedessä, mikä teki hyvää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Vode lähti ja naiset pääsivät saunaan.
- Huh, kylläpä löyly ja lämpö tekivät hyvää väsyneille lihaksille.
Nuotiopaikalla oli rakotulet ja se houkutteli kaikki lauluhaluiset vielä vessareissultakin luokseen. Siellä istuskeli autiotuvan puolella asustelevia sotaherroja. Olivat ilmeisesti nauttineet taikajuomaa, koska jutut olivat levottomia. Autiotuvan pariskunta kehui hyvin käyttäytyviä nuoriamme ja moittivat huonosti käyttäytyviä sotaherroja. Utelivat ryhmämme taustoja ja ihmettelivät sitä, että olimme eri paikkakunnilta, emmekä sukulaisia keskenämme.
Lopulta sängyn kutsu oli niin voimakas, ettei sitä enää pystynyt vastustamaan.
Perjantai 3.9: Aamu tuli taas. Vode oli yöllä pudonnut sängystä ja Veeralla oli ollut runsaasti ilmavaivoja, joita Viivi oli pelästynyt. Näin kertoivat yön tunnelmista ne, jotka eivät nukkuneet sikeästi, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti tunnustanut mitään.
Ovi lukittiin ja siisti varaustupa jäi heidän jälkeensä. Vode seisoi tuvan rappusilla ja ilmoitti kuuluvasti: ”Tänään minä kannan kaikki omat tavarani itse.”
Kaikki taputtivat käsiään ja aikuisten mielessä käväisi ajatus siitä, että äiti ja poika olivat ehkä keskustelleet asiasta edellisenä iltana saunassa.
Suuntasivat polulle ja parin tunnin kävelyn jälkeen pysähtyivät evästelemään laavulle. Siitä alkoi pitkä nousu Lumikerolle. Vuorossa oli ruikutusta ja hikeä, mutta maisemat olivat huikeat. Keroa, keron perään. Nyppylöitä ja nousuja, laskuja ja kivikkoja, niitä riitti. Lumikeron lisäksi olivat ylittäneet myös Vuotiskeron, josta näkyi kaunis Kerosjärvi.
Vodea väsytti ja janotti. Ei juonut riittävästi. Veeralle oli muodostunut jo rutiini muistuttaa muita siitä, että piti juoda usein – pieniä kulauksia, etteivät jano ja kuivuminen pääse yllättämään.
– Muistakaa juoda. Onko Vodella kuntojuomaa?
Viivillä oli ylimääräinen juomapullo, jonka hän ojensi Vodelle: ”Ota tämä, minulla on toinen pullo itselleni.”
Pysähtyivät pienellä Montellin majalla, jossa vieraskirjan mukaan monet rakastuneet matkaajat olivat viettäneet kihlajaisiaan. Alhaalla näkyvä Nammalakurun kämppä oli tervetullut näky ja se antoi kaikille uutta energiaa. Osa riehaantui jopa juoksemaan loppumatkan.
Päivä oli ollut raskas ja kaikkien rinkat olivat hiestä märät.
Ruoan jälkeen nuoriso pelasi korttia yläpetillä ja meteli oli välillä sietämätöntä.
-Vode huijaa! Ei tämä oo fuskua, sä oot kohta oikea paskahousu, jos et lopeta. Mä en pelaa sun kanssa.
-En huijaa. Todista. Todista se.
– Lopetetaan ei mua enää huvita. Väsyttää.
Veera oli vaihtanut kuivan t-paidan.
– ’Pelastakaa Pandat’.
– Olisin halunnut ostaa pöllö-paidan, sellaisen ’Pelastakaa Pöllöt’, mutta en kehdannut. Ajattelin, että se näyttää liiaksi henkilökohtaiselta hätähuudolta. Taas kaikki nauroivat, väsyneitä kun olivat.
Vode tarjosi tytöille karkkia omasta pussistaan.
Ilta lähestyi. Osa heistä lähti katsomaan auringon laskua vastakkaiselle tunturille. Osa tehtaili kuntojuomia ja eväitä seuraavaksi päiväksi. Joku teki halkoja ja tekipä nuotionkin - märistä puista tuuliselle mäelle ja sytytti yhdellä tikulla. Vaatimaton kun oli, ei halunnut mainostaa osaamistaan, mutta jostakin se tuli kaikkien tietoon.
Asettuivat nuotion ääreen paistamaan makkaraa ja laulamaan viimeisen tunturi-illan herkässä tunnelmassa. Jopa Vode, teini rokkistarakin herkistyi ja ryhtyi ”jokhaamaan”.
Lauantai 4.9: Oli viimeisen vaelluspäivän aamu ja kaikki nousivat aikaisin, seitsemältä. Vaatimaton oli keittänyt aamupuuron - eikä ollut hutussa kokkareita. Siivosivat tuvan ja lähtivät liikkeelle yhdeksältä, aikataulun mukaan.
Huikaisevan kirkkaassa aamuauringossa sumu nousi kurusta pehmeänä ja juhlallisen huuruisena. Parin tunnin ajan he saivat nauttia kimaltelevasta maisemasta, vaikka sumu seurasi heitä aina vain lähempänä. Kahvinkeittopaikkaa ei löytynyt, joten he pysähtyivät kivelle haukkaamaan voileivät ja ryyppäsivät voimajuomaa päälle.
Siinä istuskellessa vaatimaton ja Viivi kehittelivät synkän sadun siitä, kuinka paha usva haluaa heidät: ”Se pysyttelee ensin taka-alalla ja kun olemme erämaan armoilla tunturissa, jo uupuneita, ilman evästä ja vettä, se iskee kauheat kyntensä meihin.”
Juttua seurasi naurunkäkätys, joka ei sadunkertojien mukaan ollenkaan sopinut tilanteeseen.
Kun he nousivat ylemmäs Taivaskerolle, sankka sumu saavutti heidät. Hädin tuskin pystyivät erottamaan, edessään olevan viittatolpan ja suuntaa oli vaikea pitää. Hiukset kastuivat ja silmäripsissä oli pisaroita. Kostea vilu tunkeutui puseron alle. Matka taittui hitaasti, tunnustellen.
Viimeinen pitkä alamäki salli painovoiman käytön, eikä enää juuri muuta voimaa ollut jäljelläkään. Alempana tie leveni ja sitten tulivat pitkospuut. Edessä näkyi Hotelli Pallas. Se oli tervetullut näky, vaikka olisivat ehkä toivoneet vielä yhtä vaelluspäivää.
Veera arveli sivistyksen ovea availleessaan: ”Olen niin kamalan näköinen, etteivät taida päästää minua sisään.”
Muut näkivät hänessä vain punaiset posket, kirkkaat, iloiset silmät ja hymyilevän suun, niin kuin kaikilla muillakin. Voitonriemu oli oikea sana kuvaamaan silmien ilmettä ja sitä että ”He olivat tehneet sen taas!”
Vode katsoi taakseen, korjasi lippalakkinsa asentoa ja painoi näkymän mieleensä.
-teini rokkistara,
-lappiloma
-mikään ei ole tavanomaista: miksi pitäisi olla?
Oli maanantaipäivä. Oli pakko pysyä nahkojensa sisällä vaikka ilo kupli sisuksissa ja jännitys teki rinkiä pyllyn ympärille. Piti pakata rinkkaa ja käydä välillä saunassa. Aamulla piti vielä käydä tinkimässä kuksan hintaa kauppatorilla ja autokin piti pakata. Auto täyttyi rinkoista, eikä kitara mahtunut mukaan ja Vode oli ärtynyt. Hän oli lähdössä ensimmäiselle lappilomalleen. Häntä jännitti ja tympäisi.
No, onneksi sinne tulee muitakin nuoria, tyttöjä Savonlinnasta ja Oulusta, ajatteli.
Istui etupenkille ja painoi musiikkisoittimen kuulokkeet korvilleen eikä enää muistanut kitaraa. Lähtivät ajamaan Helsingistä. Heidän oli määrä hakea Savonlinnasta kyytiläisiä.
Iltakymmeneltä matka jatkui Savonlinnasta kahdella autolla; molemmissa neljä rinkkaa, kolme matkustajaa ja kuski. Pitkä ja uuvuttava matkan oli edessä. Ajoivat peräkkäin. Yön tunteina liikenne oli hiljainen ja he ihailivat kaunista tähtitaivasta ja lumoavaa puolikuuta. Suunnittelivat edessä olevaa vaellusta ja mukana oli autollinen tulevan odotusta. Saapuivat Ouluun väsyneinä, aamuyöllä, kellon osoittaessa puolta neljää. Kahdeksan hengen siskonpeti lattialla oli ihana houkutus ja vaakataso paras asento minkä he tunsivat.
Tiistai 30.8: Koko kymmenhenkinen seurue oli vihdoinkin koossa, saman katon alla, mutta matka oli vasta puolivälissä. Yö oli jäänyt lyhyeksi ja nukkuminen muutamaan vaivaiseen tuntiin.
Autoissa oli jo ennestään niin ahdasta, että kahden lisämatkustajan kyytiin ahtaminen tuntui toivottomalta. Juna Rovaniemelle oli hyvä vaihtoehto, joten päättivät että Viivi ja Veera lähtisivät aamujunalla Rovaniemelle, josta muut poimisivat heidät kyytiinsä. Kaksikko nousi rinkkoineen junaan. Junassa ei ollut tungosta. Matkustajat torkkuivat ja vaunussa oli paksu ilma yön jäljiltä.
Viiviä jännitti, eikä uni enää tullut. Hän istui nenä kiinni ikkunassa ja katseli ohiviliseviä maisemia.
Juna pysähtyi Kemissä tovin, lähti taas nytkähtäen liikkeelle.
– Katso, tuossa oli Kaisajoki. Mummolan lähellä on Kaisajoki.
”Ollaan kohta mummolan kohdalla, mutta talo ei näy radalle asti”, vastasi Veera ja jatkoi torkkumistaan. Yö oli ollut lyhyt ja repaleinen. Juna heilahteli hieman jatkosten kohdalla ja tasainen kolke täytti vaunuosaston.
Kun muu seurue saapui Rovaniemelle, lastattiin autot uudelleen. Farmarien takaosat pullistelivat, kun matka kohti Hettaa alkoi tiiviisti, kylki kyljessä.
Lappi näkyi jo ympäristössä ja silmä lepäsi. Pysähtyivät Kittilässä munkkikahville ja jätskille. Nauroivat hiukan ja hillitysti, kun Viivi jätti munkin reiän syömättä. Ostivat Kittilästä läjän kuksia ja vanha herttainen pariskunta palveli heitä hyvin. Pappa kirjoitti, rillit otsalla roikkuen, jokaisen kuksan kylkeen omistajan nimen polttokirjoituksella. Ei erotellut kauppatorilta ostettuja.
Kiittivät kauniisti ja pariskunta huiskutti heille portailta, kun lähtivät ajelemaan eteenpäin.
Saapuivat Pallakselle illansuussa. Sataa tihuutti, mutta se ei haitannut. Opastuskeskus oli hieno pytinki. Näkivät polun pään, josta tulisivat takaisin neljän päivän ja 60 kilometrin taivalluksen jälkeen kokemusten rikastamina, tyytyväisinä ja onnellisina.
Tilataksi peräkärryineen odotti jo opastuskeskuksen pihassa, ja sillä he suuntasivat Hettaan.
Saivat istua leveän leppoisasti ja nauttia maisemista.
Olivat tilanneet Pallakselle taksin, tilataksin. Tilattaessa se maksoi 350–400 mk ja perillä Hetassa 600 mk. Lappalaisten ’Poron kusema’ on summittainen tapa ilmaista matkan pituutta ja vähän sinne päin oli myös taksin hinta. Onneksi paluukyyti Hetasta Pallakselle olisi sitten ilmainen – se kuuluisa apostolinkyyti.
Majatalo-Hetta tarjosi heille yöpaikaksi vanhan omakotitalon, jonka yläkerrassa oli makuupaikat ja alakerrassa keittiö. Sellainen se oli kolkko, niukasti kalustettu ja viileä. Kodikkuus siitä puuttui, joten nimestä voi huoletta heittää koti-sanan pois. Viettivät siis yhden yön siinä ”omatalossa”, ja vihkivät Helsingin kauppatorilta ja Kittilästä ostetut kuksat käyttöön.
Nuoriso juoksi portaissa edestakaisin. Energia oli pakkautunut nuoriin jalkoihin pitkän ajomatkan aikana. Anneli loi paljonpuhuvan katseen portaissa riekkuvaan laumaan ja hetken oli ihan hiljaista. Huokasi. Ah, miten hyvältä maistuukaan juoma omasta kuksasta!
Ja seuraavaksi maistuikin jo uni.
Keskiviikko 1.9: Aamulla se sitten alkoi – säpinä. Puurot oli keitetty ja tietysti kahvit. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli kuurassa. Rinkkoja pakattiin ja purettiin, järjesteltiin niitä uudelleen. Testattiin niiden istuvuutta ja todettiin ne järjettömän raskaiksi. Lopulta kaikki seisoivat rivissä, rinkat selässä ja marssi kohti venerantaan alkoi. Rannasta oli venekuljetus järven yli vaelluspolun päähän. Nuorisokaarti, neljä tyttöä ja Vode lähtivät ensimmäisessä erässä. Vode viihdytti tyttöjä. Haki suosiota ja sai yhden tytöistä kantamaan kumisaappaansa. Toinen suostui ottamaan hänen makuupussinsa kannettavakseen.
Kököttivät tuulessa vastakkaisella rannalla ja odottivat kunnes muu porukka saapui.
Alkumatka oli helppokulkuista. Nuoret pinkaisivat heti kunnon etumatkan aikuisiin, eikä heitä enää näkynytkään ennen Pyhäkeron taukopaikkaa. Kapealla polulla piti kulkea peräkkäin, mutta leppoisa jutustelu onnistui siitä huolimatta. Maaruska oli parhaimmillaan ja pitkospuut helpottivat kosteikkojen ylityksiä. Rinkkojen kanssa piti välillä käydä vakavia keskusteluja, että ne suostuivat parempaan yhteistyöhön. Pyhäkeron huipulle oli kiva kiivetä kivikkoista rinnettä ja voi miten tuuli puhalsi.
– Mikä ihana tuuli. Ottakaa pipot pois.
Pyörivät ja tanssivat raikkaan tunturituulen tahdissa. Hihkuivat onnellisina ja tuuli puhalsi pölyt pois aivoista. Keron huipulta löytyi taukopaikka ja pieni järvi, Pyhäjärvi, jonka kylmä vesi raikasti ja puhdisti hien suolaamat kasvot.
Vode katseli heitä arvostellen matkan päästä, eikä ollut vielä oikein sisäistänyt erämaa vaelluksen ihanuutta. Muisti mietelauseen, jonka oli joskus kuullut jonkun viisaamman lausuneen:
- Kaikki muut ovat hulluja, paitsi te ja minä – ja joskus minusta tuntuu, että etteköhän tekin.
Ilta alkoi hämärtää, kun joukko saapui Sioskurun kämpälle. Jalkoja särki ja hartioita pakotti, mutta varaustupa oli lämmin ja kaikille riitti tilaa. Syönnin jälkeen Veera oli hieronut heitä vuorotellen ja raukeus voitti kivun. Ilta oli pimentynyt, tuuli puhalsi ja sade ropisi ikkunaan. Nuoret olivat vallanneet kaikki yläpetit. Viivi makasi hiljaa ja tuijotti ulos ikkunasta:
– Hei, katsokaa. Orava istuu tuossa oksalla, ikkunan alla.
Kaikkien päät kääntyivät ja oli hiiren hiljaista. Kuunnelkaa tätä. Viivi jatkoi: ”Keksin siitä äsken hienon runon, kuunnelkaa. Tämä on haiku.”
”Pilviaurinko,
orava kelollansa.
Sade ropisee.”
– Mitäs sanotte?
– Hieno!
– Miten niin kaiku?
– Höh, ei kaiku. Sanoin Haiku! H - niin kuin harakka.
– No mikä se sellainen haiku sitte on?
– Eikö teille oo koulussa opetettu? Haiku on japanilainen. Sellainen kolmisäkeinen runo, jossa on 17 tavua. Ekassa on viis, tokassa seitsemän ja kolmannessa on taas viis tavua. Eli 5-7-5.
Ne liittyy yleensä luontoon, ja ne on sellaisia pelkistettyjä, vähän niinku mietelauseita.
Toinen toistaan ”fiksumpia” kommentteja lenteli huoneessa ja kaikkia nauratti. Innostuivat runoilemaan ja seuraava aihe löytyi jo kuivumassa olevista kengistä.
”Vaelluskengät,
sääskien kesäpolku.
Miksi kulkemaan?”
He olivat selvinneet ensimmäisestä päivästä kunnialla. Rentouttava luovuus oli vallannut mielen. Nuori rokkari oli ehkä rasittunut eniten, koska pyysi mammaltaan huikan Jegermaisteria, ennen nukkumaan menoa.
Torsta 2.9: Uusi aamu oli valjennut ja edessä oli 13 km:n taival. Polku oli helppokulkuista ja tasaista. Taivas oli tummunut ja ukkonen jyrähteli. Tuuli ulvoi tunturissa. Oli vaikea liikkua vastatuuleen ja piti puskea eteenpäin. Poikkesivat reitiltä ja hakivat suojaa Tappurin autiotuvalta.
”Tappurissa mikään ei ole tavanomaista; miksi pitäisi olla? ”
Tuuli ulvoi ja riepotti pihapuiden oksia. Ovi aukesi itsestään. Ketään ei näkynyt, mutta tuli paloi hellassa. Oli lämmintä. Aika pysähtyi. Tunnelma oli taianomainen ja tupa henki menneitä vuosikymmeniä - vaati kunnioittamaan. Istuivat hiljaa ja joivat kaakaonsa.
Viivi kirjoitti vieraskirjaan haikurunon ja kaikki laittoivat siihen nimensä alle.
” Ulvova tuuli.
Huipulta näkyy mökki,
syksyn rauhassa.”
”Onkohan täällä kummituksia?” Veera lausui hiljaa. Kukaan ei vastannut; pohtivat samaa kysymystä.
Taivas kirkastui ja myrsky laantui. Ottivat rinkkansa ja sulkivat kämpän oven hiljaa.
Polku oli märkä, mutta vettä ei enää satanut. Jatkoivat matkaansa Hannukuruun.
Hannukurussa oli sauna. Muuan saksalainen pariskunta oli vallannut saunan niin pitkäksi ajaksi, että heidät oli pakko häätää sieltä ulos. Vode meni saunaan mammansa kanssa. Saivat jutustella välillä kaksistaan. Kävivät kastautumassa jääkylmässä vedessä, mikä teki hyvää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Vode lähti ja naiset pääsivät saunaan.
- Huh, kylläpä löyly ja lämpö tekivät hyvää väsyneille lihaksille.
Nuotiopaikalla oli rakotulet ja se houkutteli kaikki lauluhaluiset vielä vessareissultakin luokseen. Siellä istuskeli autiotuvan puolella asustelevia sotaherroja. Olivat ilmeisesti nauttineet taikajuomaa, koska jutut olivat levottomia. Autiotuvan pariskunta kehui hyvin käyttäytyviä nuoriamme ja moittivat huonosti käyttäytyviä sotaherroja. Utelivat ryhmämme taustoja ja ihmettelivät sitä, että olimme eri paikkakunnilta, emmekä sukulaisia keskenämme.
Lopulta sängyn kutsu oli niin voimakas, ettei sitä enää pystynyt vastustamaan.
Perjantai 3.9: Aamu tuli taas. Vode oli yöllä pudonnut sängystä ja Veeralla oli ollut runsaasti ilmavaivoja, joita Viivi oli pelästynyt. Näin kertoivat yön tunnelmista ne, jotka eivät nukkuneet sikeästi, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti tunnustanut mitään.
Ovi lukittiin ja siisti varaustupa jäi heidän jälkeensä. Vode seisoi tuvan rappusilla ja ilmoitti kuuluvasti: ”Tänään minä kannan kaikki omat tavarani itse.”
Kaikki taputtivat käsiään ja aikuisten mielessä käväisi ajatus siitä, että äiti ja poika olivat ehkä keskustelleet asiasta edellisenä iltana saunassa.
Suuntasivat polulle ja parin tunnin kävelyn jälkeen pysähtyivät evästelemään laavulle. Siitä alkoi pitkä nousu Lumikerolle. Vuorossa oli ruikutusta ja hikeä, mutta maisemat olivat huikeat. Keroa, keron perään. Nyppylöitä ja nousuja, laskuja ja kivikkoja, niitä riitti. Lumikeron lisäksi olivat ylittäneet myös Vuotiskeron, josta näkyi kaunis Kerosjärvi.
Vodea väsytti ja janotti. Ei juonut riittävästi. Veeralle oli muodostunut jo rutiini muistuttaa muita siitä, että piti juoda usein – pieniä kulauksia, etteivät jano ja kuivuminen pääse yllättämään.
– Muistakaa juoda. Onko Vodella kuntojuomaa?
Viivillä oli ylimääräinen juomapullo, jonka hän ojensi Vodelle: ”Ota tämä, minulla on toinen pullo itselleni.”
Pysähtyivät pienellä Montellin majalla, jossa vieraskirjan mukaan monet rakastuneet matkaajat olivat viettäneet kihlajaisiaan. Alhaalla näkyvä Nammalakurun kämppä oli tervetullut näky ja se antoi kaikille uutta energiaa. Osa riehaantui jopa juoksemaan loppumatkan.
Päivä oli ollut raskas ja kaikkien rinkat olivat hiestä märät.
Ruoan jälkeen nuoriso pelasi korttia yläpetillä ja meteli oli välillä sietämätöntä.
-Vode huijaa! Ei tämä oo fuskua, sä oot kohta oikea paskahousu, jos et lopeta. Mä en pelaa sun kanssa.
-En huijaa. Todista. Todista se.
– Lopetetaan ei mua enää huvita. Väsyttää.
Veera oli vaihtanut kuivan t-paidan.
– ’Pelastakaa Pandat’.
– Olisin halunnut ostaa pöllö-paidan, sellaisen ’Pelastakaa Pöllöt’, mutta en kehdannut. Ajattelin, että se näyttää liiaksi henkilökohtaiselta hätähuudolta. Taas kaikki nauroivat, väsyneitä kun olivat.
Vode tarjosi tytöille karkkia omasta pussistaan.
Ilta lähestyi. Osa heistä lähti katsomaan auringon laskua vastakkaiselle tunturille. Osa tehtaili kuntojuomia ja eväitä seuraavaksi päiväksi. Joku teki halkoja ja tekipä nuotionkin - märistä puista tuuliselle mäelle ja sytytti yhdellä tikulla. Vaatimaton kun oli, ei halunnut mainostaa osaamistaan, mutta jostakin se tuli kaikkien tietoon.
Asettuivat nuotion ääreen paistamaan makkaraa ja laulamaan viimeisen tunturi-illan herkässä tunnelmassa. Jopa Vode, teini rokkistarakin herkistyi ja ryhtyi ”jokhaamaan”.
Lauantai 4.9: Oli viimeisen vaelluspäivän aamu ja kaikki nousivat aikaisin, seitsemältä. Vaatimaton oli keittänyt aamupuuron - eikä ollut hutussa kokkareita. Siivosivat tuvan ja lähtivät liikkeelle yhdeksältä, aikataulun mukaan.
Huikaisevan kirkkaassa aamuauringossa sumu nousi kurusta pehmeänä ja juhlallisen huuruisena. Parin tunnin ajan he saivat nauttia kimaltelevasta maisemasta, vaikka sumu seurasi heitä aina vain lähempänä. Kahvinkeittopaikkaa ei löytynyt, joten he pysähtyivät kivelle haukkaamaan voileivät ja ryyppäsivät voimajuomaa päälle.
Siinä istuskellessa vaatimaton ja Viivi kehittelivät synkän sadun siitä, kuinka paha usva haluaa heidät: ”Se pysyttelee ensin taka-alalla ja kun olemme erämaan armoilla tunturissa, jo uupuneita, ilman evästä ja vettä, se iskee kauheat kyntensä meihin.”
Juttua seurasi naurunkäkätys, joka ei sadunkertojien mukaan ollenkaan sopinut tilanteeseen.
Kun he nousivat ylemmäs Taivaskerolle, sankka sumu saavutti heidät. Hädin tuskin pystyivät erottamaan, edessään olevan viittatolpan ja suuntaa oli vaikea pitää. Hiukset kastuivat ja silmäripsissä oli pisaroita. Kostea vilu tunkeutui puseron alle. Matka taittui hitaasti, tunnustellen.
Viimeinen pitkä alamäki salli painovoiman käytön, eikä enää juuri muuta voimaa ollut jäljelläkään. Alempana tie leveni ja sitten tulivat pitkospuut. Edessä näkyi Hotelli Pallas. Se oli tervetullut näky, vaikka olisivat ehkä toivoneet vielä yhtä vaelluspäivää.
Veera arveli sivistyksen ovea availleessaan: ”Olen niin kamalan näköinen, etteivät taida päästää minua sisään.”
Muut näkivät hänessä vain punaiset posket, kirkkaat, iloiset silmät ja hymyilevän suun, niin kuin kaikilla muillakin. Voitonriemu oli oikea sana kuvaamaan silmien ilmettä ja sitä että ”He olivat tehneet sen taas!”
Vode katsoi taakseen, korjasi lippalakkinsa asentoa ja painoi näkymän mieleensä.
lauantai 29. tammikuuta 2011
Tehtävä 3: Alku ja loppu määrätty (Hiiri)
Pakollinen alku: Tervetuloa siniseen maailmaan, hän sanoi.
Pakollinen loppu: tiedän varsin hyvin, etten koskaan saa tietää totuutta.
Hiiri
"Tervetuloa siniseen maailmaan", hän sanoi. Heräsin. Yöpöydältä, vaaksan päässä nenästäni, minua tuijottivat mustat nappisilmät. Olin herännyt tuijotukseen. Sanoiko joku, että "Tervetuloa siniseen maailmaan"? Käänsin päätäni ja samassa nappisilmä loikkasi avoimesta ovesta olohuoneen puolelle. Loikka oli valehtelematta ainakin kaksimetrinen. Oikea urotyö pienelle nelijalkaiselle ystävälleni, yläkerran naapurille, jonka olin ristinyt Hupiksi ja jota olin useaan otteeseen yrittänyt pyydystää.
Tuosta yöllisestä vierailusta on kulunut jo kaksi viikkoa, mutta Hupista ei ole näkynyt jälkeäkään. Kuulunut kyllä on, todellakin. Muutaman kerran se on kirmannut pianon koskettimia pitkin sellaisella tempolla, että Mozartkin olisi ominut sävellyksen kateuksissaan, jos olisi sattunut paikalle. Yhtenä iltana välikatossa oli jalkoja takuulla enemmän kuin neljä; likimain neljäsataa, sellaiset karkelot siellä pidettiin. Nukkumisesta oli turha haaveilla. Maali rapisi katosta ja kattokruunu heilui. Niillä ei ollut minkäänlaisia tapoja.
Asuimme tuossa kauniissa hiiritalossa, vanhassa asemarakennuksessa, lähes kolmekymmentä vuotta ja se oli unelmapaikka. Saimme asua maalla, mutta keskellä kaupunkia. Rakennus oli ulkoasultaan arvokas. Siinä oli iso puistomainen piha ja satumaisen rauhallinen, vanha ympäristö. Ikkunasta näkyi vesi. Talon seinät ja runko olivat paksua punahonkaa ja huoneet olivat vielä korkeat vaikka välikattoa oli laskettu ainakin puoli metriä. Hiirillä oli oma kerros välikatossa. Kun meillä oli koira ja talon alla asusteli lauma kulkukissoja, näistä yläkerran asukkaista ei ollut haittaa, mutta myöhemmin kyllä. Vintin alapojassa oli purut ja siellä oli hiirenpolkuja ristiin rastiin. Ruokatavarat piti aina suojata niin, etteivät hiiret päässeet niitä sotkemaan, mutta vahinkoja sattui silti joskus. Kerran korppujauhopussissa oli enemmän mustia hiirenjyviä kuin korppujauhoja, vaikka pussi oli avaamattomassa pahvikotelossa; onneksi huomasin sen ennen kuin lisäsin korppujauhot mureketaikinaan.
Eräänä tavallisena tiistaina nousin kuudelta. Juoksulenkin jälkeen kävin pikaisesti saunassa, söin jogurttiaamiaisen, vein roskat ja lähdin töihin. Pyöräilin tavallista reittiä kaupunkiin ja nautin kauniin kesäaamun rauhasta.
– Tosi hyvä keksintö tuo ’hetivalmis’ kiuas.
Kulutin aivan tavallisen päivän töissä ja kaikki meni vanhalla rutiinilla.
Kotiin palattuani puuhastelin keittiössä kaikenlaista tavallista, vaikka keittiö näytti harvinaisen siistiltä. Laitoin ruokaostokset jääkaappiin ja tyhjentelin tiskikoneen. Ajattelin syödä Rainbow'n täytettyjä seifileitä. Avasin paketin ja panin pannun lämpiämään. Työnsin kalapaketin käärettä roskiin, kun huomasin että olin unohtanut laittaa uuden pussin aamulla ulos viemäni roskapussin tilalle. Otin tyhjän muovikassin, jonka kyljessä komeili S-marketin mainos ja kumarruin laittamaan sen paikalleen. Vedin roskavaunun ulos ja kurkkasin roskiksen pohjalle. Mitä kummaa sinne oli tipahtanut?
– APUA! No, huh, huh!
Roskiksen pohjalla oli neljä vaaleanpunaista poikasta ja Hupi.
Tärisin järkytyksestä, pelosta ja inhosta.
Uskomatonta! Pitää soittaa. Mies on reissuhommissa.
En pystynyt vapauttamaan niitä, mutta en myöskään hukuttamaan, vaikka se olisi ollut helpoin konsti. Olimme pitkin talvea pyydystäneet niitä liskuilla, yksitellen. Nyt olisin saanut kuusi kerralla. Se olisi ollut ennätys, mutta liian ronskia minulle. Illalla en saattanut enää käydä katsomassa niitä.
– Tarkistakoon isäntä, kun kotiutuu.
Seuraavana aamuna, töihin lähtiessäni, en kuitenkaan malttanut olla kurkkaamatta sankoon.
Emo oli paennut paikalta, mutta poikaset olivat vielä sangossa.
'Pelastukoon ken voi!' vai miten se meni.
Toivon, että se pelastunut yksilö ei kanna kaunaa, eikä muuta meille takaisin, vaikka tiedän varsin hyvin, etten koskaan saa tietää totuutta.
Pakollinen loppu: tiedän varsin hyvin, etten koskaan saa tietää totuutta.
Hiiri
"Tervetuloa siniseen maailmaan", hän sanoi. Heräsin. Yöpöydältä, vaaksan päässä nenästäni, minua tuijottivat mustat nappisilmät. Olin herännyt tuijotukseen. Sanoiko joku, että "Tervetuloa siniseen maailmaan"? Käänsin päätäni ja samassa nappisilmä loikkasi avoimesta ovesta olohuoneen puolelle. Loikka oli valehtelematta ainakin kaksimetrinen. Oikea urotyö pienelle nelijalkaiselle ystävälleni, yläkerran naapurille, jonka olin ristinyt Hupiksi ja jota olin useaan otteeseen yrittänyt pyydystää.
Tuosta yöllisestä vierailusta on kulunut jo kaksi viikkoa, mutta Hupista ei ole näkynyt jälkeäkään. Kuulunut kyllä on, todellakin. Muutaman kerran se on kirmannut pianon koskettimia pitkin sellaisella tempolla, että Mozartkin olisi ominut sävellyksen kateuksissaan, jos olisi sattunut paikalle. Yhtenä iltana välikatossa oli jalkoja takuulla enemmän kuin neljä; likimain neljäsataa, sellaiset karkelot siellä pidettiin. Nukkumisesta oli turha haaveilla. Maali rapisi katosta ja kattokruunu heilui. Niillä ei ollut minkäänlaisia tapoja.
Asuimme tuossa kauniissa hiiritalossa, vanhassa asemarakennuksessa, lähes kolmekymmentä vuotta ja se oli unelmapaikka. Saimme asua maalla, mutta keskellä kaupunkia. Rakennus oli ulkoasultaan arvokas. Siinä oli iso puistomainen piha ja satumaisen rauhallinen, vanha ympäristö. Ikkunasta näkyi vesi. Talon seinät ja runko olivat paksua punahonkaa ja huoneet olivat vielä korkeat vaikka välikattoa oli laskettu ainakin puoli metriä. Hiirillä oli oma kerros välikatossa. Kun meillä oli koira ja talon alla asusteli lauma kulkukissoja, näistä yläkerran asukkaista ei ollut haittaa, mutta myöhemmin kyllä. Vintin alapojassa oli purut ja siellä oli hiirenpolkuja ristiin rastiin. Ruokatavarat piti aina suojata niin, etteivät hiiret päässeet niitä sotkemaan, mutta vahinkoja sattui silti joskus. Kerran korppujauhopussissa oli enemmän mustia hiirenjyviä kuin korppujauhoja, vaikka pussi oli avaamattomassa pahvikotelossa; onneksi huomasin sen ennen kuin lisäsin korppujauhot mureketaikinaan.
Eräänä tavallisena tiistaina nousin kuudelta. Juoksulenkin jälkeen kävin pikaisesti saunassa, söin jogurttiaamiaisen, vein roskat ja lähdin töihin. Pyöräilin tavallista reittiä kaupunkiin ja nautin kauniin kesäaamun rauhasta.
– Tosi hyvä keksintö tuo ’hetivalmis’ kiuas.
Kulutin aivan tavallisen päivän töissä ja kaikki meni vanhalla rutiinilla.
Kotiin palattuani puuhastelin keittiössä kaikenlaista tavallista, vaikka keittiö näytti harvinaisen siistiltä. Laitoin ruokaostokset jääkaappiin ja tyhjentelin tiskikoneen. Ajattelin syödä Rainbow'n täytettyjä seifileitä. Avasin paketin ja panin pannun lämpiämään. Työnsin kalapaketin käärettä roskiin, kun huomasin että olin unohtanut laittaa uuden pussin aamulla ulos viemäni roskapussin tilalle. Otin tyhjän muovikassin, jonka kyljessä komeili S-marketin mainos ja kumarruin laittamaan sen paikalleen. Vedin roskavaunun ulos ja kurkkasin roskiksen pohjalle. Mitä kummaa sinne oli tipahtanut?
– APUA! No, huh, huh!
Roskiksen pohjalla oli neljä vaaleanpunaista poikasta ja Hupi.
Tärisin järkytyksestä, pelosta ja inhosta.
Uskomatonta! Pitää soittaa. Mies on reissuhommissa.
– Ei vastaa, on ollut töissä yön.
Olin yksin kotona. Mitä niille pitäisi tehdä? En voinut koskea sankoon, enkä ottaa niitä pois sieltä, mutta en voinut jättää niitä siihenkään. Kirkuminenkaan ei auttanut.
Nostin keittiöjakkaran turvallisen matkan päähän roskiksesta. Hain kameran. Nousin jakkaralle ja kuvasin onnellista perhetapahtumaa kuin filmitähtiä. Lopulta hain varrellisen rikkalapion, jolla kannoin sangon ulos. Kuljettaessani sitä pitkin pihamaata, hiiri synnytti vielä yhden, viidennen poikasen.
Ajattelin päästää ne vapauteen, joten laitoin sangon kyljelleen nurmikolle. Emo ei älynnyt tulla pois. Odottelin, kävin sisällä huokailemassa ja tulin taas tarkistamaan tilannetta. Siellä ne vain nököttivät koko perhe. Siirsin sangon pensaan juurelle ja ajattelin että ’luoja hoitaa’.En pystynyt vapauttamaan niitä, mutta en myöskään hukuttamaan, vaikka se olisi ollut helpoin konsti. Olimme pitkin talvea pyydystäneet niitä liskuilla, yksitellen. Nyt olisin saanut kuusi kerralla. Se olisi ollut ennätys, mutta liian ronskia minulle. Illalla en saattanut enää käydä katsomassa niitä.
– Tarkistakoon isäntä, kun kotiutuu.
Seuraavana aamuna, töihin lähtiessäni, en kuitenkaan malttanut olla kurkkaamatta sankoon.
Emo oli paennut paikalta, mutta poikaset olivat vielä sangossa.
'Pelastukoon ken voi!' vai miten se meni.
Toivon, että se pelastunut yksilö ei kanna kaunaa, eikä muuta meille takaisin, vaikka tiedän varsin hyvin, etten koskaan saa tietää totuutta.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Minkkiturkki (kaavanovelli)
Alkuperäinen teksti löytyy blogistani Hekotusta.
Työpäivän päätteeksi hän ajelee Konttiin, lähetyskirpputorille. Hänellä on tapana käydä siellä usein katsastamassa myyntiin tulleita löytöjä. Tänään hän kävelee suoraan myymälän peräosaan, huonekalu- ja tauluosastolle, mutta ei löydä mitään sytyttävää. Muuan rouva kuitenkin näyttää löytäneen maisemataulun. He keskustelevat taulusta hetken ja rouva on selvästikin tyytyväinen löytöönsä. Hän jatkaa kiertelyä. Osuu takkitelineelle ja siirtelee hajamielisenä henkareita, sillä hänellä ei ole juuri nyt erityistä takin ostotarvetta.
”Siinäpäs on ihana minkkiturkki”, hän toteaa ääneen itsekseen. Löytää punaisen ristin tunnuksella merkityn hintalapun ja lukee: 350 euroa. Aika kallis, hän miettii. Mitähän Heidi sanoisi tästä? Miniä ei hyväksy turkisten käyttöä, vaikka onkin Lapin tyttöjä.
”Vähän erilainen kuin yleensä, ei niin mummomainen, ja huppukin siinä on”, kolmikymppinen nainen sanoo hymyillen ja jatkaa matkaansa.
Hän riisuu kuluneen Coretex-kuoritakkinsa lattialle ja kietoutuu turkkiin. Se on kuin hänelle tehty, istuu hyvin. Hän peilaa, katselee edestä ja takaa, myhäilee onnellisena. Painaa kasvonsa hupun reunaa vasten ja tuntee lämpimän turkiksen tuoksun. Hän riisuu turkin yltään ja tutkii takin sisäpuolta. Toteaa, että se on siisti ja kulumaton. Vuorikankaaseen kiinnitetyssä leimassa lukee Ateljee Meeri Harmoinen, Savonlinna Imatra.
Sisaren hieno supilakki oli pitkäkarvainen ja pehmeä, tehdasvalmisteinen, ei omatekoinen niin kun hänen omansa. Hän on kateellinen, vaikka saakin joskus lainata sitä. Se on niin lämmin, että hiukset kastuivat, jos joutuu juoksemaan bussipysäkille. Se on supia, kaunis.
70-luvun alkupuolella turkisten käyttö oli tavallista ja sallittua. Muodissa olivat ’Koivistolaiset’ ja 'Nikita'. Niitä käytettiin, koska talvet olivat kylmiä. Ei ollut kettutyttöjä, ei. Sisarkin asui Savonlinnassa monta vuotta. Mahtaako tietää Meeri Harmoisen ateljeen
Hän painaa jälleen pehmeän karvan kasvolleen ja tuntee taas tuon tutun tuoksun, tekee nopean, kymmenen sekunnin ostopäätöksen ja kävelee kassalle turkki kainalossaan. Käsi silittää lempeästi takin hihaa. Osuu reikään. Hihassa on likimain viiden senttimetrin repeämä.
Lasikantisen kassatiskin takana seisoo kolme myyjää punaisissa liiveissään. Tiskin molemmilla puolilla on lukolliset vitriinit arvoesineitä varten. Tiskillä on uusi sirukorttilukija, jota hän ei ollut edellisellä kerralla nähnyt. Kassat jakavat asiakkaille ilmaisia mainospinssejä. Niissä on Kontin toimintaa tukevia iskulauseita. Yhdessä on teksti: ’En osta uutta, ostan muotia.’ ja toisessa: ’Kierrätän, siis autan.’ Kassajono matelee hitaasti eteenpäin, mutta hän odottaa vuoroaan kärsivällisesti.
Viimein hänen vuoronsa koittaa ja hän ehdottaa myyjälle, että saisi pienen alennuksen, koska hihassa on reikä. Myyjä tutkii reikää ja hintalappua. Toteaa, että sitä ei ole havaittu hinnoitteluvaiheessa, sillä hintalapussa ei ole ruksia vaurion merkkinä.
Hän tarjoutuu maksamaan turkista 300 € ja sanoo myyjälle: ”Voin korjata sen itse.”
Myyjä kysyy toisen kassalla olevan rouvan mielipidettä asiaan, mutta tämä ei osaa ratkaista pulmaa. Myyjätär hakee paikalle kolmannen henkilön, jolla on valtuudet päättää asian.
Kassalle saapuva nuori nainen tutkii reikää ja lausahtaa: "Periaatteemme on, että emme myy rikkinäistä tuotetta. Tämä pitää viedä varastolle ja vapaaehtoistyöntelijämme korjaavat sen."
Hän lähtee vielä takahuoneesta tarkistamaan, milloin se mahdollisesti saataisiin korjattua.
Hän odottaa ja odottaa. Lopulta myyjä palaa turkki kainalossaan ja ilmoittaa
- Kyllä se niin on, että emme myy rikkinäistä tuotetta.
- Haluan ostaa sen vaikka reikineen.
- Meillä on sellainen periaate.
- Milloin voisin saada sen?
- Parin, kolmen viikon päästä.
- Voinko varata sen?
- Siitä pitää maksaa varausmaksu.
- Paljonko se on?
- Vähintään 5 € tai kymmenen prosenttia tuotteen hinnasta.
- Voin maksaa varausmaksun, niin varmistun siitä, että saan sen sitten kun se on korjattu.
- No, jos otan vain teidän nimenne ja ilmoitamme sitten kun se on taas myynnissä, niin voitte tulla ostamaan.
Myyjä nojaa kynä kädessä tiskiin valmiina merkitsemään nimen paperille.
- Silloinhan joku muu ehtii ostaa sen ennen minua, hän sanoo pettyneenä.
Myyjä haluaa kuitenkin vain asiakkaan nimen, ei varausmaksua. He eivät tunnu pääsevän asiassa eteenpäin. Kassalle on kertynyt ihmisiä ja kaikki seuraavat tilanteen kehittymistä. Eräs rouva kysyy jo ihmeissään, mitä ihmettä täällä on meneillään. Kumpikaan ei edes vastaa rouvalle.
Kumma etten ole jo hermostunut, hän ajattelee.
- Ei voi olla totta? Myy nyt minulle se turkki reikineen päivineen. Haluan ostaa sen. En halua jäädä odottamaan kolmeksi viikoksi, että joku muu korjaa sen, koska voin tehdä sen hyvin itsekin, hän sanoo myyjälle vähän tuskastuneemmalla äänellä.
- Mutta kun meillä on sellaiset periaatteet, että rikkinäisiä tuotteita ei myydä.
Vaikuttaa jo siltä, että kaupanteosta ei kerta kaikkiaan tule mitään, mutta hän sanoo vielä.
- Viis periaatteista. Haluan ostaa sen turkin ja sen reiän, sopiiko?
- En voi sitten antaa siitä alennusta.
- Ei se haittaa, ostan myös sen reiän, ja maksan mitä hintalapussa lukee. Pääasia, että saan sen ja ettei minun tarvitse odotella ja ajella moneen kertaan saman asian takia.
Myyjä miettii.
- No, jos lasken hintaa 25 € tuosta reiästä.
- Minulle se sopii erinomaisesti, kiitos, hän toteaa helpottuneena.
Hän maksaa sirukortilla. Joutuu käyttämään korttia kolme kertaa, koska ei pysty keskittymään maksutapahtumaan. Maksu onnistuu. Hän pitää turkkia tukevasti kainalossaan. Kiitää myyjää. Hymyilee ja sanoo: "Toivottavasti et pahastunut, että olin niin sinnikäs. Minä todella halusin tämän."
"Joskus täytyy olla sinnikäs" myyjä vastaa ja hymyilee takaisin.
Hän poistuu tyytyväisenä. Autossa hän tuntee kutkuttavaa iloa omistamastaan minkkiturkista.
”Eivätpä kuolleet nämäkään minkit turhan takia”, hän ajattelee.
Työpäivän päätteeksi hän ajelee Konttiin, lähetyskirpputorille. Hänellä on tapana käydä siellä usein katsastamassa myyntiin tulleita löytöjä. Tänään hän kävelee suoraan myymälän peräosaan, huonekalu- ja tauluosastolle, mutta ei löydä mitään sytyttävää. Muuan rouva kuitenkin näyttää löytäneen maisemataulun. He keskustelevat taulusta hetken ja rouva on selvästikin tyytyväinen löytöönsä. Hän jatkaa kiertelyä. Osuu takkitelineelle ja siirtelee hajamielisenä henkareita, sillä hänellä ei ole juuri nyt erityistä takin ostotarvetta.
”Siinäpäs on ihana minkkiturkki”, hän toteaa ääneen itsekseen. Löytää punaisen ristin tunnuksella merkityn hintalapun ja lukee: 350 euroa. Aika kallis, hän miettii. Mitähän Heidi sanoisi tästä? Miniä ei hyväksy turkisten käyttöä, vaikka onkin Lapin tyttöjä.
”Vähän erilainen kuin yleensä, ei niin mummomainen, ja huppukin siinä on”, kolmikymppinen nainen sanoo hymyillen ja jatkaa matkaansa.
Hän riisuu kuluneen Coretex-kuoritakkinsa lattialle ja kietoutuu turkkiin. Se on kuin hänelle tehty, istuu hyvin. Hän peilaa, katselee edestä ja takaa, myhäilee onnellisena. Painaa kasvonsa hupun reunaa vasten ja tuntee lämpimän turkiksen tuoksun. Hän riisuu turkin yltään ja tutkii takin sisäpuolta. Toteaa, että se on siisti ja kulumaton. Vuorikankaaseen kiinnitetyssä leimassa lukee Ateljee Meeri Harmoinen, Savonlinna Imatra.
Sisaren hieno supilakki oli pitkäkarvainen ja pehmeä, tehdasvalmisteinen, ei omatekoinen niin kun hänen omansa. Hän on kateellinen, vaikka saakin joskus lainata sitä. Se on niin lämmin, että hiukset kastuivat, jos joutuu juoksemaan bussipysäkille. Se on supia, kaunis.
70-luvun alkupuolella turkisten käyttö oli tavallista ja sallittua. Muodissa olivat ’Koivistolaiset’ ja 'Nikita'. Niitä käytettiin, koska talvet olivat kylmiä. Ei ollut kettutyttöjä, ei. Sisarkin asui Savonlinnassa monta vuotta. Mahtaako tietää Meeri Harmoisen ateljeen
Hän painaa jälleen pehmeän karvan kasvolleen ja tuntee taas tuon tutun tuoksun, tekee nopean, kymmenen sekunnin ostopäätöksen ja kävelee kassalle turkki kainalossaan. Käsi silittää lempeästi takin hihaa. Osuu reikään. Hihassa on likimain viiden senttimetrin repeämä.
Lasikantisen kassatiskin takana seisoo kolme myyjää punaisissa liiveissään. Tiskin molemmilla puolilla on lukolliset vitriinit arvoesineitä varten. Tiskillä on uusi sirukorttilukija, jota hän ei ollut edellisellä kerralla nähnyt. Kassat jakavat asiakkaille ilmaisia mainospinssejä. Niissä on Kontin toimintaa tukevia iskulauseita. Yhdessä on teksti: ’En osta uutta, ostan muotia.’ ja toisessa: ’Kierrätän, siis autan.’ Kassajono matelee hitaasti eteenpäin, mutta hän odottaa vuoroaan kärsivällisesti.
Viimein hänen vuoronsa koittaa ja hän ehdottaa myyjälle, että saisi pienen alennuksen, koska hihassa on reikä. Myyjä tutkii reikää ja hintalappua. Toteaa, että sitä ei ole havaittu hinnoitteluvaiheessa, sillä hintalapussa ei ole ruksia vaurion merkkinä.
Hän tarjoutuu maksamaan turkista 300 € ja sanoo myyjälle: ”Voin korjata sen itse.”
Myyjä kysyy toisen kassalla olevan rouvan mielipidettä asiaan, mutta tämä ei osaa ratkaista pulmaa. Myyjätär hakee paikalle kolmannen henkilön, jolla on valtuudet päättää asian.
Kassalle saapuva nuori nainen tutkii reikää ja lausahtaa: "Periaatteemme on, että emme myy rikkinäistä tuotetta. Tämä pitää viedä varastolle ja vapaaehtoistyöntelijämme korjaavat sen."
Hän lähtee vielä takahuoneesta tarkistamaan, milloin se mahdollisesti saataisiin korjattua.
Hän odottaa ja odottaa. Lopulta myyjä palaa turkki kainalossaan ja ilmoittaa
- Kyllä se niin on, että emme myy rikkinäistä tuotetta.
- Haluan ostaa sen vaikka reikineen.
- Meillä on sellainen periaate.
- Milloin voisin saada sen?
- Parin, kolmen viikon päästä.
- Voinko varata sen?
- Siitä pitää maksaa varausmaksu.
- Paljonko se on?
- Vähintään 5 € tai kymmenen prosenttia tuotteen hinnasta.
- Voin maksaa varausmaksun, niin varmistun siitä, että saan sen sitten kun se on korjattu.
- No, jos otan vain teidän nimenne ja ilmoitamme sitten kun se on taas myynnissä, niin voitte tulla ostamaan.
Myyjä nojaa kynä kädessä tiskiin valmiina merkitsemään nimen paperille.
- Silloinhan joku muu ehtii ostaa sen ennen minua, hän sanoo pettyneenä.
Myyjä haluaa kuitenkin vain asiakkaan nimen, ei varausmaksua. He eivät tunnu pääsevän asiassa eteenpäin. Kassalle on kertynyt ihmisiä ja kaikki seuraavat tilanteen kehittymistä. Eräs rouva kysyy jo ihmeissään, mitä ihmettä täällä on meneillään. Kumpikaan ei edes vastaa rouvalle.
Kumma etten ole jo hermostunut, hän ajattelee.
- Ei voi olla totta? Myy nyt minulle se turkki reikineen päivineen. Haluan ostaa sen. En halua jäädä odottamaan kolmeksi viikoksi, että joku muu korjaa sen, koska voin tehdä sen hyvin itsekin, hän sanoo myyjälle vähän tuskastuneemmalla äänellä.
- Mutta kun meillä on sellaiset periaatteet, että rikkinäisiä tuotteita ei myydä.
Vaikuttaa jo siltä, että kaupanteosta ei kerta kaikkiaan tule mitään, mutta hän sanoo vielä.
- Viis periaatteista. Haluan ostaa sen turkin ja sen reiän, sopiiko?
- En voi sitten antaa siitä alennusta.
- Ei se haittaa, ostan myös sen reiän, ja maksan mitä hintalapussa lukee. Pääasia, että saan sen ja ettei minun tarvitse odotella ja ajella moneen kertaan saman asian takia.
Myyjä miettii.
- No, jos lasken hintaa 25 € tuosta reiästä.
- Minulle se sopii erinomaisesti, kiitos, hän toteaa helpottuneena.
Hän maksaa sirukortilla. Joutuu käyttämään korttia kolme kertaa, koska ei pysty keskittymään maksutapahtumaan. Maksu onnistuu. Hän pitää turkkia tukevasti kainalossaan. Kiitää myyjää. Hymyilee ja sanoo: "Toivottavasti et pahastunut, että olin niin sinnikäs. Minä todella halusin tämän."
"Joskus täytyy olla sinnikäs" myyjä vastaa ja hymyilee takaisin.
Hän poistuu tyytyväisenä. Autossa hän tuntee kutkuttavaa iloa omistamastaan minkkiturkista.
”Eivätpä kuolleet nämäkään minkit turhan takia”, hän ajattelee.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
TEHTÄVÄ 2. puolen sivun aihio
Pakolliset sanat: mikään ei ole tavanomaista, teini rokkistara ja lappiloma
He nousevat junaan Oulusta.
Pieni seurue etenee Pyhäkeron autiotuvalle ja yöpyy. Aamuseitsemältä he lähtevät kapuamaan Pyhäkeron huipulle. Teini, rokkistara on ensimmäisellä lappilomallaan.
Hän seisoo tunturin laella ja katselee kaukaisuuteen, yli uljaan maiseman. Hän näkee kauas pohjoiseen Hetan, Haltin ja Norjan suuntaan. Hän tuntee itsensä pieneksi ja nöyräksi. Luonto mykistää.
He laskeutuvat reittiä pitkin Sioskurun autiotuvalle, jossa ruokailevat ja lepäävät.
Sioskurulta he lähtevät kävelemään etelään. Polku on helppokulkuista ja tasainen. Ukkonen jyrähtää ja tuuli ulvoo tunturissa. He poikkeavat reitiltä ja hakevat suojaa Tappurin autiotuvalta. Siellä mikään ei ole tavanomaista; miksi pitäisi olla? Aika on pysähtynyt. Tunnelma on taianomainen. Hän huutaa tuuleen, joikaa.
He nousevat junaan Oulusta.
Pieni seurue etenee Pyhäkeron autiotuvalle ja yöpyy. Aamuseitsemältä he lähtevät kapuamaan Pyhäkeron huipulle. Teini, rokkistara on ensimmäisellä lappilomallaan.
Hän seisoo tunturin laella ja katselee kaukaisuuteen, yli uljaan maiseman. Hän näkee kauas pohjoiseen Hetan, Haltin ja Norjan suuntaan. Hän tuntee itsensä pieneksi ja nöyräksi. Luonto mykistää.
He laskeutuvat reittiä pitkin Sioskurun autiotuvalle, jossa ruokailevat ja lepäävät.
Sioskurulta he lähtevät kävelemään etelään. Polku on helppokulkuista ja tasainen. Ukkonen jyrähtää ja tuuli ulvoo tunturissa. He poikkeavat reitiltä ja hakevat suojaa Tappurin autiotuvalta. Siellä mikään ei ole tavanomaista; miksi pitäisi olla? Aika on pysähtynyt. Tunnelma on taianomainen. Hän huutaa tuuleen, joikaa.
TEHTÄVÄ 1. Takauma/ Mininovelli (Ainolan puisto)
TEHTÄVÄ 1. Takauma/ Mininovelli
Paikka Ainolan puistossa / jokin kohta/muisto
Paikka Ainolan puistossa / jokin kohta/muisto
Nainen seisoo Pokkitörmällä ja katselee puistoon. Sade on lakannut, mutta puuportaat ovat liukkaat. Aurinko kurkkii pilvenraosta. Hyvä ja happirikas ilma, hän tuumaa, kiristää lenkkarin nauhat ja lähtee hölkäten liikkeelle. Hän kiertelee polkuja ristiin rastiin, vilkaisee kelloa ja päättää vielä kiertää museon. Kuluttaa aikaa. Puistossa on rauhallista. Hän kokee omistavasta tämän kauniin ympäristön.
Polun päässä keski-ikäinen mies kävelee kohti. Selittämätön pelko ottaa vallan. Pakko kohdata hän ajattelee. Toruu itseään, hiljentää vauhtia, mutta ei pysty kääntymään takaisin. Mies lähestyy. Pokkinen ja lyseo näkyvät taustalla. Mies tulee kohdalle. Repäisee takkinsa auki. Nainen säikähtää ja säntää juoksuun. Juoksee kovaa. Ei katso taakseen. Pysähtyy vasta Lyseon ovella. Sydän hakkaa.
Hän rauhoittuu, kun salista kantautuu Pjotr Tšaikovskin Sokerihaltijattaren tanssi.
Tyttären balettitunti päättyy viideltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)