Käskyläinen
kultanapit, miekat ja tupsut esikuntaupseeriston puvuissa, jääkärien ja husaarien nauhat vilahtelivat hautojen välissä,
joiden valkoiset tahi mustat ristit ojentelivat murheellisia käsivarsiaan, rautaisia, marmorisia tai puisia käsivarsiaan
yli kuolleiden kadonneen kansan.
Haudattiin eversti Limousinin vaimo. Hän oli hukkunut kaksi päivää sitten eräällä uimaretkellä.
Hautajaismenot olivat päättyneet, niiden toimittajat läihteneet, mutta eversti, jota muutamat upseerit tukivat, seisoi
vielä avoimen haudan ääressä. Sen pohjalla hän näkipuuarkun, johon oli kätketty hänen nuoren vaimonsa ruumis.
Eversti oli miltei jo vanhus, iso, laiha, valkoviiksinen mies, joka kolme vuotta sitten oli nainut toverinsa tyttären
Tämä oli jäänyt orvoksi isänsä, eversti Sortisin kuoltua.
Kapteeni ja luutnantti, joihin heidän päällikkönsä nojasi, koettivat viedä hänet pois. Multa hän vastusleli silmät
täynnä kyyneleitäi, joita hän miehuullisesti pidätti ja sopersi hiljakseen: ,,Ei, ei, vielä hetkinen". Hän tahtoi itsepintai-
sesli yhä, vaikka horjuvin jaloin, seisoa tuon haudan ääressä, joka hänestä näiytti pohjattomalta kuilulta ja
johon oli vaipunut hänen sydämensä, hänen elämänsä, kaikki, mitä hänellä oli maan päällä jäljellä ollut.
Äkkiä lähestyi everstiä kenraali Ormont, tarttui häintä käsivarresta ja veti häntä melkein väkisin pois, sanoen:
,,Kas niin, kas niin, vanha toveri, ei tänne voi jäädä". Silloin eversti totteli ja palasi kotiinsa.
Kun hän oli avannut työhuoneensa oven, huomasi hän kirjoituspöydäIlään kirjeen. Otettuaan sen käteensä oli hän
häimmästyksestä ja mielenliikutuksesta vähällä kaatua. Hän oli tuntenut vaimonsa käsialan. Ja kuoressa oli päivän
leima. Hän repäsi auki kotelon ja luki:
,,Isä!
Sallikaa minun sanoa teitä vielä isäksi niinkuin ennen. Kun saatte tänän kirjeen, olen jo kuollut ja maan povessa.
Kenties voitte silloin antaa minulle anteeksi. En yritä lainkaan saada teitä heltymään enkä lieventää rikostani.
Tahdon vain ihan vilpittömästi naisena, joka tunnin kuluitua aikoo tappaa itsensä, sanoa teille koko totuuden, aivan täydellisesti.
Kun jalomielisesti otitte minut vaimoksenne, antauduin minä kiitollisuudesta teille ja olenkin teitä rakastanut kuin pikku tyttö täydestä syelämestäni.
Olen rakastanut teitä niinkuin omaa isääni, melkein yhtä paljon, ja eräänä päivänä, jolloin istuin polvellanne ja te minua suutelitte, sanoin
teitä ,,isäksi" kuin itsestään. Se oli sydämen vaistomainen, omaehtoinen ääni. Todellakin olitte minulle isä, ainoastaan isä.
Te nauroitte ja sanoitte: ,,Sano minua aina siksi, lapseni, se huvittaa minua!"
Me saavuimme tähän kaupunkiin ja - antakaa arnteeksi, isä ! - minä rakastuin.
Oi, minä taistelin kauan vastaan, melkein kaksi vuotta -" huomaikaa tarkoin - kaksi vuotta, ja sitten minä taivuin, tein rikoksen, minusta tuli langennut vaimo.
Mutta se toinen? - Ette arvaa, kuka hän on. Olen aina levollinen häneen nähden, sillä niitä oli kaksitoista niitä upseereja, jotka aina olivat ympärilläni ja seurassani,
jia joita te nimititte kahdentoista tähtisikermäksi.
Älkää, isä, koettako saada selkoa hänestä älkääkä vihatko häntä! Hän on tehnyt vain, mitä kuka muu tahansa hänen sijassaan olisi tehnyt, ja sitäpaitsi olen varma,
että hänkin rakasti minua täydestä sydämestään.
Mutta kuulkaa - eräänä päivänä meillä oli määrä tavata toisemme Kurppasaarella, tiedättehän sen pienen saaren myllyn toisella puolella. Minun oli tultava sinne
uimalla ja hänen oli odotettava minua pensaikossa ja sitten oltava siellä iltaan asti, jottei kukaan näkisi hänen sieltä lähtevän. Olin juuri tullut hänen luokseen, kun
oksat taipuivat syrjään ja me näimme edessämme käskyläisenne Philippen, joka oli yllättänyt meidät. Tunsin, että olimme hukassa ja huudahdin äänekkäästi.
Silloin sanoi hän, ystäväni, minulle: ,,Ui pois täältä hiljakseen, rakkaani, ja jätä minut tänne tuon miehen kanssa!"
Minä läksin niin masentuneena, että olin vähällä hukkua ja palasin luoksenne odottaen jotakin kauheata.
Tunnin perästäkuiskasi Philippe minulle salin viereisessä välikössä, hänet tavatessani siellä: ,,Olen rouvan käskettävissä, jos rouvalla on joku kirje toimitettava."
Käsitin silloin että hän oli lahjottu, että ystäväni oli hänelle antanut lahjuksia.
Annoin hänelle todellakin kirjeitä, kaikki kirjeeni. Hän toimitti ne perille ja toi minulle vastaukset.
Tätä menoa jatkui kahden kuukauden verran. Me luotimme häneen, niinkuin tekin olette aina häneen luottanut.
Mutta nähkääs, isä, mitä tapahtui. Eräänä päivänä, kun olin tullut samalle saarelle uiden, mutta yksin, tapasin siellä käskyläisenne. Tämä mies odotti mintut ja ilmoitti,
että aikoi ilmiantaa minut teille ja jättää teille hänen hallussaan olevat kirjeet, jotka hän oli varastanut, ellen antautuisi hänen himonsa uhriksi.
Oi, isä, isä! Minut valtasi pelko, inhottava, halpamainen pelko, pelko teidän tähtenne: varsinkin, teidäin, joka olette niin hyvä ja jonka olin pettänyt, pelko myöskin hänen
tähteusä - olisitte tappanut hänet - ehklipä itsenikin tähden en tiedä, olin kuin hullu, huumaantunut, ajattelin vielä kerran lahjoa tuon viheliäisen, joka myöskin, häpeä sanoa,
rakasti minua!
Mehän olemme niin heikkoja, me, että joudumme päästä pyörälle paljon pikemmin kuin te. Ja sitten, kun kerran on langennut, niin lankeaa yhä alemma, yhä alemma!
Tiedänkö edes, mitä olen tehnyt? Ymmärsin vain, että jommankumman teistä ja minun oli kuoltava - ja minä antauduin tuolle heittiölle.
Näette nyt, isä, etten ollenkaan yritä puolustautua.
Sitten, sitten - sitten tapahtui se, mikä minun olisi pitänyt ennakolta jo tietää, - hän otti ja otti yhä uudelleen minut milloin vain tahtoi pelottelemalla minua. Hänkin oli
rakastajani niinkuin tuo toinen joka päivä. Eikö olekin inhoittavaa? Ja mikä rangaistus, isä!
Silloin sanoin itselleni: ,,Täytyy kuolla!" Eläessäni en olisi voinut tunnustaa teille tämmöistä rikosta. Kuolleena uskallan sen tehdä. En voinut enää muuta tehdä kuin
kuolla, ei mikään muu olisi voinut pestä minua puhtaaksi, olin jo liiaksi tahrattu. En voinut enää rakastaa enkä olla rakastettu, minusta tuntui, että saastutin koko maailman
jo pelkällä kädenpuristuksellanikin.
Heti paikalla menen uimaan enkä palaja enää.
Rakastajani toimittaa tämän kirjeen teille. Häin saa sen kuolemani jälkeen ja tietämättä asiasta mitään lähettää sen teille täyttäen viimeisen toivomukseni. Ja te, te luette
sen hautuumaalta palaituanne.
Hyvästi, isä, muuta ei ninullaei ole teille sanottavaa.
Tehkää mitä tahdotie ja antakaa anteeksi minulle."
Eversti pyyhki otsaansa, joka tihkui hikeä. Hänen kylmäverisyytensä, tuo taistelujen aikain kylmäverisyys, oli yht'äkkiä vallannut hänet.
Hän soitti kelloa.
Ilmestyi palvelija.
- Läihettäkää tänne Philippe, sanoi hän.
Sitten aukaisi hän puoleksi pöytänsä laatikon.
Käiskyläinen, kookas, punaviiksinen, viekkaan näköinen, Iuihusilmäinen sotamies astui miltei heti huoneeseen.
Eversti katsoi häntä suoraan silmiin.
- Sanot minulle heti vaimoni rakastajan nimen.
- Mutta, eversti. . .
Eversti otti esille revolverin puoleksi avatusta laatikosta.
- Kas niin, ja pian, tiedät, etten laske leikkiä.
- No niin, eversti... se on kapteeni Saint Albert.
Tuskin oli hän lausunut tämän nimen, kun liekki poltti hänen silmänsä ja hän kaatui kasvoilleen, kuulan reikä keskellä otsaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti