Impro ja tarina

Improvisaatio ja tarinankerronta

Improvisaatio ja tarinankerronta ovat molemmat osallistuvan teatterin lajeja, jotka aktivoivat yleisöä osallistumaan sekä esityksen rakentamiseen että sisältöjen ymmärtämiseen. Osallistuvalle teatterille on tyypillistä ns. keskeneräisyys ja tietynlainen säännöttömyys, minkä ansioita korostavat prosessin aikana syntyneet merkitykset ja merkitysten löytämiset.


Improvisaatio

Improvisaatiota käytetään strategiana kaikissa draamapedagogiikan genreissä, mutta se on myös itsenäinen genre (Johnstone 1985, 1999). Dramaturgisesti improvisaatioteatteri kuuluu esittäviin muotoihin. Improvisaatio on osallistuvan teatterin laji, jossa yleisö määrää esityksen hahmot, paikan, teeman ja tyylin. Näyttelijät improvisoivat lyhyitä tarinoita; he leikkivät myös
konventioilla ja fiktiolla. Vaikka improvisaatioteatteri on lähellä leikkiä, siinä samanaikaisesti työstetään suuria yhteiskunnallisia ongelmia.  Improvisaatiossa ei eläydytä, vaan esitetään. Esitys toteutetaan parodian muodossa ja arvot käännetään nurin päin. Tyyli on epävirallinen ja siinä on lämmintä huumoria. Innostus syntyy, kun luovuudelle ja leikkimielelle annetaan tilaa. Improvisaatiot ovat tulevaisuuden luonnoksia. Leikillä on omat säännöt: tärkeintä on että näyttelijä suostuu toisen näyttelijän ehdotuksiin. Muussa tapauksessa näyttelijöiden ja yleisön välinen leikki ei onnistu.


Tarinan kerronta (Storytelling)

Tarinan kerronta voi olla sekä draamapedagogiikan metodi että oma genrensä. Tarinoita voi rakentaa yksin monologissa tai pienryhmissä dialogissa. Kun osallistujat ovat oppineet tarinankerronnan "kieliopin" perusteet, heidän tarinansa sopivat   paremmin jaettavaksi. Tarinankerronta on osallistuvan teatterin laji. Tarinankerronta tukeutuu kuulijan eläytymiseen. Erilaisista episodeista rakennetaan tarina, jonka avulla katsoja ymmärtää mistä tarinassa on kyse. Tarinankerronnassa voi olla horisontaalinen kehitys, mutta siinä voi olla myös erilaisia fiktiokerroksia. Tarina voidaan kertoa myös epälineaarisesti, jolloin kattava otosmäärä johdattaa katsojan tulkitsemaan tarinan sisältöjä eri fiktiokerroksissa.


Onko elokuvan draama pedagogista draamaa?

Amerikkalaisen Todd Solondzin (USA 2001) käsikirjoittama ja ohjaama elokuva, Storytelling, kertoo nimensä mukaisesti kaksi tarinaa - tarinankertomisesta. Ne tarkastelevat muun muassa rotuennakkoluuloja, vammaisuutta, seksuaalisuutta, menestystä ja sen puutetta lähinnä nuorten ihmisten kannalta. Elokuva herättää katsojan komedian keinoin näkemään omat puutteellisuutensa.

Toimiiko tarinankerronta myös elokuvassa?  Onko elokuvan kerronta draamapedagogiikan tarkoittamaa kerrontaa?  Onko elokuvan draama pedagogista draamaa?

Solondzin ensimmäinen tarina "Fiktio" kuvaa yliopiston kirjoituspiiriä, jossa tyhmät ja älykkäät, lahjakkaat ja lahjattomat, kunnianhimoiset ja himottomat pikku kirjailijat koettavat päteä opettajansa silmissä. Toisessa tarinassa "Ei-fiktio" katsoja tapaa aloittelevan dokumentintekijän, joka haluaa tehdä aitoa elokuvaa oikeista ihmisistä.
Kumpikin tarina kuvaa ihmisen keskinkertaisuutta sen kaikkein kivulloisimmissa ja häpeällisimmissä muodossa.

Elokuva ’Storytelling’   tarkastelee ihmisiään säälimättömän suurennuslasin läpi, asettumatta kuitenkaan kohteidensa yläpuolelle. Suurennuslasi muuttuu peiliksi: valkokankaalla itseään nöyryyttävät ihmiset ovat kuin me. Siis… hehän ovat me. Seuraa vapauttava nauru joka antaa tilaa oivallukselle.

Kun tarkastelen elokuvan käsikirjoitusta, aiheen käsittelyä ja itsessäni heränneitä tuntoja, päättelen että tarinankerronta toimi, mutta toimiko se draamakasvatuksen oppien mukaisesti?


Lähteet:
Aro, T. 2002.    Storytelling –elokuva. MTV 3 :n elokuva-arvostelu. Luettu: http://www.mtv3.fi/viihde/elokuvat/arkisto_leffat.shtml?101021

Johnstone, K. 1999. Impro for Storytellers. London: Faber and Faber.