Guy de Maupassant - Rippi

Guy de Maupassant - Novelleja I

RIPPI.

Marguerite de Therelles oli kuolemaisillaan. Vaikka hän olikin vasta viidenkymmenenkuuden ikäinen,

näytti hän vähintään kuudenkymmenenviiden vuotiaalta. Kalpeampana kuin vuoteensa lakana hän vaikeroi hirveiden puistatusten vallassa, kasvot vääntyneinä, katse harhailevana, aivan kuin hänen silmiensä edessä olisi ollut jotakin kauheata.

Hänen vanhempi sisarensa Suzanne, joka oli häntä kuutta vuotta vanhempi, nyyhkytti polvillaan vuoteen ääressä.  Pienellä pöydällä lähellä kuolevan makuusuojaa oli pyyhkeen päällä kaksi sytytettyä kynttilää, sillä odotettiin pappia, jonka piti antaa hänelle, viimeinen voitelu ja herranehtoollinen.

Huoneella oli kuolinhuoneen synkkä sävy. Lääkepulloja vetelehti huonekaluilla, liinavaatteita virui nurkissa sinne potkaistuina tahi viskattuina.  Epäjärjestyksessä seisovat tuolit näyttivät nekin aivan kuin eksyneiltä, ikäänkuin olisivat sinne tänne juosseet. Pelottava kuolema oli läsnä, piilossa, odottamassa.

Näiden molempien sisarusten tarina oli liikuttava. Siitä puhuttiin kaukanakin; monet silmät olivat siitä kyynelöityneet.

Vanhempaa siskoa, Suzannea, oli muinoin hulluuteen asti rakastanut eräs nuori mies, jota hänkin rakasti. He olivat kihloissa ja odotettiin vain hääpäivää, kun Henry de Sampierre  yht'äkkiä kuoli.

Nuoren tytön epätoivo oli kauhea, ja hän vannoi, ettei koskaan menisi naimisiin. Hän pitikin sanansa ja pukeutui lesken vaatteisiin, joita ei jättänyt milloinkaan.

Silloin tuli hänen sisarensa, pikku Marguerite sisko, joka oli vasta kahdentoista vuotias, eräänä aamuna ja heittäytyi vanhemman sisaren syliin sanoen:

 ,,lso sisko, et sinä koko ikääsi saa itkeä. Minä en jätä sinua koskaan, en koskaan, koskaan! Minäkään en milloinkaan mene naimisiin.

Tahdon olla luonasi aina, aina, aina!"

Tästä lapsen rakkaudesta heltyneenä Suzanne suuteli häntä, mutta ei uskonut. Tyttönen piti kuitenkin sanansa, ja huolimatta vanhempainsa rukouksista ja vanhemman siskonsa pyynnöistä ei hän koskaan mennyt naimisiin.  Hän oli kaunis, hyvin kaunis; mutta hän antoi rukkaset monelle nuorelle miehelle, jotka näyttivät häntä rakastavan, eikä jättänyt sisartaan.

He asuivat yhdessä elämänsä kaiket päivät kertaakaan eroamatta toisistaan. He kulkivat rinnan erottamattomasti yhdistettyinä toisiinsa. Mutta Marguerite näytti aina murheelliselta, masentuneelta, synkemmältä kuin vanhempi sisar, ikäänkuin hänen ylevä uhrautuvaisuutensa olisi murtanut hänet. Hän vanheni nopeammin, sai valkoiset hiukset jo kolmenkymmenen iässä ja sairasteli usein aivan kuin jokin tauti olisi kalvanut häntä.

Nyt hän oli kuolemaisillaan. Hän ei ollut enää vuorokauden aikaan puhunut mitään.
Oli sanonut vain päiväin sarastaessa:

– Menkää hakemaan pappia, hetkeni on tullut.

Ja niin hän oli jäänyt selälleen makaamaan suonenvedon puistattamana, huulet liikkuvina, aivan kuin jotkin hirveät sanat olisivat pyrkineet hänen sydämestään pääsemättä ulos, ja hänen katseensa oli epätoivoisen kauhun hurjistama; sitä oli aivan pelottava nähdä.

Sisar itki rajusti tuskan raatelemana, otsa vuoteen laidalle painettuna, ja toisteli:

– Margot, Margot raukka, pikkuseni!

Hän oli häntä aina sanonut  ,,pikkuisekseen", samoin kuin nuorempi sisar aina oli häntä kutsunut  ,,isoksi siskoksi".

Portailta kuului askeleita. Ovi aukeni. Ilmestyi kirkkokuoron poika kauhtanaan puetun papin seuraamana. Hänet huomattuaan alkoi kuolevaa puistattaa; hän aukaisi huulensa, sopotti pari kolme sanaa ja ryhtyi kynsiensä kärjillä raapimaan lakanoita, ikäänkuin olisi tahtonut saada reiän niihin.

Kirkkoherra Simon astui lähemmä, tarttui häntä kädestä, suuteli häntä otsalle ja lausui lempeällä äänellä:

- Jumala antaa teille, lapsukaiseni, anteeksi; rohkaiskaa mielenne, nyt on hetkenne tullut;  puhukaa!

Marguerite, joka vapisi päästä jalkoihin asti, niin että koko hänen vuoteensa tärisi, sopersi silloin:

– Istu, iso sisko, ja kuuntele!

Pappi kumartui Suzannen puoleen, joka yhä vielä oli kyykkysillään vuoteen jalkopielessä, auttoi häntä nousemaan, istutti hänet nojatuoliin ja tarttuen molempien naisten käsiin lausui:

– Taivaan Herra Jumala, anna heille voimaa, suo heille armosi!

Ja Marguerite alkoi puhua. Sanat pusertuivat hänen huuliltaan yksitellen, käheinä, katkonaisina, aivan kuin riutuneina:

– Anteeksi, anteeksi, iso sisko, anna anteeksi minulle! Voi, jos tietäisit, kuinka olen tätä hetkeä pelännyt koko elämänikäni! ...

Suzanne sopersi kyynelsilmin :

– Mitä on minulla sinulle anteeksi annettavaa, pikkuseni? Olethan antanut minulle kaikkesi, uhrannut kaiken mitä olet voinut; sinä olet enkeli.. .

Mutta Marguerite keskeytti hänet:

– Älä puhu, älä puhu! Anna minun sanoa... älä keskeytä minua. . . Se on kauheata. . . anna minun sanoa kaikki... loppuun asti... Kuule!... Muistathan... muistathan... Henryn...

Suzanne säpsähti ja katsoi sisareensa. Tyttö jatkoi:

– Sinun täytyy kuulla minua loppuun asti, kärsittääksesi kaiken. Olin kahdentoista vanha, vasta kahdentoista vanha, muistathan sen hyvin, eikö niin?  Olin hemmoiteltu, sain tehdä kaikkea mitä tahdoin!... Muistathan, kuinka minua hemmoiteltiin?. . . Kuule!.. . Kun hän tuli ensimmäisen kerran,  niin hänellä oli kiiltonahkakengät jalassa; hän astui hevosen selästä portaitten edessä ja pyysi anteeksi pukunsa tähden, vaikka toi sanaa isälle.  Muistathan kyllä sen, eikö niin?.. . Älä sano mitään.. . kuule. Kun näin hänet, olin aivan hurmaantunut, niin kauniilta hän minusta näytti, ja minä seisoin eräässä salin nurkassa koko ajan, kun hän puhui. Lapset ovat kummallisia ja... hirveitä... Oi, niin... minä haaveksin hänestä...

Hän kävi sitten monta kertaa uudelleen... minä katselin häntä silmieni, sieluni pohjasta... Olin ikäisekseni jo suurikasvuinen... ja paljon viekkaampi kuin saattoi uskoakaan. Hän tuli usein... Minä ajattelin vain häntä.
Lausuin itsekseni:

– Henry. . . Henry de Sampierre !

Sitten sanottiin, että hän aikoi naida sinut. Mikä tuska! . .. Voi, iso sisko... mikä tuska... mikä tuska! Itkin kolme yötä nukkumatta. Hän tuli joka päivä kahdentoista jälkeen... muistathan, eikö niin? Älä sano mitään... kuule! Laitoit hänelle leivoksia, joista hän kovin piti. . . jauhosta, voista ja maidosta.. . Oi, minä kyllä tiedän, miten.. . Osaisin vieläkin, jos tarvittaisiin. Hän ahmaisi ne yhtenä suupalana, ja sitten hän joi lasin viiniä... ja sanoi : ,,Erinomaista!" Muistathan, miten hän sen lausui?

Olin mustasukkainen, niin mustasukkainen!. . . Hääpäiväsi lähestyi. Jäljellä oli vain kaksi viikkoa. Olin tulla aivan hulluksi. Ajattelin: Suzannea hän ei saa naida, ei, minä en tahdo! . . . Minä menen hänen kanssaan naimisiin isoksi tultuani. En löydä koskaan toista, jota rakastaisin yhtä paljon...  Mutta eräänä iltana, kymmenen päivää ennen avioliittosopimuksesi tekoa, kävelit sinä hänen kanssaan kartanon edustalla kuutamossa... ja siellä... kuusen alla, suuren kuusen alla... hän syleili sinua... molemmin käsin. . . niin kauan. . . Muistathan sen, eikö niin? Se oli varmaan ensi kerran... niin... Olit niin kalpea palatessasi saliin!

Minä näin teidät; olin siellä puistikossa. Kuinka minä raivostuin! Jos olisin voinut, olisin tappanut teidät!

Sanoin itselleni: Suzannea hän ei nai, ei koskaan! Eikä ketään muutakaan. Olin kovin onneton. . . Ja yhtäkkiä rupesin häntä kauheasti vihaamaan.

Sitten, tiedätkö mitä tein? ... Kuule! Olin nähnyt puutarhurin valmistavan pullia juoksukoirien tappamista varten. Hän särki kivellä pullon ja pani lasimurusia lihapyöryköihin.

Otin äidiltä pienen apteekkipullon, murskasin sen vasaralla ja kätkin lasin taskuuni. Se oli kiiltävää jauhetta… Seuraavana päivänä, kun sinä olit laittanut leivokset, halkaisin minä ne veitsellä ja panin lasin niihin. Hän söi niitä kolme... minä söin myöskin yhden. . . Viskasin ne kuusi muuta lampeen. . . molemmat joutsenet kuolivat kolmen päivän kuluttua... Muistathan?... Oi, älä puhu... kuule, kuule! . . . Minä vain en kuollut. . . mutta olen aina ollut kivulloinen ... kuule... Hän kuoli... niinkuin tiedät. . . kuule . . . ei se vielä ole mitään ... Perästäpäin, myöhemmin... aina... se kauhein... kuule...

Mikä kidutus. . . minun elämäni, koko elämänikäni!
Sanoin itselleni: En jätä koskaan siskoani. Ja minä ilmaisen hänelle kaikki kuolinhetkelläni... Kas niin! Ja siitä asti olen aina ajatellut tätä hetkeä, jolloin olin sanova sinulle kaikki... Nyt se on tullut... Se on kauheata... Voi! ... isosisko!...

Olen sitä aina ajatellut, aamuin, illoin, päivin ja öin: minun täytyy sanoa se hänelle kerran . . . Minä odotin … Mikä rangaistus! .. . Se on tehty... Älä sano mitään. " . Nyt minä pelkään... minä pelkään. . . voi! minä pelkään! Jos minä hänet taas näen, heti kun olen kuollut . . . Näenkö hänet, uskotko?... Ensiksi!... E uskalla... Mutta täytyy. . . Minä kuolen kohta . . . Sinun pitää antaa minulle anteeksi. Minä tahdon . . . Muuten en voi lähteä täältä hänen eteensä. Voi! Herra rovasti, sanokaa hänelle, että hän aniaisi anteeksi minulle, sanokaa hänelle, minä rukoilen teitä. En voi muuten kuolla . . .

Hän vaikeni, läähätti vain ja raapi yhä lakanaa kouristuneiden sormiensa kynsillä.

Suzaune oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä eikä hievahtanut paikaltaan enää. Hän ajatteli sitä, jota olisi voinut niin kauan rakastaa! Kuinka onnellinen olisikaan heidän  elämänsä ollut. Hän näki hänet jälleen semmoisena kuin hän oli silloisena menneenä aikana. Rakkaat kuolleet! Kuinka he sydämiä raatelevat! Oi, tuo suudelma,  hänen ainoa suudelmansa! Se oli jäänyt kätköön hänen sieluunsa. Eikä sitten mitään muuta, ei mitään muuta koko hänen olemuksestaan!...

Pappi nousi yht'äkkiä ja lujalla, väräjävällä äänellä hän huusi:

– Neiti Suzanne, sisarenne kuolee!

Silloin Suzanne otti kätensä kyynelien kostuttamilta kasvoiltaan, heittäytyi sisarensa yli, suuteli häntä vilpittömästi kaikesta sydämestään ja sanoi:

– Minä annan sinulle anteeksi, annan sinulle anteeksi, pikkuseni . . .