Guy de Maupassant - Rakkaus

Guy de Maupassant - Novelleja I

RAKKAUS.

Muutamia sivuja metsästäjän päiväkirjasta.

. . . Luin juuri sanomalehdestä eräästä rakkaustarinasta,

Mies tappoi naisen ja surmasi sitten itsensä. Siis hän rakasti naista. Yhdentekevä, keitä he olivat. Heidän rakkautensa vain on minulle tärkeä; eikä se ole minusta mielenkiintoinen lainkaan sentähden, että se minua liikuttaisi tahi ihmetyttäisi tahi kuohuttaisi sydäntäni tahi herättäisi minussa ajatuksia, vaan sentähden, että se johdattaa mieleeni erään nuoruuteni muiston, omituisen metsästysmuiston, jolloin minulle näyttäytyi rakkaus samalla lailla kuin ensimmäisille kristityille risti taivaalla.

Olen syntynyt alkuihmisen kaikki vaistot ja aistimukset veressäni, joita sivistyneen ihmisen järkeilyt ja mielenliikutukset jo ovat laimentaneet. Rakastan metsästystä intohimoisesti, ja verta vuotava eläin, veriset höyhenet, verikäsilläni kouristavat sydäntäni niin, että se on pakahtua.

Sinä vuonna loppupuolella syksyä, tulivat kylmät yht'äkkiä ja eräs serkkuni, Karl de Rouville, tahtoi minut kanssaan rämeikköön sorsia ampumaan päivän noustessa.

Serkkuni, neljänkymmenen vanha vekkuli, punaverinen, hyvin roteva ja parrakas maalaisylimys, tuollainen herttainen, hilpeäluontoinen, gallialaishenkinen puolivilli, asui eräänlaisessa karjanhoitohovissa, avarassa laaksossa, jossa juoksi joki. Mäenrinteet olivat kummaltakin puolin metsän peittämät vanhan herrasmetsän, jossa oli jäljellä  erinomaisia puita ja jossa saattoi tavata Ranskan mitä harvinaisinta metsänriistaa. Siellä saattoi ampua toisinaan kotkiakin, ja muuttolinnut, jotka tuskin koskaan saapuivat meidän liian ihmisrikkaille seuduille, pysähtyivät miltei erehtymättä näihin vuosisataisiin puihin, aivan kuin olisivat tietäneet tahi vanhastaan tunteneet tämän entisaikain metsänkulman olemassaolon, joka oli säästetty antamaan heille suojaa heidän lyhyellä öisellä levähdyksellään.

Laaksossa oli isoja, ojien kostuttamia heinistöjä, joita aidat erottivat toisistaan, ja edempänä laajeni joki, joka sille kohdalle asti oli kanavoitu, avaraksi rämeeksi. Tämä räme, ihmeellisin metsästysalue, minkä eläessäni olen nähnyt, oli serkkuni suurimman huolenpidon esineenä,  ja hän hoiti sitä aivan kuin jotakin puistoa. Läpi äärettömän ison ruohikon, jota se kasvoi ylt'yleensä ja joka teki sen eloisaksi, äänekkäästi aaltoilevaksi,  oli kaivettu kapeita reittejä, joita myöten laakeat ruuhet sauvomalla saattoivat kulkea ihan hiljaa tämän liikkumattoman veden pinnan hipaisten puun juuria, pelästyttäen kaloja nopeasti pakoon kaislojen välitse ja tumma- ja suippopäisiä kurppia luota pikaa katoamaan sukelluksiin.

Rakastan vettä rajattoman intohimoisesti, merta,  vaikka se on liiankin suuri, liian riehuva, mahdoton hallita, virtoja, jotka ovat niin sieviä mutta juoksevat, kiitävät, rientävät pois ja varsinkin rämeitä, joissa sykkii vesieläinten koko tuntematon elämä. Suomaa on kokonainen maailma maan päällä, aivan erikoinen maailma, joka elää omaa elämäänsä, jolla on omat vakituiset asujamensa ja tilapäiset matkustajansa, äänensä, liikkeensä ja varsinkin salaperäisyytensä. Ei ole välistä mitään sen hämmästyttävämpää, huolestuttavampaa, kauhistuttavampaa kuin suomaa. Mistä johtuu tuo pelon tunne, joka liitelee näitten vesiperäisten, matalain tasankojen yllä? Ovatko siihen syynä ruohikkojen epämääräinen kahina, oudot virvatulet, syvä hiljaisuus, joka verhoo ne tyyniin öihin, vaiko eriskummalliset usmat, jotka laahustavat kaislikkoa pitkin kuin kuolleitten vaatteet, vaiko ehkä tuo huomaamaton hipinä, niin kevyt niin vieno, mutta paljon kammottavampi toisinaan kuin ihmisten kanuunain laukaukset tahi taivaan ukkosen jyrinä, tuo rämeitten hipinäkö se herättää ajatuksen unelmien maista, maista hirvittävistä, joissa piilee joku tietymätön ja kauhea salaisuus?

Ei. Jotakin muuta siitä huokuu, toisenlaista salaperäisyyttä, paljon syvempää paljon painavampaa liitelee noissa paksuissa usvissa, ehkäpä itse luomisen salaperäisyys. Sillä eikö juuri seisovassa ja mutaisessa vedessä, märkien maapetien raskaassa kosteudessa auringon lämmön vaikutuksesta liikahtanut, värähtänyt auennut päivän valoon elämään ensimmäinen itu?

Saavuin serkkuni luo iltapäivällä. Oli tavattoman tuimapakkanen.

Syödessämme päivällistä suuressa ruokasalissa, jonka kaappien päällystät, seinät, katot, olivat täynnä täytettyjä lintuja siivet levällään tahi istumassa nauloilla kiinnitetyillä oksilla haukkoja, kahlaajia, pöllöjä, kotkia, kertoi minulle serkkuni, joka itse puettuna hylkeennahkatakkiin oli omituisen kylmien maitten eläimen näköinen, toimenpiteistään, joihin oli ryhtynyt seuraavan yön varalle.

Meidän oli lähdettävä kello puoli neljä aamulla saapuaksemme puoli viiden tienoissa metsästyspaikallemme. Tälle paikalle oli rakennettu maja jäästä suojelemaan meitä ennen päivän nousua heräävää kirpeätä tuulta vastaan, tuota jäätävää tuulta, joka puree ihoa kuin sahanterä, pistelee sitä kuin myrkkyneulat, vääntää sitä kuin pihdeillä ja polttaa kuin tuli.

Serkkuni hieroi käsiään sanoen: ,,En ole koskaan tämmöistä pakkasta nähnyt; ennen kello kuutta iltasella oli jo enemmän kuin kaksitoista astetta alle nollan."

Heittäydyin vuoteelleni kohta syönnin jälkeen ja nukuin suuren takkavalkean loimutessa huoneeni uunissa.

Täsmälleen kello kolme minut herätettiin. Minä puolestani otin päälleni lampaannahkaturkin ja serkkuni Karlen tapasin puettuna karhunnahkaiseen. Juotuamme kumpikin kaksi kuppia kuumaa kahvia ja siihen kaksi ryypyllistä hienoa konjakkia, lähdimme matkaan yhden vartijan ja kahden koiran, Plongeonin ja Pierrotin, seurassa.

Kohta ulos tultuamme tunsin pakkasen ruumiissani ytimiin asti. Oli tuommoinen yö, jolloin maa näyttää olevan ikäänkuin kylmään kuollut.  Jäätynyt ilma pitää vastaan, tuntuu, kuin sitä voisi kosketella; ei henkäyskään eitä liikuta; se on kiintynyt kiinni, hievahtamatta; se puree, tunkee läpi, kuivetuttaa, tappaa puut, kasvit, hyönteiset, pikkulinnutkin, jotka putoilevat oksilta kovalle maalle ja kovettuvat, samoin kuin se itsekin pakkasen puristuksesta.

Kuu, sen viimeinen neljännes, oli ihan kallellaan, aivan kalpeana, näytti menehtyvän keskellä avaruutta; se tuntui niin heikolta, ettei jaksanut enää liikkua, pysyi vain paikoillaan siellä ylhäällä taivaan tuimuuden kuuristama, tehottomaksi tekemänä. Se levitti vain nuivaa ja murheellista valoa maailmaan, tuota kuolevaa kelmeätä valoa, jota se heittää meille joka kuukausi ennen uudelleen heräämistään.

Astuimme rinnakkain, Karl ja minä, selkä kumarassa, kädet taskuissa ja pyssy kainalossa. Saappaamme, jotka olivat villasien sisässä, jotta voisimme luiskahtamatta astua jäätyneen joen pintaa, eivät antaneet mitään ääntä; ja minä katselin valkoista höyryä, jonka koiriemme hengitys synnytti.

Olimme kohta rämeen laidassa ja käännyimme eräälle kuivien kaislojen väliselle tielle, joka kulki tämän matalan metsikön läpi.

Kyynärpäämme, jotka koskivat kaislojen nauhantapaisiin pitkiin lehtiin, synnyttivät jälkeemme hienoa kahinaa, ja minä tunsin enemmän kuin koskaan ennenmieleni valtaavan sen voimakkaan ja omituisen liikutuksen, jonka minussa aina suomaat herättävät. Tämä tässä oli kuollut, kuollut pakkaseen, koska kuljimme sitä myöten, sen kuivuneen kaislikon keskellä.

Yht'äkkiä huomasin tien käänteessä jäämajan, joka oli meille suojaksi rakennettu. Astuin sinne sisään, ja kun vielä oli lähes tunti jäljellä matkailevien lintujen heräämiseen, niin kääriydyin peitteeseeni lämmitelläkseni itseäni.

Siinä selin loikoen katselin tuota muodotonta kuuta, jolla oli neljä sakaraa katsottuna tämän napaseutumajan himmeästi kuultavan seinän kautta.

Serkkuni Karl kävi levottomaksi : ,,Samantekevä, saammeko tänään paljon ammutuksi", sanoi hän ,,mutta en tahdo, että vilustuisit; viritämme valkean." Ja hän antoi vartijalle käskyn taittaa kaisloja.

Niistä tehtiin kasa keskelle majaamme, jonka kattoon teimme savureiän; ja kun punainen liekki kohosi pitkin kristallikirkkaita seiniä, niin alkoivat nämä verkalleen sulaa, aivan kuin nuo jääkivet olisivat hikoilleet.

Karl, joka oli jäänyt ulkopuolelle, huusi minulle; ,,Tulehan katsomaan!"

Minä menin ulos ja aivan ällistyin hämmästyksestä. Kartionmuotoinen majamme oli äärettömän suuren, tulisydämisen hohtokiven kaltainen, joka äkkiä oli kasvanut rämeen jäätyneestä vedestä. Ja sisällä näkyi kaksi eriskummallista hahmoa; siellä lämmittelivät koiramme.

Mutta päittemme ylitse kiiti omituinen, hurja riihaton kirkuna. Tulemme oli herättänyt metsälinnut.

Ei mikään kuohuta mieltäni yhtä paljon kuin tuo ensimmäinen äännähdys elämästä, jota ei näe lainkaan ja joka liitää hämärässä ilmassa niin nopeaan, niin kaukana, ennenkuin taivaan rannalla valkenee talvipäivän ensimmäinen sarastus. Minusta tuntuu tämmöisenä aamunkoiton jäätävänä hetkenä, että tuo siipien kantama, pakeneva huuto, on maailman sielun huokaus!

Karl huusi: ,,Sammuttakaa valkea! Päivä koittaa."

Taivas alkoi todellakin vaaleta ja sorsalaumat kulkivat pitkinä, nopeina pian haihtuvina juovina taivaan laella.

Pimeässä välähti tuli, Karl oli ampunut laukauksen; ja molemmat koirat syöksyivät esille.

Sitten me tähtäsimme yhtä mittaa, vuoroin hän, vuoroin minä, niin pian kuin vain kaislikon päällä näkyi jonkun lentävän riistan hahmo. Ja Pierrot ja Plongeon toivat meille läähättäen ja iloisina verisiä otuksia, joiden silmät välistä vielä katselivat meitä.

Päivä oli noussut kirkas ja sininen päivä. Aurinko näkyi laakson pohjalla ja me teimme lähtöä, kun kaksi lintua, kaulat ojossa ja siivet levällään yht'äkkiä kiiti päittemme päällitse. Minä laukasin. Toinen niistä putosi melkein jalkojeni juureen. Se oli hopearintainen tavi. Silloin kuului ilmasta yläpuoleltani ääni, linnun huuto. Se oli lyhyt, toistuva, sydäntäsärkevä valitushuuto; ja lintu, tuo pieni elämään säästynyt lintu alkoi kierrellä taivaan sinessä ylitsemme katsellen kuollutta toveriaan, jota minä pitelin käsissäni.

Karl oli toisella polvellaan, pyssy olkapäätä vasten, tähtäsi sitä vaanivalla silmällä, odottaen sen tulevat tarpeeksi lähelle.

,,Ammuit naaraan", sanoi hän, ,,uros ei täältä lähde".

Tosiaankaan se ei lähtenyt, kierteli vain yhä valittaen ympärillämme. Ei koskaan mikään tuskan valitus ole niin särkenyt sydäntäni kuin tuo epätoivoinen huuto, kuin tuo eläinraukan vaikeroiva soimaus, joka avaruuteen katosi. Väliin se pakeni uhkaavaa pyssyä, joka sen lentoa seurasi; se näytti kuin olevan valmis jatkamaan matkaansa yksin, poikki taivaan. Mutta kuitenkaan se ei voinut sitä tehdä, vaan palasi pian taas etsimään naarastaan.

,,Laske se maahan', sanoi Karl minulle, ,,toinen tulee heti lähemmäksi".

Se tuli todellakin, huolimatta vaarasta, hulluna eläimen rakkaudestaan tuota toista eläintä kohtaan, jonka minä olin tappanut.

Karl laukaisi; oli kuin olisi katkennut lanka, johon lintu oli ripustettu. Näin jotakin mustaa putoavan maahan; kuulin sen putoavan kaislikkoon. Ja Pierrot toi sen minulle.

Panin molemmat linnut, jotka jo olivat kylmät, samaan laukkuun. . .  ja palasin santana päivänä Pariisiin.