Guy de Maupassant - Kävely

Guy de Maupassant - Novelleja I

KÄVELY

Kun ukko Leras, joka oli kirjanpitäjänä Lobuze & Kurnpp:lla, astui ulos liikehuoneistosta, häikäisi häntä mailleen menevän auringon hehku siinä määrin, että hän jäi muutamiksi minuuteiksi seisomaan paikalleen. Hän oli tehnyt työtä koko päivän kaasuliekin keltaisessa valossa liikkeen perähuoneessa, joka antoi pihalle, kapealle ja syvälle kuin kaivo. Pieni huone, jossa hän oli työskennellyt jo neljänkymmenen vuoden ajan, oli niin pimeä, että kesän kukkeimmillaankin ollessa siellä töin tuskin tuli toimeen ilman valoa yhdentoista ja kolmen välillä päivällä. Siellä oli aina kosteaa ja koleata, ja pihan eli paremmin sanoen kuopan höyryt, jotka akkunasta hämärään huoneeseen tunkeutuivat, täyttivät sen mädänneellä lokaviemärin hajulla.

Neljäkymmentä vuotta jo oli herra Leras joka aamu kahdeksan aikaan tullut tähän vankikoppiinsa ja istunut siellä aina kello seitsemään asti iltasella, kumartuneena kirjojensa  yli kirjoittamassa ahkerasti kuin hyvä virkamies ainakin.

Hänellä oli nyt kolmentuhannen frangin vuosipalkka alettuaan toimensa tuhannella viidelläsadalla. Hän oli jäänyt poikamieheksi, tulot kun eivät sallineet hänen ottaa itselleen vaimoa. ]a kun hän ei ollut koskaan mistään huvista nauttinut, niin ei hän paljon kaivannutkaan. Silloin tällöin kuitenkin, kun oli oikein väsynyt tähän yksitoikkoiseen keskeytymättömään toimeensa, lausui hän tälläisen ylimalkaisen toivomuksen: ,,Hiivatti sentään, jospa minulla olisi viidentuhannen frangin vuotuiset korot, niin kyllä minä osaisin levennellä".

Mutta koska hän ei ollut milloinkaan saanut muuta kuin kuukausipalkkansa, ei hän myöskään ollut milloinkaan päässyt ,,leventelemään".

Hänen elämänsä oli kulunut ilman mitään tapahtumia, ilman mielenliikutusta, miltei ilman mitään toiveita. Tuo haaveilukyky, joka kaikissa piilee, ei ollut milloinkaan päässyt kehittymään hänen varsin vaatimattoman kunnianhimonsa takia.

Yhdenkolmatta vanhana oli hän saanut toimensa Lobuze & Kumpp:n liikkessä. Ja siihen hän jäi.

V. 1856 oli hänen isänsä kuollut, kolmea vuotta myöhemmin hänen äitinsä. Ja sen jälkeen ei ollut tapahtunut kuin muutto asunnosta v. 1868, isäntä kun oli vaatinut korkeamman vuokran.

Joka aamu säntilleen kuuden aikaan havahdutti hänet herätyskello, joka rämisi kuin juoksemaan päästetty rautaketju. Kaksi kertaa, vuosina l866 ja 1879, kellon koneiston nostolaite oli joutunut epäkuntoon, hänen saamatta koskaan tietää, mistä syystä. Noustuaan ylös hän heti pukeutui, korjasi vuoteensa, lakaisi huoleensa ja pyyhki tomun tuolistaan ja pesukaappinsa kannesta. Kaikkiin näihin puuhiin häneltä kului puolitoista tuntia. Sitten meni hän ulos, osti Lahuren leipomosta, jolla hänen eläessään oli ollut yksitoista omistajaa, nimen yhä pysyessä samana, aina samanlaisen vehnäleivän ja lähti astumaan tuota evästään pureskellen.

Koko hänen elämänsä oli siis kohdistunut tuohon pimeään, aina samanlaisilla seinäpapereilla sisustettuun huoneeseen. Sinne oli hän tullut herra Brumentin apulaiseksi ja mielessään halu päästä hänen sijalleen.

Niin oli käynytkin, eikä hän toivonut mitään sen parempaa.

Kaikki sellaiset muistokokoelmat, joita muut miehet keräävät elämänsä taipaleella, odottamattomat tapahtumat, suloiset tahi surulliset rakkausseikkailut, monivaiheiset matkustukset ja muut vapaan olon ja elämän satunnaisuudet, ne olivat jääneet hänelle aivan tuntemattomiksi.

Päivät, viikot, kuukaudet, vuoden ajat ja vuodet läpeensä olivat olleet toistensa kaltaisia. Joka päivä samalla tunnilla hän heräsi, nousi ylös, lähti, saapui toimeensa, söi aamiaisensa, poistui, söi päivällisensä ja pani maata, minkään milloinkaan häiritsemättä noiden samojen tekojen, samojen tapahtumien ja samojen ajatusten säännöllistä kulkua.

Ennen hän oli katsellut vaaleita viiksiään ja kiharaa tukkaansa siitä pienestä pyöreästä peilistä, joka oli jäljellä hänen edeltäjänsä ajoilta. Nyt näki hän siinä joka ilta lähtiessään harmaat viiksensä ja kaljun päänsä samalla paikalla. Oli kulunut neljäkymmentä vuotta, pitkää ja nopeaa, tyhjää kuin surullinen päivä ja samanlaista kuin pahan yön hetket.

Neljäkymmentä vuotta, joista ei ollut mitään jäljellä, ei ainoatakaan muistoa ei onnettomuuden tapaustakaan siitä saakka kuin hänen vanhempansa kuolivat,  - ei yhtään mitään.

Sinä päivänä häikäisi herra Lerasta mailleen menevän auringon hehku siinä määrin, että hän jäi seisomaan oven eteen kadulle. Ja sen sijaan, eitä olisi mennyt kotiinsa, hän päätti tehdä ennen päivällistä pienen kävelymatkan, - mikä tapahtui hänen elämässään neljä tahi viisi kertaa vuodessa.

Hän asui puistokadulle, jota ihmisvirta kulki uudelleen viheriöitsevien puitten suojassa. Oli kevätilta, kevään ensimmäisiä leutoja, leppoisia iltoja, jotka huumaavat mielen päihdyttävällä elämänhalulla.

Herra Leras astua tepasteli kuin vanha mies ainakin; iloinen katse loisti hänen silmistään ja hän tunsi onnea ulkona vallitsevasta hilpeydestä ja lauhasta ilmasta. Hän saapui Champs-Elyseesille ja jatkoi matkaansa nuoruuden voimaa uhoavan ilman virkistämänä.

Taivas liekehti ilmitulessa ja sen hohtavaa kantta vastaan kuvastui Riemuportti tummana, mahtavana kuin jättiläinen keskellä tulipaloa. Saavuttuaan tuon suunnattoman suuren muistomerkin kohdalle vanha kirjanpitäjä tunsi, että hänen oli nälkä, ja hän poikkesi ravintolaan syömään päivällistä. Hänelle tarjottiin ruoka ulkona ravintolan edustalla, ja ateriaan kuului lampaanpaistia salaatin ja parsan kera. Se oli parhaita päivällisiä, mitä herra Leras oli pitkään aikaan syönyt. Päälle otti hän juustoa ja puolipulloa bordea'uxia. Sitten joi hän vielä kupin kahvia, minkä hän teki harvoin, ja loppujen lopuksi pikku lasin hienointa konjakkia. Maksettuaan laskun tunsi hän mielensä iloiseksi, jopa vallattomaksikin, niinkuin olisi ollut hienossa hutikassa. Hän ajatteli itsekseen: ,,Tämäpä on ihana ilta. Minä jatkan kävelyäni Boulognen metsään asti. Se virkistää minua." Ja hän läksi matkaan taas. Vanha laulu, jonka hän ennen oli kuullut erään naisnaapurinsa lauleskelevan pyöri lakkaamatta hänen päässään:

Kun metsä jälleen vihannoi,
Näin lausui armahain:
Käy luokseni, kultaseni, oi,
ja lepää rinnallain!

Hän hyräili sitä hyräilemistään yhtä mittaa. Yö laskeutui yli Parisin, tyyni, lämmin yö. Herra Leras kulki pääkujannetta pitkin ja katseli ohiajavia vaunuja. Ne seurasivat toisiaan lyhdyt palaen kuin kaksi loistavaa silmää ja vilahdukselta näki niissä vierekkäin istuvan parin, nainen vaaleihin, mies mustiin puettuna. Siinä kulki pitkä jono rakastavaisia tähtien tuikkiessa taivaalla. Niitä tuli tulemistaan loppumattomiin. Ja he ajoivat äänettöminä ohi loikoen istuimilla, painautuneina toisiaan vasten, vaipuneina halujensa haaveiluihin, lemmenkiihkosta väristen. Oli kuin suudelmia olisi lennellyt lämpimässä, hämärässä ilmassa, jota rakkauden tunne raukaisi ja teki vieläkin painostavammaksi. Kaikki nuo toisiaan hyväilevät ja lemmen odotuksesta kiihtyneet olennot synnyttivät ympärilleen kuin kuumeisen virran, joka vaunuista valui tielle hienona, huumaavaa huuruna.

Väsyneenä vihdoin kävelemiseen istuutui herra Leras eräälle penkille katselemaan noiden lemmenkuormia kuljettavien ajoneuvojen kulkua. Ja melkein heti paikalla tuli siihen muudan nainen, joka kävi istumaan hänen viereensä.

- Hyvää iltaa, herraseni, sanoi nainen.

Herra Leras ei vastannut mitään.

Nainen jatkoi:
- Ota minut, kultaseni! Saat nähdä, että olen oikein kiltti.

Herra Leras lausui vaivalloisesti :
- Erehdytte, neiti.

Mutta tyttö pujotti kätensä hänen käsivarteensa sanoen:
- Kuulehan, älä joutavia. . "

Herra Leras nousi ja läksi alakuloisena tiehensä.

Noin sadan askeleen päässä toinen nainen:
- Ettekö istu vähäksi aikaa viereeni, kaunis poika?

Herra Leras sanoi:
- Miksi harjoitatte tätä ammattia?

Nainen asettautui hänen eteensä ja vastasi muuttuneella, käheällä, ilkeällä äänellä:
- En, jukoliste, sitä huvikseni harjoita!

Herra Leras jatkoi lempeällä äänenpainolla:
- Mikäs teitä sitten siihen pakottaa?

- Elää kai pitää, senkin ilkiö. Ja hän poistui hyräillen.

Herra Leras joutui ymmälle. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa kutsuen ja houkutellen häntä. Hänestä tuntui kuin jotakin mustaa olisi levinnyt hänen aivoihinsa, jotakin mikä vihloi sydäntä. Ja hän istuutui jälleen penkille. Vaunuja kulki edelleen ohi.

- Olisi ollut palempi, etten olisi tänne tullut, - ajatteli hän -  olen nyt kokonaan aivan kuin tolaltani.

Hän vaipui ajattelemaan kaikkea tuota rakkautta, joka oli joko vain kauppatavaraa tahi intohimoa, kaikkia noita maksettuja tahi vapaaehtoisia suudelmia,  jotka hänen ohitsensa kulkivat.

Rakkaus! Sitä ei hän tuntenut lainkaan. Ei hän ollut eläessään ollut tekemisissä muuta kuin parin, kolmen sattumalta hänen tielleen tulleen naisen kanssa, vähävarainen kun oli. Ja hän ajatteli nyt tätä viettämäänsä elämää, joka oli niin erilainen kuin muitten elämä, niin synkkä, niin kolkko, niin mitätön, niin tyhjä.

On ihmisiä, joilla todellakin on huono onni. -Ja yht'äkkiä, aivan kuin paksu verho repeytyisi kahtia, huomaa hän kurjuutensa, elämänsä loppumattoman, yksitoikkoisen viheliäisyyden, sen menneen, nykyisen ja tulevan viheliäisyyden. Viimeiset päivät ovat aivan samanlaiset kuin ensimmäiset, ei edessä mitään, ei takana mitään, ei ympärilläkään mitään, ei mitään sydämessä, ei missään mitään. Ja vaunuja ajoi yhä edelleen hänen ohitsensa. Niiden avoimina sivukiitäessä näki hän niissä aina ilmestyvän ia jälleen katoavan kahden äänettömän, toisiaan syleileväin olennon. Hänestä tuntui kuin koko ihmiskunta olisi siinä kulkenut hänen ohitsensa ilosta, huvista, onnesta päihdyksissä. Ja hän vain oli yksin, ypö yksin sitä katselemassa.
Ja yksin oli hän oleva vielä huomenna, yksin aina; ei kukaan ollut niin yksin kuin hän. Hän nousi ja astui muutaman askeleen, mutta aivan kuin olisi kulkenut jalkaisin pitkän matkan, hän vaipui äkkiä väsyneenä uudelleen istumaan seuraavalle penkille.

Mitä hän odotti? Mitä toivoi? Ei mitään. Hän ajatteli, että mahtoi tuntua hyvältä, kun on vanha, löytää kotiin palattuaan lavertelevan lapsilauman. Suloista on vanhentua,  kun  näkee ympärillään olennot, joille on antanut elämän, jotka rakastavat ja hyväilevät ja lausuvat teille ihania, vaikkapa joutavanpäiväisiäkin sanoja jotka lämmittävät sydäntä  ja lohduttavat huolien painostamaa mieltä.

Ja hänen ajatellessaan tyhjää, pientä, kolkkoa huonettaan, jossa ei milloinkaan kukaan käynyt häntä tervehtimässä, masensi hänen mieltään painostava onnettomuuden tunne. Tuo huone tuntui hänestä nyt vieläkin viheliäisemmältä kuin hänen työhuoneensa. Ei kukaan siellä käynyt, ei kukaan siellä milloinkaan puhunut. Se oli äänetön kuin hauta jossa ei kaiu ihmisääni. Sanotaan, että seinistä, jonka sisällä joku henkilö asuu, aina kuvastuu jotakin hänestä, hänen olemuksestaan, hänen ulkomuodostaan, hänen puheestaan. Talot, joissa asuu onnellisia perheitä, ovat iloisempia kuin kurjien ihmisten asunnot. Ja hänen huoneensa oli muistosta yhtä tyhjä kuin koko hänen elämänsä. Ajatus, että hänen nyt oli sinne palattava ypö yksin, käytävä vuoteeseensa, toimitettava kaikki joka illan tehtävät, kauhistutti häntä. Ja aivan kuin karkoittaakseen itsensä kauemmaksi kovaosaisesta huoneestaan ja hetkestä, jolloin hänen oli sinne palattava, nousi hän ylös ja huomattuaan yht'äkkiä edessään ensimmäisen metsään johtavan kujanteen, poikkesi hän sinne ja istuutui nurmelle.

Hän kuuli ympärillään, yllään, joka taholta sekavan, loppumattoman kovan kohinan, joka syntyi lukemattomista erilaisista äänistä, kumean, samalla kertaa läheisen ja kaukaisen kohinan, elämän epämääräisen, suunnattoman sykinnän: Pariisin hengityksen, joka lähti kuin äärettömän suuren jättiläisen keuhkoista...

Aurinko oli jo kohonnut korkealle taivaalle ja heitti tulikimpun Boulognen metsän yli. Muutamia ajoneuvoja alkoi jo liikkua ajomiesten iloisesti äännellessä. Muuan pari astui verkkaisin askelin autiota kujannetta pitkin. Yht'äkkiä loi nuori nainen silmänsä ylös ja huomasi oksien välissä jotakin ruskeata riippuvan. Hän ojensi hämmästyneenä kätensä ja lausui pelästyen:

- Katsokaa, mitä tuo on?

Sitten hän kirkaisi yht'äkkiä ja vaipui toverinsa syliin, joka laski hänet maahan.

Vartijat, jotka heti kutsuttiin sinne, irroittivat oksista vanhan miehen, joka oli hirttäytynyt housunkannattimiinsa.

Todettiin, että kuolemantapaus oli sattunut edellisenä iltana.

Miehen taskusta löytyneet paperit todistivat, että hän oli kirjanpitäjä Lobuze & Kumpp:lla ja että hänen nimensä oli Leras. 

Kuolema katsottiin olevan itsemurha, jonka syitä ei tunneta. Kenties se johtui äkillisestä mielenhäiriöstä.