Minkkiturkki (kaavanovelli)

Alkuperäinen teksti löytyy blogistani Hekotusta.

Työpäivän päätteeksi hän ajelee Konttiin, lähetyskirpputorille. Hänellä on tapana käydä siellä usein katsastamassa myyntiin tulleita löytöjä. Tänään hän kävelee suoraan myymälän peräosaan, huonekalu- ja tauluosastolle, mutta ei löydä mitään sytyttävää. Muuan rouva kuitenkin näyttää löytäneen maisemataulun. He keskustelevat taulusta hetken ja rouva on selvästikin tyytyväinen löytöönsä. Hän jatkaa kiertelyä. Osuu takkitelineelle ja siirtelee hajamielisenä henkareita, sillä hänellä ei ole juuri nyt erityistä takin ostotarvetta.

”Siinäpäs on ihana minkkiturkki”, hän toteaa ääneen itsekseen. Löytää punaisen ristin tunnuksella merkityn hintalapun ja lukee: 350 euroa. Aika kallis, hän miettii. Mitähän Heidi sanoisi tästä? Miniä ei hyväksy turkisten käyttöä, vaikka onkin Lapin tyttöjä.
”Vähän erilainen kuin yleensä, ei niin mummomainen, ja huppukin siinä on”, kolmikymppinen nainen sanoo hymyillen ja jatkaa matkaansa.

Hän riisuu kuluneen Coretex-kuoritakkinsa lattialle ja kietoutuu turkkiin. Se on kuin hänelle tehty, istuu hyvin. Hän peilaa, katselee edestä ja takaa, myhäilee onnellisena. Painaa kasvonsa hupun reunaa vasten ja tuntee lämpimän turkiksen tuoksun. Hän riisuu turkin yltään ja tutkii takin sisäpuolta. Toteaa, että se on siisti ja kulumaton. Vuorikankaaseen kiinnitetyssä leimassa lukee Ateljee Meeri Harmoinen, Savonlinna Imatra.

Sisaren hieno supilakki oli pitkäkarvainen ja pehmeä, tehdasvalmisteinen, ei omatekoinen niin kun  hänen omansa. Hän on kateellinen, vaikka saakin joskus lainata sitä.  Se on niin lämmin, että hiukset kastuivat, jos joutuu juoksemaan bussipysäkille. Se on supia, kaunis.

70-luvun alkupuolella turkisten käyttö oli tavallista ja sallittua. Muodissa olivat ’Koivistolaiset’ ja 'Nikita'. Niitä käytettiin, koska talvet olivat kylmiä. Ei ollut kettutyttöjä, ei. Sisarkin asui Savonlinnassa monta vuotta. Mahtaako tietää Meeri Harmoisen ateljeen


Hän painaa jälleen pehmeän karvan kasvolleen ja tuntee taas tuon tutun tuoksun, tekee nopean, kymmenen sekunnin ostopäätöksen ja kävelee kassalle turkki kainalossaan. Käsi silittää lempeästi takin hihaa. Osuu reikään. Hihassa on likimain viiden senttimetrin repeämä.

Lasikantisen kassatiskin takana seisoo kolme myyjää punaisissa liiveissään. Tiskin molemmilla puolilla on lukolliset vitriinit arvoesineitä varten. Tiskillä on uusi sirukorttilukija, jota hän ei ollut edellisellä kerralla nähnyt.  Kassat jakavat asiakkaille ilmaisia mainospinssejä. Niissä on Kontin toimintaa tukevia iskulauseita. Yhdessä on teksti: ’En osta uutta, ostan muotia.’ ja toisessa: ’Kierrätän, siis autan.’ Kassajono matelee hitaasti eteenpäin, mutta hän odottaa vuoroaan kärsivällisesti.

Viimein hänen vuoronsa koittaa ja hän ehdottaa myyjälle, että saisi pienen alennuksen, koska hihassa on reikä. Myyjä tutkii reikää ja hintalappua. Toteaa, että sitä ei ole havaittu hinnoitteluvaiheessa, sillä hintalapussa ei ole ruksia vaurion merkkinä.
Hän tarjoutuu maksamaan turkista 300 € ja sanoo myyjälle: ”Voin korjata sen itse.”
Myyjä kysyy toisen kassalla olevan rouvan mielipidettä asiaan, mutta tämä ei osaa ratkaista pulmaa. Myyjätär hakee paikalle kolmannen henkilön, jolla on valtuudet päättää asian.
Kassalle saapuva nuori nainen tutkii reikää ja lausahtaa: "Periaatteemme on, että emme myy rikkinäistä tuotetta. Tämä pitää viedä varastolle ja vapaaehtoistyöntelijämme korjaavat sen."
Hän lähtee vielä takahuoneesta tarkistamaan, milloin se mahdollisesti saataisiin korjattua.

Hän odottaa ja odottaa. Lopulta myyjä palaa turkki kainalossaan ja ilmoittaa
-    Kyllä se niin on, että emme myy rikkinäistä tuotetta.
-    Haluan ostaa sen vaikka reikineen. 
-    Meillä on sellainen periaate. 
-    Milloin voisin saada sen? 
-    Parin, kolmen viikon päästä.
-    Voinko varata sen?
-    Siitä pitää maksaa varausmaksu.
-    Paljonko se on?
-    Vähintään 5 € tai kymmenen prosenttia tuotteen hinnasta.
-    Voin maksaa varausmaksun, niin varmistun siitä, että saan sen sitten kun se on korjattu.
-    No, jos otan vain teidän nimenne ja ilmoitamme sitten kun se on taas myynnissä, niin voitte tulla ostamaan.

Myyjä nojaa kynä kädessä tiskiin valmiina merkitsemään nimen paperille.

-    Silloinhan joku muu ehtii ostaa sen ennen minua, hän sanoo pettyneenä.

Myyjä haluaa kuitenkin vain asiakkaan nimen, ei varausmaksua. He eivät tunnu pääsevän asiassa eteenpäin. Kassalle on kertynyt ihmisiä ja kaikki seuraavat tilanteen kehittymistä. Eräs rouva kysyy jo ihmeissään, mitä ihmettä täällä on meneillään. Kumpikaan ei edes vastaa rouvalle.

Kumma etten ole jo hermostunut, hän ajattelee.

-    Ei voi olla totta? Myy nyt minulle se turkki reikineen päivineen. Haluan ostaa sen. En halua jäädä odottamaan kolmeksi viikoksi, että joku muu korjaa sen, koska voin tehdä sen hyvin itsekin, hän sanoo myyjälle vähän tuskastuneemmalla äänellä.
-    Mutta kun meillä on sellaiset periaatteet, että rikkinäisiä tuotteita ei myydä.

Vaikuttaa jo siltä, että kaupanteosta ei kerta kaikkiaan tule mitään, mutta hän sanoo vielä.

-    Viis periaatteista. Haluan ostaa sen turkin ja sen reiän, sopiiko?
-    En voi sitten antaa siitä alennusta.
-    Ei se haittaa, ostan myös sen reiän, ja maksan mitä hintalapussa lukee. Pääasia, että saan sen ja ettei minun tarvitse odotella ja ajella moneen kertaan saman asian takia.

Myyjä miettii.

 -    No, jos lasken hintaa 25 € tuosta reiästä.

-    Minulle se sopii erinomaisesti, kiitos, hän toteaa helpottuneena.

Hän maksaa sirukortilla. Joutuu käyttämään korttia kolme kertaa, koska ei pysty keskittymään maksutapahtumaan. Maksu onnistuu. Hän pitää turkkia tukevasti kainalossaan. Kiitää myyjää. Hymyilee ja sanoo: "Toivottavasti et pahastunut, että olin niin sinnikäs. Minä todella halusin tämän."
"Joskus täytyy olla sinnikäs" myyjä vastaa ja hymyilee takaisin.
Hän poistuu tyytyväisenä. Autossa hän tuntee kutkuttavaa iloa omistamastaan minkkiturkista.
”Eivätpä kuolleet nämäkään minkit turhan takia”, hän ajattelee.