keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Guy de Maupassant - Valvojaiset

Guy de Maupassant - Novelleja I

VALVOJAISET.

Hän oli kuolemaisillaan - keuhkotautisten tapaan. Minä näin hänet joka päivä kahden tienoissa hotellin ikkunan edessä, tyvenen meren partaalla kävelytien penkillä istumassa. Hän istui jonkun aikaa liikkumatta auringon paisteessa katsellen synkkänä Välimerta. Toisin vuoroin loi hän katseensa korkealle, autereen verhoamalle vuorenharjanteelle, joka suojaa - Mentolia;  sitten hän pani hitaalla liikkeellä ristiin pitkät jalkansa, jotka olivat niin laihat, että ne näyttivät vain kahdelta luulta, joiden ympärillä roikkui housuvaate, ja avasi kirjansa, aina saman.
Sitten ei hän hievahtanutkaan paikallaan, luki vain silmillään ja ajatuksellaan; koko hänen kuoleva ruumiinsa tuntui lukevan, koko hänen sielunsa vaipui, hävisi, häipyi tuohon kirjaan siihen hetkeen asti, jolloin viileämpi ilma alkoi häntä hieman ryittää. Silloin hän nousi ja meni sisään.
Hän oli isokasvuinen, vaaleapartainen saksalainen, joka söi aamiaisensa ja päivällisensä huoneessaan eikä puhellut kenenkään kanssa.
Omituinen uteliaisuus veti minua hänen puoleensa. Istuuduin eräänä päivänä hänen viereensä otettuani myöskin mukaani, arvokkaammalta näyttääkseni, niteen Mussetin runoja.
Rupesin silmäilemään Rollata.
Yht'äkkiä sanoi naapurini minulle hyvällä ranskankielellä:
- Osaatteko saksaa, herra?
- En lainkaan, herra.
- Se on vahinko. Kun sallima näin on vienyt meidät toistemme viereen, olisin lainannut teille, olisin näyttänyt teille erään arvaamattoman kalliin esineen: tämän kirjan tässä.
- Mikä se on?
- Se on eräs opettajani Schopenhauerin kirja, jonka hän on varustanut omakätisillä muistutuksillaan. Kaikki lehtien reunat ovat, niinkuin näette, täynnä hänen käsialaansa.
Otin kunnioittavasti kirjan käsiini ja katselin noita minulle käsittämättömiä merkkejä, jotka paljastivat suurimman maan päällä eläneen unelmien hävittäjän kuolemattomia ajatuksia.
Ja Mussetin säkeet johtuivat yht'äkkiä mieleeni:

              Sa rauhass' uinutko Voltaile, ja hymys inha
              Viel' liitääkö yl' luittes kalpeain?

Ja minä vertailin ehdottomasti Voltairen lapsellista pilkantekoa, uskonnollista ilkkumista saksalaisen filosofin vastustamattomaan ivaan, hänen, jonka vaikutus aina pysyy häviämättä.
Vastustettakoon Schopenhaueria, suututtakoon häneen, moitittakoon tahi ylistettäköön häntä, hän on kuitenkin painanut ihmiskuntaan halveksumisensa ja pettymyksensä leiman.
Kääntyneenä, erehdyksestään heränneenä nautiskelijana on hän kääntänyt ylösalaisin uskonopin, toivon, runouden, haaveet, hävittänyt pyrkimykset, ryöstänyt sielujen luottamuksen, murhannut rakkauden, lyönyt kumoon naisihanteen palvomisen, särkenyt sydänten harhakuvat, täyttänyt epäilijän jättiläismäisimmän tehtävän, mikä koskaan on tullut täytetyksi. Hän on ivallaan läpikäynyt ja tyhjentänyt kaikki. Ja yhä edelleen vielä nekin, jotka kiroavat häntä, näyttävät vastoin tahtoaankin kantavan hengessään osiin hänen ajatuksistaan.
 - Olette siis mieskohtaisesti tuntenut Schopenhauerin? kysyin saksalaiselta.
Hän hymyili surumielisesti.
- Hänen kuolemaansa asti, herra.
Ja hän puhui minulle hänestä kertoi siitä melkein yli luonnollisesta vaikutuksesta, minkä tämä omituinen ihminen oli tehnyt jokaiseen, joka oli hänen läheisyyteensä joutunut.
Hän kertoi minulle eräästä kohtauksesta tuon vanhanhävittäjän ja muutaman ranskalaisen poliitikon, oppeihin piintyneen tasavaltalaisen välillä, joka oli halunnut nähdä tuota miestä ja tapasi hänet meluisassa oluttuvassa istumassa oppilaittensa keskessä kuivana, ryppyisenä, nauraen unohtumatonta nauruaan, purren ja repien aatteita ja uskonoppeja aivan kuin koira yhdellä hampaan puraisulla repii vaatteen, jolla se leikkii. Hän toisti minulle tuon ranskalaisen sanat, joka poistuessaan hämmästyneenä ja pelästyneenä oli huudahtanut: 
,,Luulin olleeni hetken pirun seurassa."
Sitten jatkoi hän:
- Hänellä oli todellakin, herra, hirvittävä hymy, joka pelotti meitä vielä hänen kuoltuaankin. Se juttu on melkein tuntematon. Voin teille kertoa, jos teitä huvittaa kuunnella. Ja hän alkoi kertoa väsyneellä äänellä, jota yskänkohtaukset aika ajoin katkaisivat.
-Schopenhauer oli juuri kuollut, ja oli päätetty, että valvoisimme vuorotellen, kaksi kerrallaan, aamuun asti hänen ruumiinsa ääressä. Hän makasi suuressa, yksinkertaisessa, tilavassa ja pimeässä huoneessa. Kaksi kynttilää paloi yöpöydällä. 
Oli keskiyö, kun minä ryhdyin vartioimaan erään toverini kanssa. Molemmat ystävämme, joiden sijaan me tulimme, poistuivat, ja me kävimme istumaan vuoteen jalkopuoleen.
Kuolleen kasvot eivät olleet ollenkaan muuttuneet. Ne hymyilivät. Tuo poimu, jonka niin hyvin tunsimme, oli vajonnut suupieleen, ja meistä tuntui kuin hän heti avaisi silmänsä, liikahtaisi, alkaisi puhua. Hänen ajatustapansa tahi pikemmin hänen ajatuksensa pitivät meitä lumoissa; me tunsimme enemmän kuin milloinkaan olevamme hänen neronsa ilmapiirissä, sen valtaamat ja voittamat. Hänen herruutensa tuntui meistä vieläkin rajattomammalta nyt, kun hän oli kuollut. Jotakin salaperäistä liittyi tämän verrattoman neron mahtiin.
Tällaisten henkilöjen ruumiit katoavat, mutta he itse jäävät; ja, vakuutan teille, herra, että sinä yönä, joka seuraa heidän sydämensä sykinnän pysähtymisiä, he ovat pelottavat.
Ja me hiljaa puhelimme hänestä, muistellen hänen sanojaan, päätelmiään, noita hämmästyttäviä perusohjeita, jotka tuntuvat parilla sanalla  ,,tietämättömän elämän"  pimentoihin viskatuilta valonsäteiltä.
- Minusta näyttää, että hän paikalla alkaa puhua, sanoi toverini.
Ja pelonsekaisella levottomuudella katselimme noita liikkumattomia, mutta yhä hymyileviä kasvoja. Vähitellen aloimme tuntea itsemme pahoinvoiviksi, masentuneiksi, voimattomiksi. Minä kuiskasin:
- En tiedä, mikä minua vaivaa, mutta olen varmasti sairas.
Ja me huomasimme silloin, että ruumis haisi.
Silloin esitti toverini, että menisimme viereiseen huoneeseen ja jättäisimme oven auki; minä suostuin siihen. Otin toisen kynttilöistä, jotka paloivat yöpöydällä, ja jätin sinne toisen, ja menimme istumaan viereisen huoneen nurkkaan, josta saatoimme nähdä vuoteen ja ruumiin täydellisesti valaistuina.
Mutta hän piti meitä edelleenkin vallassaan; saattoi sanoa, että hänen aineeton, irroittunut, vapaa, kaikkivaltias olemuksensa hiiviskeli ympärillämme. Ja toisinaan tunki luoksemme eltovana ja outona vielä hänen mätänevän ruumiinsa inhottava hajukin.
Yht'äkkiä meitä puistatti ytimiin saakka väristys: kuolleen huoneesta kuului ääntä, pientä ääntä. Katseemme kääntyivät oitis sinne, ja me näimme, herra, niin, me näimme selvästi kumpikin, että jotain valkoista juoksi vuoteella, putosi maahan matolle ja katosi tuolin alle.
Olimme hypänneet pystyyn, ehtimättä edes mitään ajatella, typerän pelon valtaamina ja valmiina juoksemaan pois. Sitten katselimme toisiamme. Olimme kauhean kalpeat. Sydämemme sykkivät niin, että takkimme rinnukset kohosivat. Minä puhuin ensiksi.
- Näitkö sinä?. . .
- Näin kyllä.
- Eikös hän olekaan kuollut?
- Mutta hänhän on jo alkanut mädätä.
-Mitä teemme sitten?
Toverini lausui epäröiden:
-Täytyy mennä katsomaan.

Otin kynttilämme ja menin ensimmäisenä tarkastaen pelokkain silmin suuren huoneen pimeitä nurkkia. Ei mitään liikahtanut, ja minä lähestyin vuodetta. Mutta hämmästys ja kauhu valtasivat minut; Schopenhauer ei enää hymyillyt! Hän irvisti kauheasti, suu puristettuna, posket syvään vajonneina. Minä kuiskasin:
- Hän ei ole kuollut!

Mutta inhoittava haju tunki nenääni, tukehdutti minua. Enkä enää hievahtanut paikaltani, vaan katsella tuijotin häneen kummissani kuin jonkun ilmestyksen edessä.
Silloin toverini, joka oli ottanut käteensä toisen kynttilän, kumartui maahan. Hän kosketti käsivarteeni sanomatta sanaakaan. Seurasin hänen katsettaan ja huomasin maassa tuolin alla, joka oli vuoteen vieressä, pimeällä matolla aivan valkoisina ja avoimina kuin valmiina puremaan Schopenhauerin hampaat.
Mätänemistila, joka oli avannut leukapielet, oli lennättänyt hampaat ulos suusta.
Sinä päivänä todellakin pelkäsin, herra.

Ja kun aurinko jo läheni säihkyvää merenselkää, nousi keuhkotautinen saksalainen paikaltaan, kumarsi minulle ja meni sisään hotelliin.

Ei kommentteja: