Guy de Maupassant - Novelleja I
FRANCOISE.
I.
Toukokuun 3 p:nä 1882 lähti Havresta purjehtimaan Kiinaan kolmimastoinen alus ,,Tuulten pyhä Neitsyt”. Se purki lastinsa Kiinassa, otti siellä uuden lastin, vei sen Buenos-Ayresiin ja kuljetti täältä tavaraa Brasiliaan.
Matkat, vahingoittumiset! korjaamiset, kuukausimääriä kestäneet tyvenet, tuulet jotka ajelivat laivan kauas reitiltä, seikkailut ja vauriot viivyttivät sitä niin, että se purjehti vierailla vesillä neljä vuotta ja vasta toukokuun 8 p:nä 1886 saapui Marseilleen, lastinaan amerikkalaisilla säilykkeillä täytettyjä läkkilaatikoita.
Laivaan kuului sen lähtiessä Havresta kapteeni, hänen apulaisensa ja 14 laivamiestä. Matkalla yksi laivamies
kuoli, neljä hävisi eri tilaisuuksissa ja ainoastaan yhdeksän palasi Ranskaan. Poistuneiden miesten sijaan oli pestattu kaksi amerikkalaista, yksi neekeri ja yksi ruotsalainen, joka oli tavattu eräästä kapakasta Singaporessa.
Aluksen purjeet vedettiin kokoon ja köydet sidottiin mastoihin ristiin kiinni. Tuli hinaajahöyry, joka puhkuen kuljetti sen muitten laivojen viereen. Meri oli tyven, maininki tuskin läikytti vettä rannassa. Laiva asettui riviin, jossa pitkin rannikkoa vierivieressä oli kaiken maailman laivoja' suuria ja pieniä, jos minkä muotoisia ja mallisia, ,,Tuulten Pyhän Neitsyet" joutui italialaisen prikin ja englantilaisen kaljaasin väliin, jotka väistyivät syrjemmäksi tehdäkseen tilaa uudelle toverille.
Niin pian kuin laivan päällikkö oli päässyt irti tulli- ja satamavirkamiehistä, laski hän puolet laivaväestä koko yöksi maihin.
Oli leuto kesäyö. Marseille oli täydessä valaistuksessa, kaduille levisi keittiöstä ruoanhajua, kaikkialta kuului puheen sorinaa, rattaiden kolinaa ja iloista huutoa.
,,Tuulten Pyhän Neitsyen" miehistö ei ollut neljään kuukauteen ollut maissa, ja nyt matruusit rantaan päästyään astuivat kaksittain arasti kaupungille aivan kuin kaupunkiin tottumattomat ihmiset ainakin. He katselivat ympärilleen nuuskien sataman viereisiä katuja ikään kuin etsien jotakin.
Neljään kuukauteen he eivät olleet nähneet naisia… Muitten edellä astui Celestin Duclos, roteva ja ketterä mies.
Hän aina johti muita, kun he kävivät maissa. Hän aina löysi hyviä paikkoja, osasi aina tarpeen tullen suoriutua pulasta eikä ryhtynyt tappeluun, niin kuin laivamiesten useinkin on tapa maihin päästyään, mutta jos kerran tappelu oli syntynyt, niin hän ei tovereitaan jättänyt ja pystyi kyllä pitämään puoliansa.
Pitkän aikaa matruusit maleksivat hämäriä katuja, jotka laskeutuivat kuin viemärit merenrantaan päin ja joista lemusi ummehtunut kellarien ja varastojen haju. Vihdoin
Celestin valitsi erään kapean poikkikadun, jossa muutaman oven yläpuolella paloi kuperia lyhtyjä, ja poikkesi sinne.
Naljaillen ja hyräillen miehet astuivat hänen jäljessään.
Värillisiin, tummalasisiin lyhtyihin oli maalattu isot numerot. Matalissa huoneissa istui kaislatuoleilla esiliinoihin puettuja naisia; nähtyään merimiehet he hypähtivät paikoiltaan, juoksivat ulos keskelle katua, asettuivat miesten tielle ja alkoivat houkutella heitä kukin luolaansa.
Silloin tällöin aukeni eteisen perällä ovi. Siinä näyttäytyi puoleksi riisuutunut nainen, yllään karkeat, tiukat housut, lyhyenläntä alushame ja musta samettinen liivi, joka oli kultaompeluksilla koristeltu. ,,Hei, pojat, tulkaa sisään!" kutsui hän jo kaukaa huutaen, juoksipa välistä uloskin, tarrautui johonkin matruusiin ja veti häntä minkä jaksoi ovea kohti. Hän imeytyi mieheen kiinni kuin hämähäkki, joka kuljettaa itseänsä väkevämpää kärpästä. Mies vastusteli heikosti muitten pysähtyessä ja katsellessa, mitä tuleman piti, mutta Celestin Duclos huusi: ,,Ei sinne, älä mene! Edemmäksi!" Ja mies totteli häntä, tempautui väkisin naisen käsistä. Ja matruusit astuivat eteenpäin suuttuneen naisen huutaessa haukkuma sanoja heidän peräänsä. Siihen hälinään hyppäsi pitkin ahdasta katua ulos toisia naisia, kävivät miesten kimppuun ja kähein äänin kiittelivät tavaraansa. Siten miehet kulkivat yhä edelleen. Aika ajoin tuli heitä vastaan milloin sotamiehiä, jotka helistelivät kannuksiaan, milloin joku yksinäinen porvari tai kauppa-apulainen, joka oli menossa tuttuun paikkaan. Toisilla syrjäkaduilla paloi samanlaisia lyhtyjä, mutta laivamiehet kävelivät aina eteenpäin astuen haisevassa liejussa, jota valui talojen alta.
Mutta tuossapa Duclos pysähtyi erään talon kohdalle, joka näytti muita siistimmältä, ja vei miehensä sinne sisään.
II
Matruusit istuivat kapakan isossa salissa. Jokainen heistä valitsi itselleen ystävättären, jonka kanssa sitten seurusteli koko illan; sellainen oli tapa talossa. Kolme pöytää sijoitettiin yhteen, ja ensin miehet joivat naistensa kanssa, sitten menivät heidän seurassaan yläkertaan. Kauan ia kovasti kolisivat paksut anturat portaitten puisilla astimilla, ennen kuin kaikki ehtivät kapeasta ovesta sisään ja hajaantuivat kukin suojaansa. Sieltä he taas laskeutuivat alas juomaan, sitten jälleen menivät ylös. Humu kävi rentonaan.
Koko puolen vuoden palkka meni menojaan neljän tunnin juopottelussa. Kello yhdentoista aikaan kaikki olivat jo juovuksissa ja silmät veristävinä huusivat päättömästi tietämättä itse mitä. Mikä lauloi, mikä kiljui, mikä takoi nyrkkiään pöytään, mikä kaatoi viiniä kurkkuunsa. Celestin Duclos istui toveriensa keskellä. Hänen kanssaan istui iso, lihava ja punaposkinen nainen. Duclos oli juonut yhtä paljon kuin muutkin, mutta ei ollut kuitenkaan vielä ihan humalassa; hänen päässään liikkui joitakin ajatuksia. Hän oli heltynyt ja mietti, mistä puhuisi naikkosensa kanssa. Mutta ajatukset vain tulivat ja menivät heti tiehensä eikä hän mitenkään saanut niistä kiinni, ei voinut muistaa eikä ilmaista mitään.
Hän nauroi ja lausui:
- Ka, niin vai... niin vai... Ja joko olet kauankin täällä ollut?
- Kuusi kuukautta, vastasi tyttö.
Mies nyökäytti päätään ikäänkuin hyväksymisen merkiksi.
– No, onkos sun hyvä ollaksesi?
Tyttö mietti.
– Olenpahan tottunut, sanoi hän. – Kun täytyy. Ja onhan näin parempi kuin palvelijana tai pyykkärinä.
Mies nyökäytti hyväksyvästi päätään niinkuin siinäkin hänen kanssaan yhtä mieltä ollen.
* Täältäkö olet kotoisin?
Tyttö pudisti päätään merkiksi, ettei ollut.
– Kaukaako siiten?
. Tyttö nyökäytti päätään.
– Mistäpäin?
Tyttö mietti ikäänkuin muistellen.
– Perpignannesta olen, sanoi hän.
– Vai niin, lausui mies ja vaikeni.
– Entäs sinä, merimieskö olet? kysyi vuorostaan tyttö.
– Niin, merimiehiä ollaan.
– Mitäs, oletteko kaukaakin seilanneet?
– Eipä likelläkään. Onpahan jos jotain nähty.
– Kukaties olette maailman ympärikin matkustaneet?
– Eikä vain kerran, miltei kahdestikin on käyty.
Tyttö ikään kuin mietiskeli jotakin muistutellen.
– Kaipa on paljonkin laivoja vastaanne tullut? sanoi hän.
– Ka, mitenkäs!
– Eikös ole vastaanne sattunut tulemaan ,,Tuulten Pyhä Neitsyt"? On semmoinenkin,
Merimies hämmästyi kuullessaan omaa laivaansa mainittavan ja päätti lyödä leikiksi,
– Mitenkäs, viime viikolla tuli.
– Totta ihan? kysyi tyttö ja kalpeni,
– Totta.
– Eikö valehtele?
– Jumal'auta, vannoi mies.
– Mutta etkös ole nähnyt siinä Celestin Duclosta? kysyi tyttö.
– Celestin Duclosta? toisti toinen ja hämmästyi, jopa melkein säikähtyi. Mistä tuo saattoi hänen nimensä tietää?
– Vai tunnet hänet? kysyi mies.
Tyttökin näkyi jotakin säikähtäneen.
– En, en minä, vaan eräs toinen nainen täällä hänet tuntee.
– Mikä nainen? Tässäkö talossa?
– Eikä, tässä lähellä.
– Missä lähellä?
– Eipähän vain kaukana.
– Kuka hän on?
– Onpahan vain muuan nainen, samanlainen kuin minäkin.
– Mitäs hänelle siitä miehestä?
– Mistä minä tiedän. Ehkä on samalta paikka kunnalta.
He katselivat tutkivasti toisiaan silmiin.
– Tekisipä mieleni tavata sitä naista, sanoi mies.
– Minkä tähden? Sanoaksesiko hänelle jotain?
– Sanoakseni.
– Mitä niin?
– Että olen nähnyt Celestin Duclosin.
– Oletkos sinä oikein nähnyt Celestin Duclosin? Onko hän elossa ja terve?
– Terve on. Mitä siitä?
Tyttö vaikeni, keräsi jälleen ajatuksensa ja sanoi sitten hiljaa:
– Minnekäs se ,,Tuulten Pyhä Neitsyt" on matkalla?
– Minne? Marseilleen.
– Tottako? huudahti tyttö.
– Totta.
– Tunnetkos sinä Duclosin?
– Johan sanoin, että tunnen.
Tyttö mietti.
– Niin, niin. Hyvä on, sanoi hän hiljaa.
– Mitäs sinulle siitä?
– Että jos näet hänet, niin sano... Ei, ei tarvitse.
– Mitä niin?
– Ei, ei mitään..
Mies katsoi tyttöön ja kävi yhä levottomammaksi.
– Entäs sinä, tunnetkos sinä hänet? kysyi mies.
– En, en tunne.
– Mitäs sinä sitten hänestä?
Tyttö ei vastannut hypähti äkkiä pois, juoksi tiskin luo, jonka takana emäntä istui, otti sitruunan, leikkasi sen halki, pusersi siitä mehun lasiin, kaatoi siihen vettä ja vei Celestinille.
– Tuossa, juo! sanoi hän ja istuutui, niinkuin siihen saakka oli istunut, hänen polvelleen.
– Mitä varten? kysyi mies otettuaan häneltä lasin.
– Jotta humala sinusta lähtisi. Sittenpähän sanon. Juo!
Mies joi ja pyyhki suutaan hihaan.
– No, puhu nyt, minä kuuntelen.
– Ethän vain sano hänelle, että olet minut nähnyt, – ethän sano, keltä kuulit sen, minkä kerron?
– No, hyvä, en sano.
– Vanno!
Mies vannoi
– Jumal'auta?
– Jumal'auta.
– No, sano sitten hänelle, että hänen isänsä kuoli, ja äiti kuoli ja veli kuoli myös. Lavantautiin. Yhtenä kuu-
kautena kaikki kolme kuolivat.
Duclos tunsi, että veri salpasi tyyten hänen sydämensä,
Muutaman minuutin ajan hän istui ääneti tietämättä mitä sanoa. Sitten hän lausui.
– Varmastiko sen tiedät?
– Varmasti.
– Kuka sinulle kertoi?
Tyttö pani kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
– Vanno, ettet sano.
– No, vannoinhan. Jumal'auta.
– Minä olen hänen sisarensa.
– Francoise! - huudahti mies.
Tyttö tuijotti häneen ja liikutti hiljaa, hiljaa huuliaan, miltei pidättäen sanojaan:
– Sinä siis olet Celestin!
He eivät hievahtaneet paikaltaan, jähmettyivät vain asentoonsa ja katselivat toisiaan silmiin.
Mutta heidän ympärillään kiljuivat muut humalaisilla äänillään. Lasien kilinä, kämmenten läiske, kenkäin kolina ja naisten kimeä kirkuna vuorotteli laulun loilotuksen kanssa.
– Kuinkas sitte niin? lausui mies hiljaa, niin hiljaa, että tyttö töin tuskin saattoi erottaa hänen sanansa.
Tytön silmät täyttyivät äkkiä kyynelillä.
– Niinpähän, kuolivat. Kaikki kolme yhden kuukauden aikana, jatkoi tyttö. – Mikäs minun silloin auttoi, Jäin
yksin. Apteekkiin, lääkärille, kolmen hengen hautajaisiin meni rahaa… möin mitä oli tavaroita, suoritin kaikki, ja ainoat vaatteet jäivät ylleni. Otin palveluspaikan herra Cachotin luona, muistathan, sen ontuvan. Olin juuri viisitoista täyttänyt, enhän ollut vielä neljäätoista, kun sinä läksit. Siellä hänen kanssaan syntiin lankesin. Tuhmia me tytöt ollaan! Sitten menin lapsenpiiaksi notaarille; hänen kanssaan samoin. Ensin elätiksi otti, asuin omassa huoneistossa. Mutta en kauan. Jätti minut, kolmeen päivään en ollut syönyt mitään, ei kukaan minusta huolinut, ja niin sitten tulin tänne niinkuin muutkin.
Häin puhui, ja kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään, nenästään, kastelivat poskia ja vuotivat suuhun.
– Mitä olemmekaan tehneet, lausui mies,
– Luulin, että sinäkin olit kuollut, sanoi tyttö kyyneleet silmissä.
– Eihän se minusta riippunut, kuiskasi hän.
– Kuinkas et minua tuntenut? sanoi kuiskaten myös toinen.
– En tiedä, ei se minun syyni ole, jatkoi tyttö yhä hurjemmin itkien.
– Enhän minä sinua tuntea voinut? Ethän sinä tämmöinen ollut minun lähtiessäni? Mutta mitenkäs sinä et minua tuntenut?
Tyttö huitaisi epätoivossaan vain kädellään.
– Voi! Minähän näen aina niin paljon miehiä, että ne ovat minusta kaikki samannäköisiä.
Celestinin sydäntä kouristi niin kipeästi ja niin rajusti, että hänen teki mieli huutaa ja parkua kuin pieni poika, joka saa vitsaa. Hän nousi, siirsi tytön luotaan" otti suurilla merimiehen kourillaan hänen päänsä kärsiensä väliin ja alkoi tuijottaa häntä terävästi silmiin.
Vähitellen tunsi hän vihdoin tuon naisen siksi pieneksi, hoikaksi ja iloiseksi tyttöseksi, joka hänen lähtiessään oli jäänyt kotiin niiden kanssa, joiden silmät hän sitten oli sulkenut iäksi.
– Niin, sinä olet Francoise! Siskoni! lausui Celestin Duclos. Ja yht'äkkiä nousivat nyyhkytykset, syvät miehen
nyyhkytykset, jotka olivat kuin juopuneen nikotuksia, hänen kurkkuunsa. Hän laski tytön pään käsistään, löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit lensivät maahan ja särkyivät sirpaleiksi, ja alkoi huutaa kolkolla äänellä.
Toverit hämmästyivät ja kääntyivät hänen puoleensa.
– Sekös on hutikassa! sanoi eräs.
– Ole huutamatta siinä! sanoi toinen.
– Hoi! Duclos! Mitä siinä kiljut? Mennään taas yläkertaan! sanoi kolmas, nykien toisella kädellään
Celestiniä hihasta, toisella pidellen vyötäisistä nauravaa, punoittavaa, tulista, mustasilmäistä ystävätärtään, joka oli puettu ruusunpunaiseen, avokaulaiseen liiviin.
Duclos vaikeni yhtäkkiä ja henkeään pidättäen tuijotti tovereihinsa. Sitten, kasvoillaan sama kummallinen ja päättävä ilme, mikä hänellä oli aina tappeluun käydessään, hän astui horjuen sen matruusin eteen, joka tyttöä piteli vyötäisistä, löi kädellään hänen ja tytön väliin ja erotti heidät
– Pois! Etkös näe, että hän on siskosi! Kaikki ne ovat jonkun sisaria. Tämäkin tässä, sisareni Francoise.
Hahahaha! itki häin nyyhkytyksin, jotka olivat kuin naurua, horjahti, nosti kätensä ja romahti kasvoilleen maahan. Ja alkoi siinä lattialla vieritellä itseään, takoen sitä käsillään ja jaloillaan, koristen kuin kuoleva.
– Pitää viedä maata, sanoi eräs tovereista ettei kadulla joudu kiinni.
Ja he nostivat Celestinin ylös, veivät yläkertaan Francoisen huoneeseen ja panivat hänet makaamaan tytön vuoteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti