Guy de Maupassant - Pikku lekkeri

Guy de Maupassant - Novelleja I

PIKKU LEKKERI

Herra Chicot, joka oli ravintoloitsija Eprevillessä, pysähdytti kiesinsä rouva Magloiren moision eteen. Hän oli neljänkymmenen ikäinen, iso, punanaamainen, möhömahainen miehenvekkuli, kulkupuheitten mukaan lisäksi luihuluontoinen.

Hän sitoi hevosensa kiinni portin pieleen ja astui talon pihalle. Hänellä oli maatila, jonka rajat ulottuivat aivan tuon vanhan rouvan maihin asti, ja nämä hän jo kauan aikaa oli halunnut saada itselleen. Parikymmentä kertaa oli hän pyytänyt saada niitä ostaa, mutta aina oli rouva Magloire itsepäisesti hylännyt hänen tarjouksensa.
– Täällä olen syntynyt ja täällä aion kuollakin, - vastasi rouva aina.

Ravintoloitsija tapasi rouvan oven kynnykseltä perunoita kuorimasta. Vanhus oli kahdenkahdeksatta ikäinen, laiha, ryppyinen, kyyryselkäinen, mutta aherteli kuin nuori tyttö. Herra Chicot löi häntä ystävällisesti olkapäälle ja istui sitten penkille lähelle häntä.

– Mitenkäs muori jaksaa? Hyvin kai?

– Tuossahan tuo menee. Entäs te. herra Prosper?

– Kah,  mitä vähän jäseniä kolottaa, muuten voin erinomaisesti. erinomaisesti.

– No, hyvähän tuo on sitten.

Ja sitten vanhus vaikeni. Chicot katseli hänen työntekoaan. Muorin väärät, luuvalosta nystyräiset sormet, jotka olivat kovat kuin äyriäisen sakset, ottivat kuin pihdit ikään vasusta harmaita mukuloita, ja nopeasti käsissään pyöritellen hän viilteli niistä pitkiä kuorinauhoja vanhalla veitsenterällä, jota hän toisessa kädessään piteli. Ja kun peruna oli keltaiseksi kuorittu, viskasi hän sen vesiämpäriin. Kolme kanaa uskalsi siinä perätysten tulla aivan hänen hameensa liepeille, sieppasi kuoria ja puikki, minkä jaloistaan pääsi, tiehensä, kullakin saalis nokassaan.

Chicot näytti olevan ymmällä ja epäröivän näköinen aivan kuin hänellä olisi ollut kielenkärjellä jotakin, jota ei saanut suustaan lähtemään. Vihdoin rohkaisi hän mielensä:

– Kuulkaahan, rouva Magloire ...

– Mitä saisi olla lupa?

– Tätä moisiota, ettekö sitä vieläkään halua myydä?

– Enkäpä en. Älkää toivokokaan. Se on kerran sanottu eikä siitä maksa vaivaa puhuakaan enää.

– Nähkääs, minä olen keksinyt ehdotuksen, joka olisi edullinen meille molemmille.

– Ja mikä se olisi?

– Nähkääs. Voitte sen myydä minulle ja saatte sentään pitää sen. Eikös se sovi? Ottakaa nyt minun neuvoni onkeen!
Vanhus taukosi kuorimasta perunoitaan ja loi kurttuisten luomiensa alta ravintoloitsijaan terävän katseen.

Tämä jatkoi:

– Selitän teille vielä. Minä maksan teille joka kuukausi sataviisikymmentä frangia. Ymmärrättekö? Joka kuukausi tuon teille kieseilläni kolmekymmentä viiden frangin hopeakolikkoa. Ja kaikki pysyy ennallaan, aivan muuttumatta; asutte kotonanne eikä teidän tarvitse välittää minusta mitään, ette ole minulle velkaa mitään!  Otatte minulta vain rahat vastaan, ei muuta. Sopiikos näin? Ja hän katseli rouvaa iloisesti ja hyväntuulisesti.

Muori silmäili puolestaan häntä epäluottavasti ja koettaen keksiä, missä ansa oli. Siten hän kysäisi.

– Se on minun hyväkseni. Mutta eikös tästä moisiosta sitten teille lähde mitään hyötyä?

Mies vastasi:

– Älkää te minusta huoliko! Saatte asua täällä niin kauan kuin Jumala teille ikää suo. Olette aivan kotonanne. Annatte minulle vain pienen virallisen paperin, että tila teidän jälkeenne joutuu minulle. Eihän teillä omia lapsiakaan ole, sisarusten lapsia vain, joista ette vähääkään välitä. Eikös se passaa? Saatte pitää tilanne koko elinaikanne ja minä maksan teille kuukausittain sataviisikymmentä frangia. Muori joutui ehdotuksesta kovin hämilleen ja levottomaksi, sillä se kiihdytti hänen mieltään. Hän vastasi:

– En nyt sano sitä enkä tätä. Tahdon asiaa aprikoida. Tulkaa siis siitä uudelleen juttelemaan nousevalla viikolla.

Annan teille sitten vastauksen, mitä siitä ajattelen. Ja herra Chicot lähti tyytyväisenä kuin kuningas, joka on voittanut kokonaisen valtakunnan.

Rouva Magloire kävi miettiväiseksi. Hän ei saanut nukutuksikaan seuraavana yönä. Neljän päivän kuluessa vaivasi häntä oikea epätietoisuuden kuume. Hän vainusi kyllä jotakin pahaa tuossa asiassa, mutta samalla sytytti hänen mieleensä raivoavan himon tuo ajatus, että kuukausittain putoaisi kolmekymmentä kaunista, kilisevää hopeakolikkoa hänen esiliinaansa, tippuisi siihen kuin taivaasta hänen istuessaan ihan ristissä käsin vain.
Silloin meni hän asianajajan luo ja kertoi jutun hänelle. Tämä kehoitti häntä hyväksymään Chicotin ehdotuksen, mutta pyytämällä viisikymmentä viiden frangin rahaa, koskapa hänen moisionsa oli vähintäin kuudenkymmenen tuhannen frangin arvoinen.

Vanha rouva värisi oikein ajatellessaan noita kahden sadanviidenkymmenen frangin kuukausituloja, mutta hän oli yhä epäluuloinen, pelkäsi odottamattomia asianhaaroja, joitakin salaisia vehkeitä ja teki kysymyksiä iltaan asti voimatta ratkaista asiaa. Vihdoin viimein käski hän valmistaa myyntikirjan ja palasi kotiaan huumaantuneena, aivan kuin olisi juonut neljä tynnyriä nuorta olutta.

Kun Chicot saapui kuulemaan vastausta, oli rouva vielä kauan taipumaton selittäen, ettei halunnut kauppaa tehdä, mutta samalla kalvoi häntä pelko, ettei toinen suostuisi kahtasataa viittäkymmentä frangia maksamaan. Kun mies yhä vaati ratkaisua, ilmoitti rouva ehtonsa.

Ostaja säpsähti hämmästyksestä ja hylkäsi ehdot.
Saadakseen miestä vakuutetuksi alkoi hän puhua siitä, kuinka kauan ehkä vielä saattoi elää.

– En varmaankaan tule elämään kauemmin kuin korkeintaan viisi tahi kuusi vuotta. Nyt olen jo kolmannellakahdeksatta ja lisäksi kivulloinen.  Toissa iltana luulin jo lopun olevan käsissä. Tuntui ihan kuin sisälmykseni olisivat tyhjentyneet ja minut täytyi kantaa vuoteeseen.

Mutta Chicot ei tarttunut siihen koukkuun

– Vielä mitä, vanha viisastelija, te olette luja ja kestävä kuin kellotapuli. Elätte vähintään sadan vuoden vanhaksi. Te varmaan vielä saatatte minutkin hautaan.

Joku päivä kului vielä Keskusteluihin. Mutta kun vanhus vain ei hellittänyt, täytyi ravintoloitsijan vihdoin suostua vaadittuun korotukseen.

Seuraavana päivänä he allekirjoittivat asiakirjan. Ja rouva Magloire vaati vielä viisikymmentä frangia harjakaisiksi.

Kului kolme vuotta. Vanha rouva oli terve kuin nuorikko. Ei hän näyttänyt hituistakaan vanhentuneen, ja Chicot aivan joutui epätoivoon.  Hänestä tuntui jo kuin olisi puoli vuosisataa noita korkorahoja maksanut ja että oli tullut petkutetuksi ja saatetuksi vararikkoon. Silloin tällöin kävi hän vierailulla rouvan luona aivan siihen tapaan kuin heinäkuussa mennään pellolle katsomaan, joko vilja on valmis leikattavaksi.  Ja rouva otti hänet aina vastaan häijy ilme katseessa. Näytti kuin hän olisi iloinnut kepposesta, jonka oli ostajalle tehnyt. Tämä taas nousi äkkiä jälleen kieseihinsä muristen:

– Etköhän sitä sitten koskaan kuolekaan, senkin käkkärä?

Mies ei tietänyt, mitä tehdä. Hänen olisi tehnyt mieli kuristaa akka kuoliaaksi nähdessään hänet. Hän vihasi häntä mitä julmimmalla, salakavalimmalla tavalla niinkuin konsanaan talonpoika, joka tuntee joutuneensa varkaan uhriksi.

Silloin koetti hän keksiä jonkin keinon.

Eräänä päivänä tuli hän sitten vihdoin taas rouvaa tervehtimään käsiänsä hykertäen aivan samoin kuin oli tehnyt ensimmäisellä kerralla, jolloin kauppatarjouksensa teki.
Ja juteltuaan vähän aikaa sanoi hän:

– Sanokaahan, muori hyvä, miksi ette tule koskaan talooni päivällistä syömään, kun Eprevillessä käytte? Siellä ihmiset juoruavat, ettei olla enää hyviä ystäviä ja se on minua kovasti surettanut. Tiedättehän, etten minä teiltä mitään maksua ota. En minä siitä välitä. Tulkaa siis vain milloin haluttaa. Olen siitä kovin iloissani.

Vanhaa rouvaa ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja kahden päivän kuluttua, kun hän renkinsä Celestinin ollessa ohjaksissa kävi ostoksilla, panetti hän kursailematta hevosensa herra Chicotin talliin, ja halusi saada jäädä päivälliselle.

Ravintoloitsija loisti ilosta, kohteli häntä kuin mitäkin ylhäistä rouvaa, tarjosi hänelle kananpoikaa, lihamakkaroita, sianlihaa ja muhennettua kaalia. Mutta rouva söi niukasti, sillä lapsuudestaan asti oli hän tottunut nauttimaan vain vähän lientä pienen voileipäpalasen kanssa. Chicot pyyteli pyytelemistään eikä tietänyt mitä tehdä. Eikä rouva mitään juodakseen tahtonut. Kieltäytyipä kahvistakin.

Ravintoloitsija kysyi silloin :

– Juotte kai ainakin pienen lasin viiniä?

– No, sitä kyllä. Siinä en pane vastaan.

Ja minkä jaksoi huusi nyt ravintoloitsija, niin että kapakka kaikui:

– Rosalie, tuoppas sitä hienoa, kaikkein hienointa, oikein kymmenkertaista!

Ja palvelijatar tuli kantaen kädessään pitkäkaulaista pulloa, jonka ympärille oli kierretty paperinen viinipuunlehti.

– Maistakaahan, muori hyvä, tämä on sitä mainiota.

Ja vanha rouva alkoi juoda hiljakseen, pienin kulauksin ja nauttien kauan aikaa. Tyhjennettyään lasin kuivilleen lausui hän:

– Niin, oikein, tämä on sitä hienoa.

Ei ehtinyt muori vielä lopettaa puhettaan, niin kaatoi Chicot hänelle jo toisen lasillisen. Rouva aikoi kieltäytyä, mutta oli jo liian myöhäistä, ja hän maisteli sen loppuun samalla tavalla kuin ensimmäisenkin.

Ravintoloitsija tahtoi häntä juomaan vielä kolmannen, mutta rouva pani vastaan. Mies penäsi puolestaan:

– Mitä joutavia! Sehän on pelkkää maitoa. Minä juon sitä kymmenen, jopa kaksitoistakin lasia kuin ei mitään. Se haihtuu kuin sokeri, ei mene mahaan, ei päähän, ihan kieleltä katoaa minne kadonneekin. Eihän sen parempaa ole terveydelle mitään.

Rouvan teki mieli ja hän taipui, mutta joi vain puoli lasillista.

Silloin huudahti Chicot heittäytyen ylen anteliaaksi:

– No, koska se teitä niin kovin miellyttää, niin minä lahjoitan teille pienen lekkerin näyttääkseni teille, että olemme hyviä ystäviä aina edelleenkin.

Rouva ei lahjasta kieltäytynyt. Ja palasi kotiaan hienossa hutikassa. Seuraavana päivänä ajoi ravintoloitsija rouva Magloiren talon pihaan ja otti ajopeliensä pohjalta esille pienen, rautavanteisen lekkerin. Sitten tahtoi hän antaa rouvan maistaa sen sisällystä, jotta tämä tulisi vakuutetuksi sen olevan varmasti samaa.

 Ja kun he vielä olivat juoneet kumpikin kolme lasia lausui mies lähtiessään:

– Tiedättehän kyllä, että kun tämä on lopussa, niin heruu uutta taas. Älkää siis ollenkaan kursailko. En minä sillä väliä pidä. Kuta pikemmin se saadaan loppuun, sitä parempi minulle.

Ja hän nousi kieseihinsä.

Neljän päivän kuluttua tuli hän taas. Muori istui ovensa edessä päivällisleipäänsä leikkaamassa. Ravintoloitsija teki hyvän päivän ja astui niin lähelle, että tunsi vanhuksen hengen hajun. Silloin miehen kasvot kirkastuivat.

– Tarjoatte kai minulle lasin viiniä? sanoi hän.

Ja sitten he kilistelivät jälleen muutaman kerran.

Mutta pian alkoi huhu käydä kylässä, että rouva Magloire ryypiskeli ihan yksikseen. Milloin oli hänet tavattu juovuksissaan keittiön lattialla, milloin pihalta, milloin talon läheltä maantieltä, ja hänet oli täytynyt kantaa sikahumalassa, liikkumattomana kuin pölkky kotiinsa.

Chicot ei käynyt enää hänen luonaan, ja kun hänelle vanhasta rouvasta puhuttiin, nutisi hän surullisen näköisenä:

– On se surkeata, kun tuossa iässä semmoiseen tottuu.

Eihän vanhalla siihen varojakaan riitä. Kyllä hänen siinä pelissä vielä hullusti käy. Ja hullusti vaimoparan kävikin. Hän kuoli seuraavana vuonna joulun aikaan jäätyään juovuksissaan lumihankeen makaamaan.

Ja herra Chicot sai periä moision. Silloin hän lausui:

– Ellei se ruoja olisi itseään myrkyttänyt, niin olisi ainakin vielä kymmenen vuolta elossa pysynyt.