Guy de Maupassant - Paluu

Guy de Maupassant - Novelleja I

PALUU 
Meri viskoo laineitaan rannalle tiheään ja yksitoikkoisesti. Pieniä, valkoisia pilviä kiitää nopeasti poikki avaran, sinisen taivaan hurjan tuulen lennättäminä kuin mitäkin lintuja. Ja merta kohti viettävän painanteen poimussa kyyhöttävä kylä lämmitteleikse päivän paisteessa.

Sen suussa seisoo tien vieressä yksinään Martirt-Levesquen talo. Se oli pikkarainen kalastajan asunto, saviseinäinen, olkikattoinen, harjallaan sinertävää tiiltä. Melkein vain nenäliinan kokoinen puutarha, jossa kasvaa sipulia, vähän kaalia, persiljaa ja dilliä, on portin vieressä aidan takana, joka kulkee tien puolella.

Mies on poissa kalassa ja vaimo pakkailee rakennuksen edessä isoa ruskeata verkkoa, joka riippuu seinällä kuin mikäkin suunnattoman suuri hämähäkinseitti. Noin neljäntoistavuoden vanha tyttö istuu puutarhan portilla olkituolilla selkäkenossa aitaan nojautuen ja paikkaa liinavaatteita, köyhän ja monasti ennen paikattuja liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen sylkyttelee sylissään ihan pientä lasta, joka ei vielä liiku eikä puhu. Ja kaksi kahden, kolmen vuoden vanhaa kakaraa, pyllyllään maassa ja nenät vastatusten, kaivelee kömpelöin käsin maata ja viskaa kahmaloittain hiekkaa toistensa silmille.

Ei puhu kukaan mitään. Kapalolapsi vain, jota koetetaan nukuttaa, itkeä pirisee yhteen menoon heikolla, pienellä äänellään. Kissa makaa ikkunalla, ja seinän juurella ovat leukoijat lakastuneet kauniiksi, valkoiseksi kukkaisrykelmäksi, jossa surisee kokonainen lauma kärpäsiä.

Kasvava tyttö, joka istuu ja ompelee portilla, äännähtää äkkiä:
-  Äit' hoi!
Äiti vastaa:
- Mikäs on?
- Se on taas täällä.

Ovat aamusta pitäen olleet huolissaan, kun muuan mies on maleksinut heidän talonsa ympärillä - vanha kerjäläisennäköinen mies.  Olivat huomanneet hänet, kun menivät saattamaan isää veneelle hänen matkalle lähtiessään. Mies oli istunut ojan reunalla vastapäätä heidän porttiansa. Ja kun sitten palasivat rannasta, niin olivat jälleen nähneet hänen heidän taloaan katselevan.

Mies oli näyttänyt sairaalta ja kovin surkealta. Ei ollut hievahtanut paikaltaan tunnin aikaan. Ja kun sitten oli huomannut, että häntä katseltiin kuin mitäkin pahantekijää, oli hän noussut ja mennyt tiehensä jalkaansa laahustaen. Mutta kohta olivat sitten taas nähneet hänen palaavan verkkaisin, väsynein askelin.
Ja taas hän oli istuutunut vaikka sillä kertaa vähän edemmäksi, aivan kuin tähystelemään.

Äiti ja tytöt olivat alkaneet pelätä. Äiti varsinkin oli levoton, hän kun oli luonteeltaan arka ja kun hänen miehensä oli määrä palata kalasta vasta iltamyöhällä.

Hänen miehensä nimi oli Levesque, ja hänen oma nimensä taas Martin, ja heitä nimitettiin nimellä Martin-Levesque. Ja seuraavasti syystä.

Vaimo oli ensimmäisen kerran ollut naimisissa erään merimiehen kanssa, jonka nimi oli Martin, ja joka joka kesä kävi New-Foundlandissa turskia pyytämässä. Kaksi vuotta naimisissa oltuaan oli hänelle syntynyt pieni tyttö ja seitsemättä kuukantta oli hän raskaana, kun Dieppestä kotoisin oleva koliomastolaiva ,,sisarukset", jolla hänen miehensä purjehti, oli hävinnyt teille tietymättömille. Eikä miehestä sen koommin ollut kuulunut yhtään mitään. Ei yksikään laivan merimiehistä ollut palannut takaisin. Häntä pidettiin niinmuodoin kokonaan kadonneena.

Martinin vaimo oli odottanut miestään kymmenen vuotta ja kasvattanut suurella vaivalla molempia lapsiaan. Kun hän oli reipas ja kunnon nainen, niin kosi häntä sitten muuan kalastaja Levesque, joka oli leskirnies ja yhden pojan isä. He menivät naimisiin, ja kolmen vuoden kuluessa heille syntyi kaksi lasta.

Heidän toimeentulonsa oli työlästä ja työteliäistä. Vilja oli kallista ja lihaa näki tuskin nimeksikään heidän talossaan. Väliin talvisaikaan myrskyisinä kuukausina, he joutuivat velkoihin leipäkauppiaalle. Mutta lapset voivat kuitenkin hyvin. Heistä sanottiin:
- Martin-Levesquet ovat kunnon ihmisiä. Rouva Martin on kova työtä tekemään ja Levesque on semmoinen kalastaja, ettei toista mokomaa.

Portilla istuva tyttö jatkoi:
- Ihan on kuin tuntisi meidät. Kukaties se on joku kerjäläinen Eprevillestä tahi Auzeboscista.

Äitipä ei erehtynyt. Ei, ei, ei se ollut sen puolen miehiä, varmasti ei. Kun mies pölkkynä pysyi paikallaan ja vain tuijottamistaan tuijotti Martin-Levesquen taloa kohti, raivostui rouva Martin, sieppasi pelon rohkaisemana lapion ja riensi portille.
- Mitä te siinä teette? huusi hän kulkurille.
Mies vastasi käheällä äänellä:
- Istunpahan vain raitista ilmaa hengittämässä. Mitäs pahaa teille siitä on?
Vaimo jatkoi:
- Pitääkö sitä siinä sitten olla yhä kuin vakoilemassa meidän taloa?
Mies vastasi:
- Enpä tässä ketään häiritse. Kaipa sitä toki saa tien vieressä istua?
Kun ei voinut siihen mitään vastata, niin vaimo meni takaisin kotiinsa.
- Se on joku vetelehtijä tahi muu kujeilija.

Ja hän pani maata levollisena, mutta hänen aviokumppaninsa mietti yhä tuota kuljeksijaa, joka oli häntä katsellut niin omituisin silmin.

Päivän tultua oli kova tuuli, ja kun kalastaja näki, ettei voinut lähteä merelle, niin hän kävi auttamaan vaimoaan verkkojen paikkaamisessa.
Yhdeksän aikaan tuli rouva Martinin vanhin tytär, joka oli mennyt leipää ostamaan, juosten takaisin ja huusi pelästyneen näköisenä:
-Äiti, nyt se on täällä taas.
Äiti kävi levottomaksi ja sanoi ihan kalpeana miehelleen:
-  Käyhän sanomassa hänelle, ettei hän näin vaivaisi meitä, sillä se tekee minut ihan hulluksi.

Levesque, joka oli isokasvuinen, ahavoitunut, kankea ja punapartainen, sinisilmäinen, lyhytniskainen merimies, kaulassaan aina villahuivi, ettei vilustuisi tuulessa ja sateessa aavalla merellä, meni rauhallisesti ulos ja astui kulkurin luo.


He ryhtyivät puhumaan keskenään. Äiti ja lapset katselivat heitä etäältä huolissaan ja vavisten. Yht'äkkiä nousi vieras ylös ja lähti Levesquen mukana astumaan taloa kohti. Rouva Martin hätääntyi ja perääntyi paikaltaan. Hänen miehensä sanoi hänelle :
- Annahan hänelle palanen leipää ja vähän juotavaa. Hän ei ole syönyt mitään sitten kuin toissa päivänä.

He astuivat molemmat sisään vaimon ja lasten tullessa perässä. Kulkija istuutui ja kävi syömään pää kumarassa kaikkien häntä katsellessa. Äiti seisoi ja tarkasteli häntä. Molemmat vanhimmat tytöt, hänen tyttärensä ensimmäisestä aviosta, nojautuivat selin oveen, toinen pienin lapsi sylissä, ja iskivät häneen ahneet katseensa, pienemmät taas olivat istuutuneet uunin liepeelle ja jätettyään nokisen paistinvartaan kanssa leikkimisen kesken katselivat myöskin tuota vierasta.

Levesque kysyi istuutuen tuolille :
- Kaukaako olette tullut?
- Cettestä olen tullut.
-- Jalkaisinko, vai?
-- Jalkaisin kyllä. Minkäpä sille, kun ei muuten voi.
- Minnekäs matka piti?
- Tännepä tänne.
- Onko täälläpäin tuttuja?
- Saattaapa niitäkin olla.

Siihen sitten puhe loppui. Mies söi hitaasti, vaikka nälkiintynyt olikin, ja ryyppäsi jokaisen leipäpalan päälle juomaa. Hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, ryppyiset ja sisään vajonneet, ja näytti siltä, kuin hän olisi paljon kärsinyt.

Yht'äkkiä kysäsi Levesque:
- Mikäs teidän nimenne on?
Mies vastasi päätään nostamatta:
- Nimeni on Martin.

Omituinen väristys puistatti äitiä. Häin astui askeleen aivan kuin lähemmältä nähdäkseen kulkijaa ja jäi seisomaan hänen eteensä kädet riipuksissa ja suu ammollaan. Kukaan ei sanonut enää sanaakaan.

Vihdoin alkoi Levesque:
- Oletteko täältä kotoisin?
Mies vastasi:
- Täältä olen.

Ja kun häin sitten vihdoin kohotti päätään, kohtasivat hänen ja vaimonsa katseet toisensa ja jäivät tuijottamaan
toisiinsa aivan kuin kiinni naulattuina. Ja vaimo lausui silloin yht'äkkiä muuttuneella, matalalla, värisevällä äänellä:
- Sinäkö se olet mieheni?
Toinen sai verkalleen vastatuksi:
- Kyllä, minähän se.
Hän ei hievahtanutkaan, pureksi vain leipäänsä. Levesque, ollen enemmän ällistynyt kuin liikutettu, sopersi:
- Vai olet sinä Martin?
Mies vastasi suorasukaisesti:
- Kyllä, minä se olen.
Ja toinen aviomies kysäisi:
-Mistäs sinä sitten tulet?
Ensimmäinen kertoi:
- Afrikan rannoilta. Ajoimme siellä karille. Kolmen vain pelastuimme, Picard, Vatinel ja minä. Sitten ottivat villit meidät vangiksi ja pitivät kaksitoista vuotta. Picard ja Vatinel kuolivat. Muuan englantilainen matkailija otti minut siellä käydessään mukaansa ja toi Cetteen. Ja täissä sitä nyt olen.
Rouva Martin oli puhjennut itkuun peittäen kasvonsa esiliinaansa.
Levesque lausui:
- Mitäs sitä nyt sitten tehdään?
Martin kysyi:
- Sinäkö se nyt olet hänen miehensä?
Levesque vastasi:
- Minä se olen.

He katselivat ääneti toisiaan. Silloin Martin luoden katseensa lapsiin, jotka seisoivat piirissä hänen ympärillään, nyökäytti päätään kahta tyttöä kohti:
- Nuoko ne on minun?
Levesque sanoi:
- Sinun ne ovat.
Martin ei noussut paikaltaan, ei syleillyt heitä, lausui vain:
- Herranen aika kun ovat suuret!

Levesque lausui taas:
- Mitäs sitä nyt tehdään?

Martin oli ymmällään hänkin eikä tiennyt sitä paremmin.

Vihdoin teki hän päätöksensä:
-Tehdään niinkuin sinä tahdot. En halua tehdä vääryyttä.
On vain vaikeata taloon nähden. Meillä on kummallakin lapsemme, minulla kasi, sinulla kolme. Mutta äiti, onko hän sinun vai minun? Suostun tekemään sinun mielesi mukaan. Mutta talo, se on minun, sillä sain sen isältäni, täällä olen syntynyt ja paperitkin ovat laillisessa kunnossa.

Rouva Martin itki yhä itkemistään nyyhkytellen siniseen esiliinaansa. Molemmat suurimmat tytöt olivat tulleet lähemmäksi ja katselivat levottomina isäänsä.

Tämä oli lopettanut syöntinsä. Nyt sanoi hän vuorostaan:
- Mitä sitä nyt tehdään?

Levesquen päähän juolahti ajatus:
-Pitää mennä rovastin luo, ratlkaiskoon hän.

Martin nousi ja kun hän astui vaimoaan kohti, heittäytyi tämä nyyhkyttäen hänen rintaansa vasten.
-Mieheni! Sinähän se taas olet! Martin, Martin raukka! Sinähän se taas olet!
Ja hän syleili häntä molemmin käsin, vanhan tunteen äkkiä herätessä puuskahtaen hänen sielussaan, muistojen rajusti puistellessa häntä, muistojen, jotka toivat hänelle mieleen ajan, jolloin hän oli kahdenkymmenen vanha ja tunsi ensimmäisen rakkautensa hellät halailut.

Martin, liikutettuna hänkin, suuteli vaimoaan myssylle. Molemmat uunin liepeellä kyyköttävät lapset rupesivat, kuullessaan äitinsä itkevän, yhdessä parkumaan hekin, ja viimeksi syntynyt, jota Martinin nuorempi tyttö piteli sylissään, huusi kimeällä äänellä kuin huonosointuinen huilu.

Levesque seisoi ja odotteli:
-Lähdetään asiaa järjestelemään.

Martin irtaantui vaimostaan, ja kun hän katseli molempia tyttäriään, sanoi äiti heille:
-Suudelkaa toki isäänne!

Nämä lähestyivät häntä samalla kertaa, silmät kuivina, hämmästyneinä ja hiukan pelokkaina. Ja Martin suuteli heitä vuorotellen molemmille poskille kovasti maiskauttaen niinkuin talonpoikainen mies ainakin. Nähdessään vieraan lähestyvän päästi pienin lapsi niin huikeita huutoja että oli vähällä saada kouristuskohtauksen.

Sitten lähtivät molemmat miehet yhdessä ulos.

Heidän kulkiessaan Commerce-kahvilan ohi kysyi Levesque:
-Mitäs jos otettaisiin pikku naukku?
-Vallan kernaasti, - selitti Martin.

He menivät sisään ja istuutuivat vielä tyhjään huoneeseen.
-Hoi, isäntä! Kaksi ,,tuimaa'', parasta lajia! Martin on tullut takaisin tiedäks, se vaimoni Martin, ,,Sisarusten'' Martin, joka oli kadoksissa.

Ja kapakan isäntä, möhömahainen, punanaamainen, rasvan pöhöttämä mies tuli kolme lasia toisessa ja viinakarahvi toisessa kädessä ja sanoi rauhallisella äänellä:
- Katos vain! Vai olet sinä siinä, Martin?

Martin vastasi:
- Tässähän minä olen !. . .