kirjoitettu aihiosta, jonka piti sisältää sanat:
-teini rokkistara,
-lappiloma
-mikään ei ole tavanomaista: miksi pitäisi olla?
Oli maanantaipäivä. Oli pakko pysyä nahkojensa sisällä vaikka ilo kupli sisuksissa ja jännitys teki rinkiä pyllyn ympärille. Piti pakata rinkkaa ja käydä välillä saunassa. Aamulla piti vielä käydä tinkimässä kuksan hintaa kauppatorilla ja autokin piti pakata. Auto täyttyi rinkoista, eikä kitara mahtunut mukaan ja Vode oli ärtynyt. Hän oli lähdössä ensimmäiselle
lappilomalleen. Häntä jännitti ja tympäisi.
No, onneksi sinne tulee muitakin nuoria, tyttöjä Savonlinnasta ja Oulusta, ajatteli.
Istui etupenkille ja painoi musiikkisoittimen kuulokkeet korvilleen eikä enää muistanut kitaraa. Lähtivät ajamaan Helsingistä. Heidän oli määrä hakea Savonlinnasta kyytiläisiä.
Iltakymmeneltä matka jatkui Savonlinnasta kahdella autolla; molemmissa neljä rinkkaa, kolme matkustajaa ja kuski. Pitkä ja uuvuttava matkan oli edessä. Ajoivat peräkkäin. Yön tunteina liikenne oli hiljainen ja he ihailivat kaunista tähtitaivasta ja lumoavaa puolikuuta. Suunnittelivat edessä olevaa vaellusta ja mukana oli autollinen tulevan odotusta. Saapuivat Ouluun väsyneinä, aamuyöllä, kellon osoittaessa puolta neljää. Kahdeksan hengen siskonpeti lattialla oli ihana houkutus ja vaakataso paras asento minkä he tunsivat.
Tiistai 30.8: Koko kymmenhenkinen seurue oli vihdoinkin koossa, saman katon alla, mutta matka oli vasta puolivälissä. Yö oli jäänyt lyhyeksi ja nukkuminen muutamaan vaivaiseen tuntiin.
Autoissa oli jo ennestään niin ahdasta, että kahden lisämatkustajan kyytiin ahtaminen tuntui toivottomalta. Juna Rovaniemelle oli hyvä vaihtoehto, joten päättivät että Viivi ja Veera lähtisivät aamujunalla Rovaniemelle, josta muut poimisivat heidät kyytiinsä. Kaksikko nousi rinkkoineen junaan. Junassa ei ollut tungosta. Matkustajat torkkuivat ja vaunussa oli paksu ilma yön jäljiltä.
Viiviä jännitti, eikä uni enää tullut. Hän istui nenä kiinni ikkunassa ja katseli ohiviliseviä maisemia.
Juna pysähtyi Kemissä tovin, lähti taas nytkähtäen liikkeelle.
– Katso, tuossa oli Kaisajoki. Mummolan lähellä on Kaisajoki.
”Ollaan kohta mummolan kohdalla, mutta talo ei näy radalle asti”, vastasi Veera ja jatkoi torkkumistaan. Yö oli ollut lyhyt ja repaleinen. Juna heilahteli hieman jatkosten kohdalla ja tasainen kolke täytti vaunuosaston.
Kun muu seurue saapui Rovaniemelle, lastattiin autot uudelleen. Farmarien takaosat pullistelivat, kun matka kohti Hettaa alkoi tiiviisti, kylki kyljessä.
Lappi näkyi jo ympäristössä ja silmä lepäsi. Pysähtyivät Kittilässä munkkikahville ja jätskille. Nauroivat hiukan ja hillitysti, kun Viivi jätti munkin reiän syömättä. Ostivat Kittilästä läjän kuksia ja vanha herttainen pariskunta palveli heitä hyvin. Pappa kirjoitti, rillit otsalla roikkuen, jokaisen kuksan kylkeen omistajan nimen polttokirjoituksella. Ei erotellut kauppatorilta ostettuja.
Kiittivät kauniisti ja pariskunta huiskutti heille portailta, kun lähtivät ajelemaan eteenpäin.
Saapuivat Pallakselle illansuussa. Sataa tihuutti, mutta se ei haitannut. Opastuskeskus oli hieno pytinki. Näkivät polun pään, josta tulisivat takaisin neljän päivän ja 60 kilometrin taivalluksen jälkeen kokemusten rikastamina, tyytyväisinä ja onnellisina.
Tilataksi peräkärryineen odotti jo opastuskeskuksen pihassa, ja sillä he suuntasivat Hettaan.
Saivat istua leveän leppoisasti ja nauttia maisemista.
Olivat tilanneet Pallakselle taksin, tilataksin. Tilattaessa se maksoi 350–400 mk ja perillä Hetassa 600 mk. Lappalaisten ’Poron kusema’ on summittainen tapa ilmaista matkan pituutta ja vähän sinne päin oli myös taksin hinta. Onneksi paluukyyti Hetasta Pallakselle olisi sitten ilmainen – se kuuluisa apostolinkyyti.
Majatalo-Hetta tarjosi heille yöpaikaksi vanhan omakotitalon, jonka yläkerrassa oli makuupaikat ja alakerrassa keittiö. Sellainen se oli kolkko, niukasti kalustettu ja viileä. Kodikkuus siitä puuttui, joten nimestä voi huoletta heittää koti-sanan pois. Viettivät siis yhden yön siinä ”omatalossa”, ja vihkivät Helsingin kauppatorilta ja Kittilästä ostetut kuksat käyttöön.
Nuoriso juoksi portaissa edestakaisin. Energia oli pakkautunut nuoriin jalkoihin pitkän ajomatkan aikana. Anneli loi paljonpuhuvan katseen portaissa riekkuvaan laumaan ja hetken oli ihan hiljaista. Huokasi. Ah, miten hyvältä maistuukaan juoma omasta kuksasta!
Ja seuraavaksi maistuikin jo uni.
Keskiviikko 1.9: Aamulla se sitten alkoi – säpinä. Puurot oli keitetty ja tietysti kahvit. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Yöllä oli ollut pakkasta ja maa oli kuurassa. Rinkkoja pakattiin ja purettiin, järjesteltiin niitä uudelleen. Testattiin niiden istuvuutta ja todettiin ne järjettömän raskaiksi. Lopulta kaikki seisoivat rivissä, rinkat selässä ja marssi kohti venerantaan alkoi. Rannasta oli venekuljetus järven yli vaelluspolun päähän. Nuorisokaarti, neljä tyttöä ja Vode lähtivät ensimmäisessä erässä. Vode viihdytti tyttöjä. Haki suosiota ja sai yhden tytöistä kantamaan kumisaappaansa. Toinen suostui ottamaan hänen makuupussinsa kannettavakseen.
Kököttivät tuulessa vastakkaisella rannalla ja odottivat kunnes muu porukka saapui.
Alkumatka oli helppokulkuista. Nuoret pinkaisivat heti kunnon etumatkan aikuisiin, eikä heitä enää näkynytkään ennen Pyhäkeron taukopaikkaa. Kapealla polulla piti kulkea peräkkäin, mutta leppoisa jutustelu onnistui siitä huolimatta. Maaruska oli parhaimmillaan ja pitkospuut helpottivat kosteikkojen ylityksiä. Rinkkojen kanssa piti välillä käydä vakavia keskusteluja, että ne suostuivat parempaan yhteistyöhön. Pyhäkeron huipulle oli kiva kiivetä kivikkoista rinnettä ja voi miten tuuli puhalsi.
– Mikä ihana tuuli. Ottakaa pipot pois.
Pyörivät ja tanssivat raikkaan tunturituulen tahdissa. Hihkuivat onnellisina ja tuuli puhalsi pölyt pois aivoista. Keron huipulta löytyi taukopaikka ja pieni järvi, Pyhäjärvi, jonka kylmä vesi raikasti ja puhdisti hien suolaamat kasvot.
Vode katseli heitä arvostellen matkan päästä, eikä ollut vielä oikein sisäistänyt erämaa vaelluksen ihanuutta. Muisti mietelauseen, jonka oli joskus kuullut jonkun viisaamman lausuneen:
- Kaikki muut ovat hulluja, paitsi te ja minä – ja joskus minusta tuntuu, että etteköhän tekin.
Ilta alkoi hämärtää, kun joukko saapui Sioskurun kämpälle. Jalkoja särki ja hartioita pakotti, mutta varaustupa oli lämmin ja kaikille riitti tilaa. Syönnin jälkeen Veera oli hieronut heitä vuorotellen ja raukeus voitti kivun. Ilta oli pimentynyt, tuuli puhalsi ja sade ropisi ikkunaan. Nuoret olivat vallanneet kaikki yläpetit. Viivi makasi hiljaa ja tuijotti ulos ikkunasta:
– Hei, katsokaa. Orava istuu tuossa oksalla, ikkunan alla.
Kaikkien päät kääntyivät ja oli hiiren hiljaista. Kuunnelkaa tätä. Viivi jatkoi: ”Keksin siitä äsken hienon runon, kuunnelkaa. Tämä on haiku.”
”Pilviaurinko,
orava kelollansa.
Sade ropisee.”
– Mitäs sanotte?
– Hieno!
– Miten niin kaiku?
– Höh, ei kaiku. Sanoin Haiku! H - niin kuin harakka.
– No mikä se sellainen haiku sitte on?
– Eikö teille oo koulussa opetettu? Haiku on japanilainen. Sellainen kolmisäkeinen runo, jossa on 17 tavua. Ekassa on viis, tokassa seitsemän ja kolmannessa on taas viis tavua. Eli 5-7-5.
Ne liittyy yleensä luontoon, ja ne on sellaisia pelkistettyjä, vähän niinku mietelauseita.
Toinen toistaan ”fiksumpia” kommentteja lenteli huoneessa ja kaikkia nauratti. Innostuivat runoilemaan ja seuraava aihe löytyi jo kuivumassa olevista kengistä.
”Vaelluskengät,
sääskien kesäpolku.
Miksi kulkemaan?”
He olivat selvinneet ensimmäisestä päivästä kunnialla. Rentouttava luovuus oli vallannut mielen. Nuori rokkari oli ehkä rasittunut eniten, koska pyysi mammaltaan huikan Jegermaisteria, ennen nukkumaan menoa.
Torsta 2.9: Uusi aamu oli valjennut ja edessä oli 13 km:n taival. Polku oli helppokulkuista ja tasaista. Taivas oli tummunut ja ukkonen jyrähteli. Tuuli ulvoi tunturissa. Oli vaikea liikkua vastatuuleen ja piti puskea eteenpäin. Poikkesivat reitiltä ja hakivat suojaa Tappurin autiotuvalta.
”Tappurissa
mikään ei ole tavanomaista; miksi pitäisi olla? ”
Tuuli ulvoi ja riepotti pihapuiden oksia. Ovi aukesi itsestään. Ketään ei näkynyt, mutta tuli paloi hellassa. Oli lämmintä. Aika pysähtyi. Tunnelma oli taianomainen ja tupa henki menneitä vuosikymmeniä - vaati kunnioittamaan. Istuivat hiljaa ja joivat kaakaonsa.
Viivi kirjoitti vieraskirjaan haikurunon ja kaikki laittoivat siihen nimensä alle.
” Ulvova tuuli.
Huipulta näkyy mökki,
syksyn rauhassa.”
”Onkohan täällä kummituksia?” Veera lausui hiljaa. Kukaan ei vastannut; pohtivat samaa kysymystä.
Taivas kirkastui ja myrsky laantui. Ottivat rinkkansa ja sulkivat kämpän oven hiljaa.
Polku oli märkä, mutta vettä ei enää satanut. Jatkoivat matkaansa Hannukuruun.
Hannukurussa oli sauna. Muuan saksalainen pariskunta oli vallannut saunan niin pitkäksi ajaksi, että heidät oli pakko häätää sieltä ulos. Vode meni saunaan mammansa kanssa. Saivat jutustella välillä kaksistaan. Kävivät kastautumassa jääkylmässä vedessä, mikä teki hyvää niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Vode lähti ja naiset pääsivät saunaan.
- Huh, kylläpä löyly ja lämpö tekivät hyvää väsyneille lihaksille.
Nuotiopaikalla oli rakotulet ja se houkutteli kaikki lauluhaluiset vielä vessareissultakin luokseen. Siellä istuskeli autiotuvan puolella asustelevia sotaherroja. Olivat ilmeisesti nauttineet taikajuomaa, koska jutut olivat levottomia. Autiotuvan pariskunta kehui hyvin käyttäytyviä nuoriamme ja moittivat huonosti käyttäytyviä sotaherroja. Utelivat ryhmämme taustoja ja ihmettelivät sitä, että olimme eri paikkakunnilta, emmekä sukulaisia keskenämme.
Lopulta sängyn kutsu oli niin voimakas, ettei sitä enää pystynyt vastustamaan.
Perjantai 3.9: Aamu tuli taas. Vode oli yöllä pudonnut sängystä ja Veeralla oli ollut runsaasti ilmavaivoja, joita Viivi oli pelästynyt. Näin kertoivat yön tunnelmista ne, jotka eivät nukkuneet sikeästi, mutta kukaan ei vapaaehtoisesti tunnustanut mitään.
Ovi lukittiin ja siisti varaustupa jäi heidän jälkeensä. Vode seisoi tuvan rappusilla ja ilmoitti kuuluvasti: ”Tänään minä kannan kaikki omat tavarani itse.”
Kaikki taputtivat käsiään ja aikuisten mielessä käväisi ajatus siitä, että äiti ja poika olivat ehkä keskustelleet asiasta edellisenä iltana saunassa.
Suuntasivat polulle ja parin tunnin kävelyn jälkeen pysähtyivät evästelemään laavulle. Siitä alkoi pitkä nousu Lumikerolle. Vuorossa oli ruikutusta ja hikeä, mutta maisemat olivat huikeat. Keroa, keron perään. Nyppylöitä ja nousuja, laskuja ja kivikkoja, niitä riitti. Lumikeron lisäksi olivat ylittäneet myös Vuotiskeron, josta näkyi kaunis Kerosjärvi.
Vodea väsytti ja janotti. Ei juonut riittävästi. Veeralle oli muodostunut jo rutiini muistuttaa muita siitä, että piti juoda usein – pieniä kulauksia, etteivät jano ja kuivuminen pääse yllättämään.
– Muistakaa juoda. Onko Vodella kuntojuomaa?
Viivillä oli ylimääräinen juomapullo, jonka hän ojensi Vodelle: ”Ota tämä, minulla on toinen pullo itselleni.”
Pysähtyivät pienellä Montellin majalla, jossa vieraskirjan mukaan monet rakastuneet matkaajat olivat viettäneet kihlajaisiaan. Alhaalla näkyvä Nammalakurun kämppä oli tervetullut näky ja se antoi kaikille uutta energiaa. Osa riehaantui jopa juoksemaan loppumatkan.
Päivä oli ollut raskas ja kaikkien rinkat olivat hiestä märät.
Ruoan jälkeen nuoriso pelasi korttia yläpetillä ja meteli oli välillä sietämätöntä.
-Vode huijaa! Ei tämä oo fuskua, sä oot kohta oikea paskahousu, jos et lopeta. Mä en pelaa sun kanssa.
-En huijaa. Todista. Todista se.
– Lopetetaan ei mua enää huvita. Väsyttää.
Veera oli vaihtanut kuivan t-paidan.
– ’Pelastakaa Pandat’.
– Olisin halunnut ostaa pöllö-paidan, sellaisen ’Pelastakaa Pöllöt’, mutta en kehdannut. Ajattelin, että se näyttää liiaksi henkilökohtaiselta hätähuudolta. Taas kaikki nauroivat, väsyneitä kun olivat.
Vode tarjosi tytöille karkkia omasta pussistaan.
Ilta lähestyi. Osa heistä lähti katsomaan auringon laskua vastakkaiselle tunturille. Osa tehtaili kuntojuomia ja eväitä seuraavaksi päiväksi. Joku teki halkoja ja tekipä nuotionkin - märistä puista tuuliselle mäelle ja sytytti yhdellä tikulla. Vaatimaton kun oli, ei halunnut mainostaa osaamistaan, mutta jostakin se tuli kaikkien tietoon.
Asettuivat nuotion ääreen paistamaan makkaraa ja laulamaan viimeisen tunturi-illan herkässä tunnelmassa. Jopa Vode,
teini rokkistarakin herkistyi ja ryhtyi ”jokhaamaan”.
Lauantai 4.9: Oli viimeisen vaelluspäivän aamu ja kaikki nousivat aikaisin, seitsemältä. Vaatimaton oli keittänyt aamupuuron - eikä ollut hutussa kokkareita. Siivosivat tuvan ja lähtivät liikkeelle yhdeksältä, aikataulun mukaan.
Huikaisevan kirkkaassa aamuauringossa sumu nousi kurusta pehmeänä ja juhlallisen huuruisena. Parin tunnin ajan he saivat nauttia kimaltelevasta maisemasta, vaikka sumu seurasi heitä aina vain lähempänä. Kahvinkeittopaikkaa ei löytynyt, joten he pysähtyivät kivelle haukkaamaan voileivät ja ryyppäsivät voimajuomaa päälle.
Siinä istuskellessa vaatimaton ja Viivi kehittelivät synkän sadun siitä, kuinka paha usva haluaa heidät: ”Se pysyttelee ensin taka-alalla ja kun olemme erämaan armoilla tunturissa, jo uupuneita, ilman evästä ja vettä, se iskee kauheat kyntensä meihin.”
Juttua seurasi naurunkäkätys, joka ei sadunkertojien mukaan ollenkaan sopinut tilanteeseen.
Kun he nousivat ylemmäs Taivaskerolle, sankka sumu saavutti heidät. Hädin tuskin pystyivät erottamaan, edessään olevan viittatolpan ja suuntaa oli vaikea pitää. Hiukset kastuivat ja silmäripsissä oli pisaroita. Kostea vilu tunkeutui puseron alle. Matka taittui hitaasti, tunnustellen.
Viimeinen pitkä alamäki salli painovoiman käytön, eikä enää juuri muuta voimaa ollut jäljelläkään. Alempana tie leveni ja sitten tulivat pitkospuut. Edessä näkyi Hotelli Pallas. Se oli tervetullut näky, vaikka olisivat ehkä toivoneet vielä yhtä vaelluspäivää.
Veera arveli sivistyksen ovea availleessaan: ”Olen niin kamalan näköinen, etteivät taida päästää minua sisään.”
Muut näkivät hänessä vain punaiset posket, kirkkaat, iloiset silmät ja hymyilevän suun, niin kuin kaikilla muillakin. Voitonriemu oli oikea sana kuvaamaan silmien ilmettä ja sitä että ”He olivat tehneet sen taas!”
Vode katsoi taakseen, korjasi lippalakkinsa asentoa ja painoi näkymän mieleensä.
😊 
