Guy de Maupassant - Chali

Guy de Maupassant - Novelleja I

CHALI

Amiraali de la Vallee, joka näytti kuin olisi nukahtanut nojatuoliinsa, lausui ämmämäisellä äänellään: ,,Minulla on ollut pieni, sangen omituinen rakkausseikkailu. Tahdotteko, että kerron sen teille?"
Ja hievahtamatta suuren istuimensa pohjalta hän alkoi puhua, huulillaan tuo ryppyinen hymy, joka ei kadonnut niistä koskaan, tuollainen voltairemainen hymy, josta saattoi luulla hänen olevan kauhean skeptikon.

I

Olin silloin kolmenkymmenen vuoden vanha ja meriväen luutnantti, kun minut lähetettiin tähtitieteelliselle tutkimusmatkalle Keski-Intiaan. Englannin hallitus antoi käytettäväkseni tarpeelliset varat tehtävän toteuttamiseksi ja pian matkustinkin muutaman miehen seurassa tuon omituisen, ihmeellisen maan sydämeen.

Matkan kertominen täyttäisi hyvinkin kaksikymmentä nidettä. Kuljin uskomattoman ihanain maiden kautta ja vierailin yliluonnollisen kauniiden ruhtinaiden luona, jotka elivät tavattoman komeasti. Parin kuukauden aika siellä oli minusta aivan kuin jokin runoelma, aivan kuin jossakin haaveenomaisessa valtakunnassa olisin matkustellut kuviteltujen norsujen selässä. Eriskummallisissa metsissä näin uskomattomia raunioita, kuin unennäössä eteeni ilmestyneissä kaupungeissa tapasin ihmeteltäviä rakennuksia, jotka olivat hienoja ja hiottuja kuin jalokivet, kevyitä kuin pitsikudokset ja suunnattomia kuin vuoret, tuollaisia tarunomaisia, taivaallisia rakennuksia, niin soreita ja somia, että saattoi rakastua niiden muotoihin yhtä hyvin kuin johonkin naiseen ja oikein tunsi ruumiillista, aistillista nautintoa niitä katsellessaan. Minä totisesti kuljin sieltä, niin kuin Victor Hugo sanoo, valveillani unessa.

Saavuin sitten lopulta määräpaikkaani, Ganharan kaupunkiin, joka ennen muinoin oli Keski-Intian rikkaimpia mutta nyt on kokolailla rappiotilassa, vaikka äveriään, arvovaltaisen, ylevän, mutta rajun ja julman ruhtinaan hallitsema. Tämä, rajah Maddon, on oikea itämaalainen valtias, hienotunteinen ja samalla raakalainen, kohtelias ja samalla verenhimoinen, suloa täynnä kuin nainen, mutta myöskin
säälimättömän ankara.

Kaupunki sijaitsee laakson pohjalla pienen järven rannalla; sitä ympäröi joukko epäjumalain temppelejä, niin rakennettuja, että niiden kivijalat kylpevät vedessä. Etäältä tämä kaupunki näyttää valkoiselta täplältä, joka suurenee yhä kuta lähemmäksi tulee, ja vähitellen huomaa siellä sitten rakennusten, noiden sirojen intialaisten taideteosten kauniit, solakat huiput ja harjat.

Noin tunnin matkan päässä kaupungin portilta tuli minua vastaan uhkeasti satuloitu norsu, jota seurasi kunniasaattue. Nämä oli hallitsija minua varten lähettänyt. Ja näin minut vietiin palatsiin suurin juhlamenoin.
Olisin tahtonut saada aikaa pukeutua juhlapukuun, mutta hallitsija oli niin kärsimätön, ettei sitä sallinut. Hän halusi ensin tutustua minuun saadakseen tietää, mitä huvia hänelle minusta saattoi olla. Sitten saisi nähdä.
Minut saatettiin ruskeankiiltävien sotamiesten keskitse, jotka loistavissa puvuissaan seisoivat kuin kuvapatsaat, suureen, sivukäytävien ympäröimään saliin, jossa seisoi kimaltaviin vaatteisiin puettuja, kallisarvoisilla hohtokivillä koristettuja miehiä.

Eräällä penkillä, joka oli kuin meidän puutarhapenkkimme ilman selkäintä, mutta verhottu ihmeellisellä matolla, näin jotakin paistavan, jotakin auringontapaista istumassa. Se oli rajah, joka minua odotti liikkumattomana mitä heleimmänkirkkaassa, keltaisessa puvussa. Yllään hänellä oli hohtokiviä kymmenen, ehkäpä viidentoista miljoonan arvosta, ja hänen otsallaan loisti yksinään kuuluisa Delhin tähti, joka aina on kuulunut mainehikkaalle Mundoren Pariharan hallitsijasuvulle, jonka jälkeläinen isäntäni oli.

Hän oli noin viidenkolmatta vanha mies, jolla näytti olevan neekerin verta suonissaan, vaikka olikin puhtainta hindulaista rotua. Hänellä oli suuret, terävät, hieman epämääräiset silmät, ulkonevat poskipäät, paksut huulet, käherä parta, matala otsa ja kiiltävät, suipot hampaat joita hän
usein näytti konemaisesti hymyillessään. Hän nousi ja tuli ojentamaan minulle kättä englantilaiseen tapaan, pyysi sitten minua istumaan viereensä penkille, joka oli niin korkea että jalkani tuskin ylettyivät maahan. Siinä oli kovin paha istua.

Kohta sen jälkeen esitti hän minulle tiikerinmetsästystä seuraavaksi päiväksi. Metsästykset ja kaksintaistelut olivat hänen mielihuvituksiaan, eikä hän käsittänyt lainkaan, että ihmistä saattoi huvittaa jokin muukin. Hän kuvitteli nähtävästi, että olin tehnyt tämän pitkän matkan yksinomaan huvittaakseni häntä vähän ja ollakseni mukana hänen huveissaan.

Koska tarvitsin häntä kovin, niin koetin imarrella häntä. Hän oli niin tyytyväinen käytökseeni, että tahtoi oitis näyttää minulle taistelijain ottelua, ja veti minua perässään eräänlaiselle kilpatantereelle, joka sijaitsi palatsin sisällä.

Hänen käskystään ilmestyi sinne kaksi alastonta, vaskenkarvaista miestä, jotka olivat aseistetut teräskoukuilla. Ja heti paikalla he kävivät toistensa kimppuun tavoitellen toisiaan tuolla terävällä aseella, joka jätti heidän mustaan ihoonsa pitkiä, vertavuotavia haavoja.

Taistelua kesti kauan. Taistelevien ruumiit olivat yltä yleensä haavoja täynnä, joita he aikaansaivat toistensa lihaan haravoimalla sitä noilla terävillä aseillaan. Toisen poski oli halki, toisen korva kolmena siekaleena. Ja hallisija seurasi taistelua rajulla, intohimoisella ilolla. Hän oikein värisi mielihyvästä, ähki tyytyväisesti ja jäljitteli itsetiedottomin elein kaikkia taistelijain liikkeitä huudahtaen tuon tuostakin: ,,Iske, iske toki!"

Toinen miehistä kaatui tunnottomana maahan. Hänet oli kannettava pois ja rajah päästi pitkän mielipahan ja valituksen huokauksen, kun ottelu niin pian päättyi. Sitten kääntyi hän minuun päin kuullakseen minun mielipidettäni. Olin kovin pahastunut, mutta ilmaisin kuitenkin suuren tyytyväisyyteni. Ja kohta sen jälkeen antoi hän käskyn saattaa minua Couch-Mahaliin (huvilinnaan), jossa minun oli määrä asua.

Kuljin mitä ihmeellisimpien puutarhojen kautta, jommoisia vain siellä saattaa nähdä, ja saavuin asuntooni.

Tuo palatsi, joka oli mitä ihanin taideteos ja sijaitsi kuninkaallisen puiston perällä, oli rakennettu pyhän Vihara-järven rannalle ja sillä tavoin, että sen seinien yksi sivu yleni suoraan vedestä. Se oli neliönmuotoinen ja kolmikerroksinen, jokainen kerros pylväskäytävien ympäröimä, jotka olivat hurmaavan kauniisti rakennetut. Joka nurkassa oli ilmavia torneja, mitkä korkeampia, mitkä matalampia, joko yksitellen tahi parittain, erikokoisia ja erimuotoisia, ja ne näyttivät aivan kuin luonnollisilta kukilta, jotka olivat puhjenneet tuon siron itämaisen rakennustaiteen kasvin latvoille. Ja kaikilla oli lisäksi hyvin eriskummalliset katot, aivan kuin niillä olisi ollut veikeät päähineet päässä.

Keskellä rakennusta kohosi solakk4 läpinäkyvä, hurmaava; tornin huippu pitkulaisesta, pulleasta holvikatosta joka oli kuin taivasta kohti paljastettu marmorinen valkea naisen rinta.
Ja koko rakennus oli alhaalta ylös asti koristettu kuvanveistoksilla, tuommoisilla herkullisilla kuvioilla, jotka huumaavat katseen, hienoilla, liikkumattomilla henkilöryhmillä, joiden kiveen hakatut asennot ja eleet kertoivat lntian kansan oloista ja tavoista.

Huoneisiin virtasi valo harkkoreunaisista kaari-ikkunoista, joista oli näköala puutarhaan. Marmorilattioihin oli upotettu veikeitä kukkaiskuvioita onyks-, latsuli- ja agaatti-kivistä.

Olin tuskin ehtinyt pukeutua, kun ylhäinen hovivirkailija Haribadada, jonka erityisenä toimena oli välittää asioita hallitsijan ja minun välillä, ilmoitti tämän tulevan luokseni.
Ja keltapukuinen rajah saapui, puristi jälleen kättäni ja alkoi kertoa kaikenlaisia asioita tiedustellen vähän väliä minun mielipidettäni, jota minun ei ollut niinkään helppo lausua. Sitten hän halusi näyttää minulle vanhan palatsin raunioita, jotka olivat toisessa päässä puistoa.

Se oli oikea kivimetsä, jonka asukkaina oli suuria apinoita. Lähestyessämme niitä urokset alkoivat juosta pitkin muureja kauheasti irvistellen meille ja naaraat pakenivat näyttäen paljaita peräpakaroitaan ja kantaen käsivarsillaan pienokaisiaan. Hallitsija nauroi hurjasti, nipisti minua käsivarteen ilonsa merkiksi ja istuutui keskelle röykkiöitä, sillä välin kuin ympärillämme, kyyhöttäen muurien harjoilla, kokonainen liuta noita valkoisilla poskiparroilla koristettuja eläimiä näytti meille kieltään ja pui nyrkkiään.

Kylläkseen katseltuaan tätä näytelmää nousi keltainen hallitsija ylös ja lähti juhlallisesti astumaan pois kuljettaen minua rinnallaan ja onnellisena, että oli saanut näin paljon näyttää minulle jo tuloni ensimmäisenä päivänä. Vielä kerran hän huomautti, että suuri tiikerinmetsästys seuraavana päivänä pantiin toimeen minun kunniakseni.

Otin osaa tuohon metsästykseen, sitten toiseen, kolmanteen, aina kahteenkymmeneen peräkkäin. Metsästettiin vuoron perään kaikkia eläimiä, mitä siinä maassa oli, panttereita, karhuja, norsuja, antilooppeja, virtahevosia, krokotiileja ia jos mitä, ehkä toista puolta luomakunnan elävistä.
Olin lopulta aivan masennuksissa ja kyllästynyt näkemään niin paljon verta vuotavan, väsynyt tuosta aina samasta huvista.

Lopulta hallitsijan into talttui, ja taipuen hartaisiin pyyntöihini hän antoi minulle vähän aikaa tehdä työtä. Nyt tyytyi hän siihen, että lähetti minulle lakkaamatta lahjoja. Sain hohtokiviä, kallisarvoisia kankaita, kesytettyjä eläimiä, ja näitä toi minulle Haribadada niin juhlallisella kunnioituksella kuin olisin ollut aurinko itse vaikkapa hän pohjaltaan minua kovin halveksikin.

Ja joka päivä kantoi kokonainen liuta palvelijoita minulle katetuissa vadeissa annoksen kutakin hallitsijan ruokalajia.

Joka päivä täytyi minun näyttäytyä ja ottaa innokkaasti osaa johonkin uuteen, minua varten toimeepantuun huvitukseen : barjadeerien tansseihin, silmänkääntäjien esityksiin, sotajoukkojen tarkasteluihin, kaikkeen, mitä vain keksiä saattoi tämä vieraanvarainen, mutta pitkästyttävä rajah näyttääkseen minulle ihmeellisen maansa ihanuutta ja loistoa.

Niin pian kuin vain sain olla yksin, tein työtä tahi menin katselemaan apinoita, joiden seura huvitti minua sanomattoman paljon enemmän kuin itse hallitsijan.
Mutta eräänä iltana palatessani kävelyltä tapasin palatsin ovella Haribadadan, joka hyvin juhlallisena, salaperäisin lausein ilmoitti minulle, että huoneessani odotti minua hallitsijan lähettämä lahja. Ja samalla lausui hän isäntäni puolesta anteeksi pyynnön, ettei hän ollut aikaisemmin tullut tarjonneeksi minulle, mitä ehkä olin kaivannut.

Tämän hämärän puheen jälkeen lähettiläs kumarsi ja katosi.

Astuin sisään ja huomasin seinän vieressä kuusi pientä tyttöä rinnakkain, liikkumattomina paikkoillaan aivan kuin pystyssä oleva kalan harja. Vanhin heistä oli kenties kahdeksan, nuorin kuuden vuoden ikäinen. Aluksi en oikein ymmärtänyt, mitä varten tuo tyttöryhmä oli huoneeseeni asetettu, mutta sitten käsitin hallitsijan hienotunteisen huomavaisuuden minua kohtaan. Hän näet lahjoitti minulle haaremin. Ylenpalttisesta armostaan oli hän valinnut sen aivan nuorista, sillä sielläpäin on hedelmä sitä arvokkaampi, mitä kypsymättömämpi se on.

Minä jouduin kokonaan hämilleni ja seisoin häpeissäni noiden pikku tyttöjen edessä, jotka katselivat minua suurin, vakavin silmin, nähtävästi jo hyvin käsittäen, mitä heiltä saatoin vaatia.
En tiennyt mitä sanoa. Teki mieleni lähettää heidät tiehensä, mutta hallitsijan lahjaa ei niin vain sopinut evätä. Se olisi ollut mitä kauhein loukkaus. Täytyi siis pitää ja jättää luokseen tuo lapsilauma.

He seisoivat hievahtamatta paikallaan ja katselivat yhä minua odottaen määräystäni ja koettaen silmistäni lukea ajatuksiani. Mikä kirottu lahja! Kuinka se vaivasikaan minua! Vihdoin, kun alkoi tuntua naurettavalta, kysäisin vanhemmalta:
- Mikä sinun nimesi on?
- Chali, - vastasi hän.
Tuo tyttöletukka, jonka hieman kellahtava hipiä oli kaunis kuin norsunluu, oli hurmaava, oikea veistokuva sulavine, vakavine kasvonpiirteineen.
Kuullakseni mitä hän vastaisi ja saattaakseni hänet
hämilleen lausuin sitten:
- Mitä varten olet täällä?
Lempeällä sointuvalla äänellään tyttö vastasi:
– Olen tullut tehdäkseni kaikki, mitä sinä, herra, suvaitset minulta vaatia.
Tyttöä oli neuvottu niin vastaamaan.
Tein sitten saman kysymyksen kaikkein nuorimmalle, joka lausui selvään heikolla äänellään:
– Olen täällä sitä varten, mitä suvaitset minulta tahtoa, käskijäni.

Hän oli aivan kuin pikku hiiri, tuo lapsi, sievä kuin mikä. Nostin hänet syliini ja suutelin häntä. Toiset liikahtivat aivan kuin poistuakseen, arvellen nähtävästi, että olin vaalini tehnyt, mutta minä käskin heitä jäämään ja istuen intialaisten tapaan asetin heidät istumaan ympärilleni ja rupesin kertomaan heille juttuja omasta päästäni; osasin näet melko hyvin heidän kieltään.

He kuuntelivat hyvin tarkkaavasti, säpsähtelivät kummallisia seikkoja kuullessaan, värisivät tuskan tunteesta ja tekivät liikkeitä käsillään. He eivät, lapsiraukat, enää muistaneet lainkaan, minkä tähden heidät oli sinne tuotu.
Lopetettuani kertomukseni, kutsuin luokseni läheisimmän palvelijani ja käskin tuoda makeisia, hilloja ja leivoksia, joita tytöt sitten söivät mahansa täyteen. Ja kun tämä seikkailu alkoi tuntua kovin hauskalta keksin kaikenlaisia leikkejä huvittaakseni vaimojani.

Yksi näistä leikeistä varsinkin saavutti äärettömän menestyksen. Laitoin jalkojeni väliin sillan, ja minun kuusi pientä tyttöäni juoksi sen alitse, pienin ensinnä, suurin viimeisenä, ja tämä satutti minuun aina vähän, sillä hän ei koskaan kumartunut kylliksi. Niin juostessaan tyttöset päästelivät oikein huikeita naurahduksia, ja nuo nuoret äänet kaikuivat loistavan palatsini holvikattoisissa huoneissa vilkastuttaen sitä, täyttäen sen lasten ilolla ja elämän riemulla.

Sitten huvitti minua kovin valmistaa heidän makuuhuoneensa, jonne sijoitin viattomat aviosiippani nukkumaan.
Ja minä suljin heidät sinne neljän palvelijattaren hoitoon, jotka hallitsijani oli lähettänyt luokseni samalla kertaa pitämään huolta vaimoistani.

Viikon ajan kesti huvia olla noiden nukkien isänä. Huviteltiin oikein hauskasti leikkimällä piilosilla ja sokkosilla ja muita leikkejä, jotka saivat heidät hurjiksi ilosta, sillä joka päivä keksin aina uusia huvituksia, jotka siellä olivat tuntemattomia ja heistä äänettömän mielenkiintoisia.

Asuntoni oli siitä lähtien kuin mikäkin koulu. Ja pienet ystävättäreni, jotka olivat puetut ihmeellisen kauniisiin, kullalla ja hopealla kirjailtuihin silkkipukuihin, juoksentelivat aivan kuin pienet koppakuoriaiset pitkin palatsin laajoja käytäviä ja rauhallisia saleja, joihin kaari-ikkunoista lankesi hämyisä valo.

Ei tiedä sitten, kuinka lienee tapahtunut, mutta eräänä iltana tuli suurimmasta tytöstä, jonka nimi oli Chali ja joka oli aivan kuin norsunluinen veistokuva ulkomuodoltaan, niin - hänestä tuli todellakin vaimoni.
Hän oli hurmaava pikku olento, hellä-, lempeä- ia hilpeäluontoinen, rakasti minua heti tulisella rakkaudella ja minäkin rakastin häntä, omituista kyllä häveten, epäröiden, mielessäni eurooppalainen arkaileva oikeudentunto ja kuitenkin aistillisella, intohimoisella hellyydellä. Rakastin häntä kuin isä lastaan ja hyväilin häntä kuin mies ainakin vaimoaan.

Anteeksi, hyvät naiset, jos menen hieman liian pitkälle,


Muut jatkoivat leikkimistään tuossa palatsissa aivan kuin olisivat olleet lauma kissanpoikasia
Chali oli seurassani aina paitsi silloin, kun kävin hallitsijan luona.

Me vietimme ihania hetkiä yhdessä vanhan palatsin raunioissa keskellä apinoita, joista oli tullut ystäviämme.
Chali makasi polvillani ja hautoi kaikenlaisia asioita pienessä salaperäisessä päässään tahi ehkäpä ei ajatellut mitään, mutta pysyi yhä noiden jalojen, mietiskelevien kansojen kauniissa, viehättävässä perinnäisessä asennossa, joka muistuttaa juhlallisia pyhimyspatsaita.
Olin tuonut sinne isossa vaskivadissa kaikenlaisia ruokatavaroita, leivoksia ja hedelmiä, ja apinat lähestyivät meitä vähitellen perässään arkailevat pienokaisensa. Sitten kävivät ne piiriin ympärillemme, uskaltamatta tulla lähemmäksi ja odottivat, että jakelisin heille herkkujani.
Melkein aina tuli silloin ensin rohkeampi urosapina aivan lähelleni käsi kurotettuna kuin kerjäläisen, ja minä
annoin sille palasen, jonka se sitten vei naaraalleen. Kaikki muut päästivät silloin hurjia huutoja kateellisina ja vihaisina enkä saanut tuota hirveätä mölinää loppumaan, ennen kuin olin heittänyt jokaiselle osansa.
Kun minun oli kovin hyvä olla noiden raunioiden keskellä; niin halusin ottaa sinne työkalunikin. Mutta niin
pian kuin apinat näkivät vaskiset kojeeni, alkoivat ne, luullen varmaankin noita esineitä surma-aseiksi, juosta tiehensä joka taholle kauheasti huutaen ja kirkuen.

Chalin seulassa istuskelin usein iltasin myöskin eräällä asuntoni ulkoparvekkeella, joka oli Vihara-järven yläpuolella. Me katselimme ääneti kuuta, joka kirkkaana liukui taivaan laella luoden veden pinnalle väräjöivän hopeaverhon, ja alhaalla toisella rannalla olevien pienten rakennustenryhmää, jotka näyttivät sieviltä, veden rajassa kasvavilta sieniltä. Ja pidellen käsissäni pienen lemmittyni vakava katseista päätä suutelin minä hiljakseen ja kauan hänen siloista otsaansa, hänen suuria silmiään, jotka olivat täynnä
tuon muinaisen tarumaan salaisuuksia, ja hänen levollisia huuliaan, jotka aueten ottivat hyväilyjäni vastaan. Ja minut valtasi omituinen, mahtava, eritoten runollinen tunne, tunne, että tuossa tytössä omistin kokonaisen rodun, tuon kauniin salaperäisen rodun, josta kaikki muut tuntuivat johtuneen.
Sillä välin lähetteli hallitsija edelleen lahjojaan minulle. Eräänä päivänä hän lähetti minulle esineen, jota en
lainkaan saattanut odottaa ja joka herätti Chalin puolelta tavatonta ihailua. Se oli aivan yksinkertainen näkinkenkä-laatikko, tuollainen pahvilaatikko, joka yltä yleensä on koristeltu päälle liimatuilla simpukan kuorilla. Ranskassa se olisi maksanut enintään pari frangia. Mutta siellä oli tämän pikku esineen arvo suunnaton. Se oli varmaankin ensimmäinen, joka oli siihen maahan tuotu.
Minä panin sen syrjään ja jätin sen siihen hymyillen tuon rihkamatavaran suurelle merkitykselle.
Mutta Chali katseli ja ihmetteli sitä hellittämättä, ollen siitä aivan haltioissaan. Tuon tuostakin kysyi hän minulta;
,,Saanko minä koskettaa siihen?" Ja annettuani hänelle luvan, aukoi ja sulki hän sen kantta hyvin varovasti ja kosketteli pienillä sormillaan hyvin hiljaa näkinkenkiä, nähtävästi tuntien suurta nautintoa aina sydämensä pohjaan asti.

Sillä välin olin saanut työni loppuun ja minun oli lähdettävä kotimatkalle. En voinut kuitenkaan pitkään aikaan tehdä ratkaisevaa päätöstä, sillä siitä pidätti minua nyt rakkauteni tuohon pieneen ystävättäreeni. Lopuksi oli kuitenkin päätös tehtävä.

Hallitsija pahoitteli sitä kovin ja pani jälleen toimeen metsästyksiä ja kaksintaisteluja. Mutta kaksi viikkoa näin huviteltuani ilmoitin, etten saattanut enää kauemmin viipyä, ja hän päästi minut lähtemään.
Chalin jäähyväiset olivat sydäntäsärkevät. Hän itki riippuen kaulassani, pää polvillani, aivan masentuneena surusta. En tietänyt millä häntä rauhoittaa, kun hyväilynikään eivät enää auttaneet.
Silloin pälkähti päähäni ajatus, nousin ylös, menin ja otin näkinkenkälaatikon ja pistin sen hänen käsiinsä sanoen:
,,Tämä on sinulle. Saat pitää sen."
Ensin hän hymyili. Hänen kasvonsa kirkastuivat sisällisestä ihastuksesta, syvästä ilosta, että uni, joka on näyttänyt mahdottomalta, yht'äkkiä on käynyt toteen.
Ja hän suuteli minua hurjasti. Siitä huolimatta itki hän kovin viimeisen kerran hyvästellessämme.
Annoin sitten isällisiä suudelmia ja leivoksia kaikille muillekin vaimoilleni ja lähdin matkalle.

II.

Oli kulunut kaksi vuotta, kun toimeni meriväessä sattumalta jälleen vei minut Bombayhin. Odottamattomain asianhaarain johdosta minut jätettiin sinne uuteen tehtäväiin, johon minut teki soveliaaksi perehtymiseni sen maan oloihin ja kieleen.

Sain työni lopetetuksi hyvin pian ja kun käytettäväni oli vielä kolmen kuukauden aika, niin teki mieleni käydä tervehtimässä ystävääni Ganharan hallitsijaa ja pientä vaimoani Chalita, joka varmaan jo oli paljon muuttunut.
Rajah Maddan otti minut vastaan rajattomasti iloiten. Hän antoi silmieni edessä kolmen taistelijan heittää henkensä eikä jättänyt minua hetkeksikään yksin ensimmäisenä päivänä sinne saavuttuani.
Kun iltasella vihdoin olin vapaa, kutsutin luokseni Haribadadan ja kyseltyäni häneltä ensin jos jotakin kääntääkseni pois hänen huomionsa varsinaisesta asiastani, utelin sitten:
– Tiedättekö jotakin, kuinka pikku Chalin on käynyt, jonka rajah minulle lahjoitti?
Mies muuttui alakuloisen näköiseksi ja vastasi kovin hämillään:
– pahempi olla hänestä puhumatta.
– Miksi niin? Hän oli kovin suloinen pikku naikkonen.
– Hän käyttäytyi hullusti, herra.
– Kuinka? Chaliko? Kuinka hänen on käynyt? Missä hän on?
– Tarkoitan, että hän päätti pahoin päivänsä.
– Päättikö pahoin? Onko hiin kuollut?
– On, herra. Hän teki ilkeän teon.
Olin kovin liikutettu, tunsin sydämeni jyskyttävän ja itkun kuristavan kurkkuani.
Jatkoin:
– Ilkeänkö teon? Minkä niin? Mitä hänelle tapahtui?
Ja joutuen yhä enemmän hämilleen sopersi hän:
– On parempi olla sitä kysymättä.
– Mutta minä tahdon tietää.
– Hän varasti.
– Kuinka? Chaliko? Mitä hän varasti?
– Teidän tavaroitanne.
– Minun? Kuinka niin?
– Samana päivänä, kun matkustitte pois, otti hän teiltä hallitsijan teille lahjoittaman arkun. Se löytyi hänen
käsistään.
– Mikä arkku?
– Näkinkenkäarkku.
– Mutta minähän itse annoin sen hänelle.
Intialainen loi minuun hämmästyneen katseensa ja vastasi:
– Niin, kyllä hän todellakin kaikin pyhin valoin vannoi, että te olitte sen hänelle antanut. Mutta ei näyttänyt uskottavalta, että olisitte voinut antaa orjattarelle hallitsijan teille antaman lahjan, ja siksi rajah antoi rangaista häntä.
" Miten rangaista? Mitäs hänelle tehtiin?
Hänet pantiin säkkiin, herra, ja viskattiin järveen tästä ikkunasta, tämän saman huoneen ikkunasta, jossa olemme ja jossa hän oli rikoksensa tehnyt.
 Minut järkytti hirvein tuskan tunne, minkä milloinkaan olin tuntenut; viittasin Haribadadaa poistumaan, jottei hän näkisi minun itkevän.

Ja koko yön istuin sitten sillä parvekkeella, joka oli järven yläpuolella ja jossa niin monta kertaa olin pidellyt luota lapsiraukkaa sylissäni.
Ja ajattelin, että tuon pienen siron olennon ruumis mätäni siinä jalkojeni alla säkissä, jonka suu oli nuoralla kiinni sidottu, tuon mustan veden pohjalla, jota yhdessä ennen olimme katselleet.

Seuraavana päivänä matkustin pois välittämättä rajahin rukouksista ja kovasta surusta.
Ja minusta tuntuu nyt, etten koskaan ole rakastanut ketään muuta naista kuin pikku Chalita.